Varmaan on onnellisia liittojakin, mutta vastaavasti onnettomia.
Kerron hieman taustatietoja. Olemme olleet yli 20v naimisissa, mutta siitä on mennyt uutuuden viehätys ja jälkikasvu maailmalle. Nykyisin kaikki sujuu omalla painollaan ja seksielämä on melkein nollaa ja tavallaan elämä tuntuu tyhjänpäiseltä, kun kumpikaan ei oikein välitä toisen tekemisistä mitään tai osittain välittää, mutta ei pitäisi silloin, kun vähiten kaipaa neuvoja tai seuraa ja ei kiinnosta yhteiset jutut muutenkaan, sun muut harrasteet. Ainut mitkä kiinnostaa on toisen viat, sekä juurtuneet tavat ja huomauttelut niistä mitkä aiheuttavat hammastenkiristelyä.
Tavallaan on maaliisesti asiat hyvin, mutta jotain sisältöä puuttuu elämästä, kun tahtoo sukset mennä ristiin asian kuin asian tiimoilta, eli toinen kun ehdottaa jotain, niin eihän se taas käy toiselle, eli väsyttää tai jotain syitä löytyy helposti toisen lannistamiseen.
Varmaaan kaikenmaailman terapeutteja ja yli innokkaita neuvojia piisaa miten pitäisi menetellä tai tradikaaleja ratkaisujakin löytyy, eli muuttakaa omiin "hoteisiinne". Mielestäni asiat ei ole hetkessä ratkaistu ja kukapa sitä tapojaan tai käsityksiään yks kaks uusiksi muokkaa vuosien yhdessäolon jälkeen tai kodistaan muuttaa, koska tunnearvoja, sun muita muistoja liittyy elämään ja ongelmat eivät ylitsepääsemättömiä ole, mutta jotain piristystä tai sisältöä yhteiselämään pitäisi saada, mutta mistä alkaa?
Lähinnä kysyisin avo-aviopareilta, miten olette onnistuneet piristämään väljähtänyttä liittoanne, onko myönnytyksiin tai tapojen muutoksiin tarvinnut tukeutua, vai minkälaisilla keinoilla olette saaneet avioliiton uuteen kukoistukseen ilman mitään terapeuttien apua, sillä en ole mitenkään innokas puhumaan omista asioistani sivullisille.
Avioliitossakin saattaa kokea yksinäisyyden tunnetta, vaikka toinen on siinä vierellä, eli kasvaa erilleen, eli miten kasvaa takaisin, siinäpä pulma? Kiitos vastauksista etukäteen!
Kerron hieman taustatietoja. Olemme olleet yli 20v naimisissa, mutta siitä on mennyt uutuuden viehätys ja jälkikasvu maailmalle. Nykyisin kaikki sujuu omalla painollaan ja seksielämä on melkein nollaa ja tavallaan elämä tuntuu tyhjänpäiseltä, kun kumpikaan ei oikein välitä toisen tekemisistä mitään tai osittain välittää, mutta ei pitäisi silloin, kun vähiten kaipaa neuvoja tai seuraa ja ei kiinnosta yhteiset jutut muutenkaan, sun muut harrasteet. Ainut mitkä kiinnostaa on toisen viat, sekä juurtuneet tavat ja huomauttelut niistä mitkä aiheuttavat hammastenkiristelyä.
Tavallaan on maaliisesti asiat hyvin, mutta jotain sisältöä puuttuu elämästä, kun tahtoo sukset mennä ristiin asian kuin asian tiimoilta, eli toinen kun ehdottaa jotain, niin eihän se taas käy toiselle, eli väsyttää tai jotain syitä löytyy helposti toisen lannistamiseen.
Varmaaan kaikenmaailman terapeutteja ja yli innokkaita neuvojia piisaa miten pitäisi menetellä tai tradikaaleja ratkaisujakin löytyy, eli muuttakaa omiin "hoteisiinne". Mielestäni asiat ei ole hetkessä ratkaistu ja kukapa sitä tapojaan tai käsityksiään yks kaks uusiksi muokkaa vuosien yhdessäolon jälkeen tai kodistaan muuttaa, koska tunnearvoja, sun muita muistoja liittyy elämään ja ongelmat eivät ylitsepääsemättömiä ole, mutta jotain piristystä tai sisältöä yhteiselämään pitäisi saada, mutta mistä alkaa?
Lähinnä kysyisin avo-aviopareilta, miten olette onnistuneet piristämään väljähtänyttä liittoanne, onko myönnytyksiin tai tapojen muutoksiin tarvinnut tukeutua, vai minkälaisilla keinoilla olette saaneet avioliiton uuteen kukoistukseen ilman mitään terapeuttien apua, sillä en ole mitenkään innokas puhumaan omista asioistani sivullisille.
Avioliitossakin saattaa kokea yksinäisyyden tunnetta, vaikka toinen on siinä vierellä, eli kasvaa erilleen, eli miten kasvaa takaisin, siinäpä pulma? Kiitos vastauksista etukäteen!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tähänkin liittooon mahtuu monenlaisia jaksoja ja kriisejäkin matkan varrelle. Niiden jälkeen ollaan kuitenkin päästy aina jaloillemme ja muutaman vuoden viileitten kausienkin jälkeen kyetty löytämään läheisempi suhde toisiimme.
Meillä on seksi kulkenut mukana kaikki vuodet ja uskon että se on ollut suuri yhteen liimaava voima. Välillä voi vain heittäytyä tekemään toiselle hyvää, ja unohtaa muut jutut. Unohtaa inhon tunteet, kaunat katkeruudet. Lähestyä yllättäin toista hyväksyvällä asenteella. Kuitenkin vailla vaatimuksia. Sitä on toisen usein hankala torjua. Koittaa tehdä sen ikäänkuin rakastaisi toista ja hyväksyisi tämän kaikkine vikoineen (vaikkei siltä varsinaisesti heti tuntuisikaan)
Itse jaksan välillä pinnistellä irti siitä latistamisen kierteestä mihin helposti joutuu suhteessa. En enää odota että mies tekisisi siirtoja suhteen parantamiseksi, ei se taida osata. Mutta kun jaksan yli muutaman nöyryyttävän kokemuksen ja yritän silti, niin jonain päivänä saan sitä mitä tarvitsen ja tuo toinenkin tarvitsee, vaikkei osaa sitä suoraan hamottaa.
Pohjalla on kuitenkin tavallinen suhde, missä minua kohdellaan perushyvin. Uskon siis meidän kummankin hyvään tahtoon mitä suhteeseen tulee.
suhteissa,vuosikymmenet kunpuurtaa lapset kasvavat maailmalle,ja huomaakin olevansa aika kaukana puolisostaan,puolisosta on tullut huonekalu melkeimpä tuttu ja tutvallinen,ja välillä tosi ärsyttävä.Vaihtoehdoista jos ajattele kumpi on parempi eroja ja jakaa kaikki tai jatkaa kumppanin kanssa.
Löytyisikö mitään uutta yhteistä harrastusta ?? Jotain yhteistä tekemistä, mistä kumpikin pitää, ilman, että toinen pitää väkisin kiskoa sohvalta :)
Itselläni samanlainen tilanne ja olen miettinyt ratkaisua. Ymmärrän sen, että parisuhde menee omaan uomaansa, mutta kyllä minusta siihen tarvittaisiin pieniä arjen tähtihetkiä, jotka tulevat yhteisestä mukavasta, mitä se sitten liekin.
Tuollainen tilannehan on räjähdysaltis sittenkin, vaikka onkin tylsää. Juuri nimenomaan siksi: jos jommalle kummalle tulee tilanne, tilaisuus, ihastus. Silloin tylsä ja latistunut liitto ei ehkä kannakaan. Siksi pitäisi jotain tehdä..
Itse mietin tässä, että ottaisimmeko koiran, kuljettaisimme sitä vaikka agilityssä, kuten ystävämme tekevät. Sen tiedän, että mieheni ei tanssikurssille lähde.. enkä minä metsästämään..
tosin tuskin minua sinne haluttaisiinkaan.
Vai tekisikö itse jotain erilaista, lähtisi liikkeelle, huomaisiko toinen silloin jotain..
Pitänee kokeilla, missä vaiheessa ruvetaan kyselemään vai ruvetaanko ollenkaan :)
Tuttu juttu eli kiitos kirjoituksestasi. Pääsee kerrankin jakamaan erilaisia ajatuksia.
Minä luovuin jo vuosia sitten ajattelemasta, että meidän pitäisi tehdä yhdessä jotakin piristääksemme suhdettamme. Lopetin ajattelemasta meneekö meillä hyvin tai ei. Asiat ovat kuten ne ovat!
Mutta ryhdyin sitäkin enemmän etsimään itseäni ja mitä minä haluan. Se oli todella vaikeaa, pelottavaa, huolestuttavaa parisuhteen kannalta jos sitä vaikka keksiikin nostaa kytkintä tai eksymään ihan väärille poluille. Ja sen vuoksi itseni löytäminen oli hidasta, kompastelevaa, mutta kannattavaa.
Hulluinta tässä kaikessa on ollut se, että parisuhde on virkistynyt. Ettenkö minä olisi ennenkin ollut selväsanainen mielipiteissäni, luonut omaa työuraani, mutta se kaikki on ollut sidoksissa kodin ja perheen rakentamiseen ja motivaatio silloisille tekemisille on siis lähtenyt meidän yhteisen hyvän vuoksi kuin olisin muistanut ajatella enemmän itseäni (tai kuten kai sanottaisiin " olla itsekeskeinen").
Minusta ei ole vaarallista kyllästyä tai tottua toiseen, mutta on vaarallista unohtaa miten arvokasta on saada elää parisuhteessa joka on kaikesta tuttuudestaan huolimatta vakaa ja turvallinen. Jossa kumpikaan ei hätkähdä arjen harmautta ja mieluummin hyväksyy tylsyyden kuin hakisi hetken virkistystä syrjähypyillä tai liian suurilla seikkailuilla.Sellaiselle suhteelle voi rakentaa hyvinkin suuria omia suunnitelmia kuin antaa tilaisuuden valua vuosien aikana käsistä pois.
Minun ratkaisuni oli vaihtaa uuteen ammattiin, hakeutua uusien ihmistyyppien seuraan uuden ammattini myötä ja katsella asioita uudesta näkökulmasta. Näin jälkikäteen uskon enemmän olleeni kyllästynyt itseeni, koska puolisoni on ollut loistava kumppani kannustaessaan uusissa jutuissani ja nyt me jo kaavailemme sen pohjalta jotakin yhteistä yritystäkin. On ollut todella yllättävää löytää puolisostani ominaisuuksia, joita vahvasti epäilin hänessä edes olevankaan. En minä häntä ole mihinkään patistanut, vaan yht'äkkiä meillä onkin ollut paljon puhumista ja suunnittelemista ja sellainen lähentää kummasti.
Olkootkin se yhteinen sitten koiraharrastus tai uusi vene tai vaikka kielikurssi, mutta kun sen vaan ensin toinen keksii ja vaikka ottaa ensin yksin sen askeleen, niin hyvässä lykyssä toinen seuraa pian perässä.
Kaikille eivät puheet ja oppaat sovi, vaan on pystyttävä tekoihin. Elämäntapojaan on muutoin aika vaikea muuttaa.
Meillä on pian kaksikymmenvuotinen avioliitto saavutettu. On ollut hankalia aikoja. Pahinta oli, kun mieheni kirjaimellisesti käänsi minulle selkänsä. Se oli niin sietämätöntä, että en enää kestänyt sitä. Onneksi mieheni suostui kanssani Perheasiain neuvottelukeskukseen. Sieltä hänen mielialansa lähti nousuun ja hänestä tuli taas sellainen kuin hän oli ollutkin. Hän sai voimansa ja intonsa takaisin.
Meillä oli yhteiset viholliset, joita vastaan yhdessä puolustauduimme. Usein olin kilpenä mieheni ja noiden toisten välissä suojaten miestäni. Mieheni toivuttua minulla oli lopulta mahdollisuus "päästää irti", päästä helpommalla, kun pahin pahantekijämme oli siirtynyt haudan lepoon.
Käynnit perheasiain neuvottelukeskuksessa olivat todella auttavia. "Löysimme" toisemme uudelleen. Minulla on hyvä olla hyvän mieheni kanssa. Ainut, mikä minua haittaa, on vanha elämäni lapsuudessa ja nuoruudessa. Ne haamut ovat kimpussani enkä pääse niistä millään irti, paitsi traumaterapialla. Sen vuoksi ei seksistäkään tule mitään. Olin vahingoittunut jo ennen kuin tutustuin mieheeni, vika ei ole miehessäni. On ihmeelistä johdatusta, että sain hyvän miehen, joka kohtelee minua hyvin. Se vain on yhä minulle outoa ja on kuin en ikinä tottuisi tähän turvalliseen ja rauhalliseen olotilaan. Pitäisi olla jatkuvaa henkistä ja ruumiillista väkivaltaa ja pelkoa, että tuntisin oloni "tutuksi".
ja nuoruuden kokemukset heijastuvat avioliitossa, joko kielteisesti tai myönteisesti. Elämään kuuluu myötä ja vastamäkeä ja jokaisella meillä on erilainen tausta ja kohtalo. Avioliitto vaatii kasvamista, sulautumista, osittaista ympäristön hyväksyntää ja pitkää pinnaa yms. Välillä tulee sellainen tunne, että elämä on aikamoista arpapeliä, eli ketä arpa suosii valinnoissa ja miten se elämä hymyilee partnerin kanssa.
Ratkaisu malleja löytyy väljähtäneeseen aviosuhteeseen monia ja joskus ehkä paras ratkaisu on erokin, mutta tavallaan sitä eheyttäkin haluaa vaalia ja jotkut saattaa saada sen yhteiskunnan avun turvin, sivullisten tai keskenään sopien. Automaattisestikin asiat voi loksahtaa kohdalleen ilman sen suurempia muutos tarpeita, eli toisen huomioiminen, positiivinen asenne ja löydettäessä virikkeitä molemmille, niin asiat saattaa suttaantua parhain päin.
Mielipiteitä ja erilaisia näkemyksiä varmaan riittäisi asian tiimoilta enemmänkin, mutta jokainenhan tekee omat ratkaisunsa parhaaksi katsomallaan tavalla ja sivullisen on vaikea nähdä tai antaa aina oikeaa vastausta sisäisiin asioihin.