Suuri taikuri Freud

http://www.tieteessatapahtuu.fi/0606/Pietikainen0606.pdf

Suuri taikuri Freud
Petteri Pietikäinen

Tieteessä tapahtuu 06/06


Ranskassa käytiin viime syksynä kiihkeä debatti
”psykoanalyysin mustan kirjan” (Le livre
noir de la psychanalyse) julkaisemisen myötä.
Kirjassa 40 historioitsijaa, psykiatria, psykologia,
fi losofi a ja entistä psykoanalyyttista potilasta
kymmenestä eri maasta kirjoittivat psykoanalyysin
ja erityisesti sen lacanilaisen version aiheuttamista
vahingoista ranskalaiselle mielenterveyden
hoidolle, mutta myös maan henkiselle ja tieteelliselle
kulttuurille (Meyer 2005).

Miltä nyt suomennetut Freudin tekstit, joihin olin
useassa tapauksessa jo aikaisemmin tutustunut,
vaikuttavat kaltaiseni kylmäkiskoisen historioitsijan
silmissä? Luettuani molemmat mainiosti
suomennetut kirjat yhteen menoon jäi päällimmäiseksi
vaikutelmaksi Freudin taitavat retoorikon
kyvyt. Hän sommittelee ajatuksensa niin
taikurimaisesti, että lukijan ajatukset harhautuvat
helposti pois hänen tulkintojensa pitävyyden
puntaroinnista.

Freudin
keskeiset väitteet perustuivat useimmiten jo hylättyihin
tai tiede- ja lääkäriyhteisön kritisoimiin
teorioihin, kuten lamarkismiin, haeckelilaiseen
rekapitulaatio-oppiin, Fliessin neuroositeorioihin
sekä kulttuurievolutionistisiin tulkintoihin uskonnon
ja moraalin alkuperästä. Psykoanalyysin
kivijalan, teorian Oidipus-kompleksista, murensi
suomalainen antropologi Edvard Westermarck,
joka vastusti Freudin teoriaa myötäsyntyisestä
insestihalusta omien perhetutkimustensa pohjalta
1920-luvulla.
Westermarck oli esittänyt jo 1890-luvun alussa,
että ihmislajin seksuaalisiin tunteisiin liittyy tietty
luonnonvalinnan tuottama mekanismi, jonka
biologisena tehtävänä on estää sisäsiitoksen haitat.
Varhaislapsuuteen liittyvä läheinen kontakti
perheenjäseniimme tuottaa leimaantumisilmiön,
jonka takia pelkkä ajatuskin seksuaalisluonteisesta
kanssakäymisestä omien vanhempiemme,
omien sisariemme tai omien lapsiemme kanssa
tuntuu meistä vastenmieliseltä. Nykyään tiedämme,
että sisäsiitoksesta on haittaa, ja että luke mattomat eläimet välttävät eri tavoin sisäsiitosta.
Tiedämme myös, että apinaserkkumme turvautuvat
tässä asiassa Westermarckin löytämään leimaantumismekanismiin
(Dixon 1998; Lieberman,
Tooby & Cosmides 2003).


Freudin retoriikka näissä kahdessa suomennoksessa
perustuu lähinnä kolmeen kielelliseen
tehokeinoon. Ensinnäkin, Freud esitti itsensä yksinäisenä
nerona, joka loi uudet ja ainutlaatuiset
teoriansa ilman aikaisemmin esitettyjen ajatusten
painolastia, ja jolla ei näin ollen myöskään ollut
juurtuneita ennakkokäsityksiä ihmismielestä
hänen aloittaessaan psykoanalyysin rakentamisen.
Hänen havaintojensa ”puhtaus ja tarkkuus”
näkyi mm. siinä, että hän ensimmäisenä ja ainoana
tajusi tiedostamattomien psyykkisten prosessien
ja seksuaalisuuden merkityksen sekä
terveelle että neuroottiselle sieluneläm

Kolmas retorinen tehokeino perustuu ns. kliinisen
todistusaineiston esittämiseen siten, että
potilaiden sairauskokemukset ja elämänhistoriat
tukevat Freudin väitteitä tai osoittavat, että vain
psykoanalyysin avulla voidaan saada valaistusta
sairastuneen mielen syntyä ja kehityshistoriaa
koskeviin kysymyksiin.
Freud-myytin aineksina ovat siis psykoanalyysin
historiattomuus (perustuen Freudin retoriseen
väitteeseen omien ajatusten neitseellisestä
syntymisestä), tieteellisyys (herkkyys ulkopuoliselle
kritiikille ja valmius muokata teorioitaan
todistusaineiston niin vaatiessa) sekä kliininen
asiantuntemus (vain psykoanalyysin avulla voidaan
kirjoittaa neuroottisen psyyken sairaskertomus).

Freudin metapsykologiset kirjoitukset ovat
hänen taidekirjoituksiaan omaperäisempiä, joskaan
eivät sen vakuuttavampia.

Freudin itsensäkin oli lopulta myönnettävä,
ettei metapsykologiassa ollut kyse muusta kuin
arvailusta: vuonna 1937 julkaistussa esseessään
”analyysin päättämisestä ja päättymättömyydestä”
hän toteaa, ettei potilaan viettielämän analyysissa
päästä puusta pitkälle ilman ”noitaa
– nimittäin metapsykologian noitaa… Valitettavasti
noidan tiedot eivät ole nytkään kovin selviä
eivätkä kovin perusteellisiakaan” (211)

Kuten suomennokseen esipuheen laatinut
psykoanalyytikko Henrik Enckell toteaa, metapsykologiassa
”on koko psykoanalyysin perusta”
(8).


Freud sai siis elantonsa terapeuttina, ja hän
jatkoi potilaiden vastaanottoa aina kuolemaansa
saakka vuoteen 1939. Freudin teorioiden empiirinen
perusta on hänen käymissään keskusteluissa
Susimiehen, Rottamiehen ja satojen muiden potilaiden
kanssa.
Tapauskertomukset eivät ole mitään todisteita
ihmeparantajan terapeuttisista kyvyistä, vaikka
Freud toki väittää potilaidensa terveydentilan
kohentuneen analyysin myötä.
Olennaisempaa
psykoanalyysin historian kannalta on ollut se,
kuinka Freud on käyttänyt ns. kliinistä todistusaineistoa
omien teorioidensa empiirisenä
tukena. Freudin kunnianhimo ei suuntautunut
potilaan parantamiseen, vaan uuden psykologian
ja laajemmin ihmisluontoa koskevan kokonaisteorian
luomiseen.

Tapauskertomusten kirjoitukset kuitenkin
osoittavat, kuinka Freud ei pelkästään tulkitse
potilaidensa puhetta (ja kehon kieltä) oman teoriansa
avulla, vaan hän myös säätelee, kontrolloi
ja manipuloi potilaiden omia tulkintoja

Toisin kuin nostokurjen rakentaja Darwin,
Freud rakensi seksuaalipsykologiansa pilviin.
Mutta hän ei ollutkaan rakennusmestari vaan
taikuri, joka loihti hatustaan oidipaalisia komplekseja,
traumoja, kantanäkyjä, libidovaraumia ja
vastaavia käsitteellisiä otuksia. Fantastista hänen
saavutuksessaan on se, että niin moni on uskonut
”psyykkisen todellisuuden” löytyvän hänen taikurinhatustaan.
Luulen silti (vaikken toivo), että
loputon kaipuumme löytää selityksiä elämänhistoriamme
joskus kummallisille käänteille pitää
2000-luvullakin Freudin ”klassikkonimenä”, jonka
esoteerisista teksteistä etsitään psykologista
viisasten kiveä. Tämän kaipuun rinnalla saattavat
kriittiset akateemiset tutkimukset Freudista
olla kuin piikit sarvikuonon jalassa: ehkä epämukavia
ja ärsyttäviä, mutta samalla riittämättömiä
viemään eläimeltä jalat alta.




----
Suosittelen kaikille Osmo Tammisalon uutta kirjaa "Tavataan ensi viikolla", joka paljastaa psykoanalyysin ja psykoanalyyttisen psykoterapian hyödyttömyyden. Kirja on viiltävän tarkka ja täysin objektiivinen sekä tieteellinen analyysi Freudin huijauksesta.