Mikä lienee sitten syynä masentuneeseen mielialaani, mutta alan kyllästyä tähän jo itsekkin!
Olen ollut kahdessa/kolmessa pitkässä ja vakavassa suhteessa, jostai syystä epäonnistuen niissä.
Tällä hetkellä on kulunut 2,5 vuotta etten ole seurustellut vaikka viimeisin vuosi syvästi rakastuneena mieheen, joka ei tietenkään halua musta muuta ku kaverin!
Nykyisin tilanne on niin tulehtunut että emme voi edes puhua mistään kun alan syytellä sitä tuntettomuuksista ja kaikki sen tylyt kommentit satuttaa mua niin että alan itkeä, joko sisäisesti tai ulkoisesti.
Se ei ymmärrä yhtään vaan vihastuu entisestään...
Kärsin myös jostai kolmenkympin kriisistä, sillä tunnen epäonnistuneeni ihmisenä ja naisena kaikin puolin. Toivoin jopa kovasti olevani raskaana ja vahingon tapahtuneen, jotta elämäni saisi tarkotuksen ja en olisi niin yksin, mutta testi näytti negatiivista ja ehkä parempi niin, isä kun olisi ollut tämä kyseinen "kaveri"!
Ulkoisesti kaikki on muiden mielestä hyvin! Oon kuullut kaikki lirutukset siitä, että noin ihana ja kaunis sinkku varmaan nauttii elämästä ja vapaudesta,ja kyllähän tuota vielä ehtii vaikka mihin... mutta se ei ole niin!
Oon, yksin ja masentunut...itken itseni monesti iltaisin uneen ja herään kolkkoon aamuun...
Vihaan koko sanaa "sinkku"...
Olen ollut kahdessa/kolmessa pitkässä ja vakavassa suhteessa, jostai syystä epäonnistuen niissä.
Tällä hetkellä on kulunut 2,5 vuotta etten ole seurustellut vaikka viimeisin vuosi syvästi rakastuneena mieheen, joka ei tietenkään halua musta muuta ku kaverin!
Nykyisin tilanne on niin tulehtunut että emme voi edes puhua mistään kun alan syytellä sitä tuntettomuuksista ja kaikki sen tylyt kommentit satuttaa mua niin että alan itkeä, joko sisäisesti tai ulkoisesti.
Se ei ymmärrä yhtään vaan vihastuu entisestään...
Kärsin myös jostai kolmenkympin kriisistä, sillä tunnen epäonnistuneeni ihmisenä ja naisena kaikin puolin. Toivoin jopa kovasti olevani raskaana ja vahingon tapahtuneen, jotta elämäni saisi tarkotuksen ja en olisi niin yksin, mutta testi näytti negatiivista ja ehkä parempi niin, isä kun olisi ollut tämä kyseinen "kaveri"!
Ulkoisesti kaikki on muiden mielestä hyvin! Oon kuullut kaikki lirutukset siitä, että noin ihana ja kaunis sinkku varmaan nauttii elämästä ja vapaudesta,ja kyllähän tuota vielä ehtii vaikka mihin... mutta se ei ole niin!
Oon, yksin ja masentunut...itken itseni monesti iltaisin uneen ja herään kolkkoon aamuun...
Vihaan koko sanaa "sinkku"...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minä olin kaks kymppinen saadessani ensimmäiseni. Nuori ja elmää kokematon. Toki rakastin häntä ja toista joka tuli pian perään, mutta "elämä" jäi elämättä. Nyt ollaan aikuisia ja hyvät suhteet lapsiin. yhessä välillä bailataan, nuorekas äiti, miniätkin mahtavii, ihan kavereita. Oon nyt sinkku ja NAUTIN siitä. Mutta mullahan on kyllä nuo lapset.
En kuitenkaan suosittele hankkii lasta oman elämän tyhjyyden poistamiseen. Lapsessa on kiinni ja silloin helposti loppukin sosiaalinen elämä kaikkoo. Nauti mieluummin nyt ystävistäsi ja vapaudestasi. Nauti, älä koko aikaa haikaile. Nuori on vaan kerran. Vielä sitä ehtii.
En ole enää niin nuori. Mä oon kyllä saanut elää ja kokea paljon...joskus vain vapaudesta ei enää nauti kun elämä on tyhjiö.
Olet oikeassa siinä ettei tyhjyyden tunnetta pitäisi täyttää pienellä elämällä, mutta toisaalta, sekin on pian myöhäistä. Ikä tulee vastaan siinäkin...
Saat olla onnellinen että sulla on lapset joita rakastat! Ja voit elää nuoruuttasi vaikkakin vasta nyt, aikuisiällä.
Minä olen nuoruuteni jo elänyt...mutta saavuttanut en ole vielä mitään.
Kiitos silti vastauksestasi!
Yritän olla haikailematta...ei se silti helppoa ole...
..kirjoituksesi ovat kuin omasta elämästäni..
Ikää vähän päälle 30..Elettyä elämää paljon takana, jopa kaksi keskeytynyttä raskautta, mutta ei mitään näkyvää "saavutusta", eli lapsia ja miestä.
Tiedän tyhjän olon tunteen, kun on jo nauttinut
vapaudestaan yllinkyllin, ja haluaisi jo jotain muuta. On totta, että lapsi tuo suurta sisältöä elämään, mutta ei täytä kaikkia tunneperäisiä tarpeita. Lapsi voi olla suuri ilon aihe, mutta tietyssä mielessä voi jopa lisätä tunneperäistä tarvetta löytää toinen aikuinen, mies..
Olin itsekin tyhjyydessä parisen vuotta sitten saman asian tiimoilta. Jo jotain kokenut kolmekymppinen ilman "elämää". Sinkkuelämä ei ollut millään tavalla nautittavaa, korosti vaan sitä, että on yksin.
Niin kovalta kuin se kuulostaakin, siinä auttoi vain kylmä asennemuutos. On totta, että tilanne oli masentava, mutta siihen piehtaroimaan jääminen tuntui vievän järjen. Juttelin pari kertaa työterveyslääkärille ja työpaikan psykologille, sain masennuslääkkeen (vaikka olin aluksi hyvin lääkevastainen), ja pikkuhiljaa tajusin nähdä hyvät asiat elämässäni, niitäkin oli.
Tapahtui totaalinen täyskäännös omassa asenteessani, ja aloin voida paremmin!
Nykyisin elämä voi olla jopa ihan iloista. En todellakaan enää itke itseäni uneen.
Kukaan ei voi tulla onnelliseksi vain toisen ihmisen kautta. Se on kauhea vastuu sälyttää toisen harteille, oma onnellisuus. Se on kuin pikkulapsi huutaisi äidille "tee minut onnelliseksi!" Siinätapauksessa tulee vain pettymään.
Tyytyväisyys pitää vaan löytää omasta elämästä, omasta itsestä, vaikka miten harmaata olisikin.
Ja kun se löytyy, niin se näkyy ulospäin!
Pikkuhiljaa kun alkaa sietää pettymyksiä elämässä enemmän, alkaa enemmän hymyilyttääkin, kaikki ei olekaan niin haudanvakavaa. Koko yleisolemus muuttuu sitä mukaa valoisammaksi, ja se avaa taas luonnollisia väyliä tavata joku elämän sulostuttaja!
Täytyy itse olla tyytyväinen, sitten vasta voi päästä onnelliseen parisuhteeseen, ja kestää suhteessakin tulevia väistämättömiä vastoinkäymisiä..
Pari vuotta sitten ahdistuneena en olisi ollut tarpeeksi tasapainossa olemaan äiti tai kumppani. Nyt voisin olla!
Eihän tämä elämä nytkään mitään ruusuilla tanssimista ole, ja välillä todella kaipaa kumppania rinnalleen, ja lisäksi olen hyvin lapsirakas. Minulla on ollut vauvakuume sammumatta jo 10 vuotta. :)
Mutta pääsääntöisesti minulla on iloinen mieliala, koetan nauttia siitä, mitä teen, ja missä olen hyvä. Ilon voi löytää pienistäkin asioista. Auttaa, kun ei odota liian suuria.
Opettele rentoutumaan oikeasti! Tee vaikka joku matka johonkin jonkun hyvän kaverin kanssa, ja keskity vain rentouttamaan mielesi ja kroppasi vaikka jossain aurinkorannalla! Keskity vain itseesi.
Tai ala lukea tai tehdä mitä vaan, mistä tykkäät, ja keskity siitä tulevaan iloon..Päätä olla stressaamatta kaikista vastoinkäymisistä ja pettymyksistä. Ne ovat askelia kohti asennemuutosta ja parempaa elämää.
Kun alat voida paremmin, alkaa toivokin taas elää. :) Kokemusta on..Ja toivossa on hyvä elää.
Jos olo on todella ahdistava, kysy lääkäriltä jotain masennuslääkettä ja käy purkamassa pahaa oloa lääkärille. Esim. joku hyvä lääke alkuun voi olla ponnahduslautana paremmalle mielelle.
Pointtinani siis, että tuohon synkeyteen ei kannata jäädä rypemään! :) Siten ei ainakaan tule muutoksia elämään.
Ja niin se vaan on, jokainen on oman onnensa seppä. Toista ei voi vastuuttaa omasta onnesta. Hyvästä parisuhteesta on paljon iloa, mutta se edellyttää sitä, että on itse kunnossa.:)
Nyt tuli sitä asiaa mitä kai todella tarvin!
Kiitos kun jaoit kokemuksesi...aloin jo etsiä sopivia puhelinnumeroita joihin soittaa, sillä tuntuu siltä että joku lääke voisi olla tarpeen että pääsen jaloilleni. Ainakin aluksi.
Onhan se silti yhdenlainen kynnys soittaa, mutta tällä hetkellä se tuntuu ainoalta järkevältä ratkaisulta.
Ystäville olen joskus yrittänyt puhua, mutta he eivät ymmärrä, koska näkevät asioista vaan sen pinnallisen puolen. Ja valitettavasti tässä iässä suurin osa alkaa olla jo perheellisiä eivätkä senkään takia pysty näkemään mistä "valitan"..
Yleisin vastaus on, että haluanko muka todella sitä vaipparallia ja oravanpyörää missä he parisuhteineen elävät. Niin kummalta kuin se tuntuukin, kokisin elämäni olevan vasta tuolloin täydellistä.
Olen myös äärettömän lapsirakas ja halunnut äidiksi aina. Siksi on joskus nuorempana ollut vaikea olla tukena kavereille jotka ovat tehneet abortin, sillä aina mielessäni on pyörinyt ajatus, että mitä jos jään itse paitsi siitä onnesta että saisin lapsen.
Eihän ketään voi tuomita, joten tukeminen oli äärettömän raskasta.
Kirjoituksesi sai miettimään ja se kai oli tärkeintä.
Olen todellakin valmis muutokseen, sillä tämä ei voi näinkään jatkua kauaa.
Tarvin todellakin samalaisen täyskäännöksen ajatusmaailmalleni ja suhtautumistapaani omaa elämääni kohtaan.
Haluan vilpittömästi oppia nauttimaan elämästäni sellaisena kuin se on.
Haluan olla onnellinen niistä asioista missä pärjään...vaikka tällä hetkellä en näe yhtään mitään...oon kuin pimeässä tunnelissa enkä löydä suuntaa.
Kirjoituksesi toivottavasti kannustaa vielä huomennakin, jotta uskallan hakea apua...sillä sitä haluan nyt enemmän kuin mitään muuta...
..oman työterveyslääkärin puoleen, jos sellainen löytyy.
Jos ei, varaat vaan ajan terveyskeskuksesta, tai yksityiseltä yleislääkäriltä (miksei yksityiseltä erikoislääkäriltäkin suoraan).
Ei kannata hävetä ollenkaan, nykyään näissä asioissa käännytään niin usein lääkärin puoleen, että useimmat lääkärit osaavat varmasti suhtautua, ja tottuneesti määräävät lääkkeen. Ei kannata ottaa rauhoittavia lääkkeitä ahdistuneisuuteen (nukkumiseen kylläkin, jos se hankalaa), vaan kannattaa pyytää mielialalääkettä (jonka kyllä osaavat määrätäkin), joka vaikuttaa aivojen serotoniinin tasoon. Lääke on kuitenkin alussa hyvä olla, ja uudet mielialalääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta.
Itse luin tästä kaikesta, kun olin tuossa samassa tilanteessa,aiemmin en ollut ymmärtänyt noista lääkkeistä mitään. Harmittelin vaan, kun en tullut menneeksi lekurille jo aiemmin.
Masennus ei ole hulluutta, ja kyllä sen useimmat lääkärit jo tietävät.
Oma työterveyslääkärini oli ainakin hyvin perillä aiheesta, pääsi hyvin käsiksi "ongelmaani" ja suhtautui todella asiallisesti. Hänen kauttaan pääsin myös lääkkeen ohessa käymään viitisen kertaa yhteensä työpsykologilla ja psykiatrilla juttelemassa. He eivät paljon kommentoineet, mutta jutteleminen ammatti-ihmiselle selkiinnytti omaa mieltä.
Jospa sinulla on hyvä työterv.lääkäri, joka voi antaa lääkkeen ja ohjata eteenpäin, tai sitten löytyy hyvä yleislääkäri, joka ainakin antaa lääkkeen. Lääkkeestä saa kuitenkin "panssaria", jotta jaksaa pikkuhiljaa muuttaa omaa ajattelutapaa..
Kiva tietysti, jos voisit myös jutella jollekin ammatti-ihmiselle, omankin kokemukseni mukaan ystävät eivät voineet nähdä tilannettani oikein, eikä heillä tietty ole pätevyyttäkään masentunutta tukemaan.
Paljon tsemppiä sinulle! Kyllä muutosta varmasti tapahtuu, kun itse vaan tahtoo tarpeeksi, ja pyytää apua.=)