olen 20 vuotias nuori nainen ja äitini on sairastanut masennusta 8 vuotta. tilanne alkaa olemaan jo aika hälyttävä. äitini on hakenut apua, mutta se ei ole tuottanut tulosta.
tässä kerron vähän äidin taustoja: äiti on ammatiltaan leipuri ja hän on työskennellyt keittiöapulaisena ja siivoojana monta vuotta. kahdeksan vuotta sitten äiti jäi yhä enemmän ja enemmän töistä pois kun ei jaksanut mennä töihin. lopulta hänet potkittiin pihalle työpaikastansa. tämän jälkeen äitini ei edes yrittänyt hakea töitä. hän ei jaksanut.
lopulta äitini saatiin suostuteltua lääkäriin ja sieltä annettiin sairaslomaa ja masennuslääkkeitä. hän siis oli "sairaslomalla" pari vuotta ja masennuslääkkeitä hän otti silloin ku jaksoi ja kyllä hän kävi psykiatrillakin pari kk, mutta jätti sitten homman sikseen.
tässä vaiheessa vanhempani erosivat, mutta se ei ollut mikään yllätys he eivät kuuluneet toisilleen.
nooh nyt viimeiset neljä vuotta on äidin luona juossu kaikenlaisia "sossutätejä" auttamassa ja välissä on ollut työkokeiluja mutta aina äitini on niistä luistanut pois. tässä nyt ollaan kaikkea mahdollista kokeiltu.
äiti on myös ollut hoitolaitoksessa pari viikkoa ja useissa kuntoutuksissa. mikään ei tunnu auttavan!!
itse tuen äitiäni kaikella mahdollisella tavalla, käyn niin usein ku vain pystyn (asun eripaikkakunnalla) soitan melkein päivittäin. joskus tuntuu että itsekki haluaisin heittää vaan hanskat tiskiin ja antaa olla, mutten voi, enkä edes halua vaikka ajattelen joskus niin.
nyt äiti on taas lähdössä kuntoutukseen pariksi viikoksi, mutta sieltä tuskin mitään apua löytyy taaskaan. on tässä sen verran kauan taisteltu.
olen äitini lähinomainen ja nyt näen velvollisuutenani ottaa härkää sarvista. ensinnäkin olen ajatellut mennä juttelemaan psykiatrille/lääkärille joka hoitaa äitiä kuntoutuksen ajan ja kerron oman näkökulmani äidin asioista, koska uskon että äitini kaunistelee asioita. ja seuraava siirtoni olisi pakkohoito! joka kuulostaa aivan kauhealta.. tässä ollaan nyt sen verran monta vuotta taisteltu että pakkohoitoko on enää ainoa vaihtoehto.
halusin nyt vain purkaa sydäntäni ja pahaa oloani. laittakaa kommenttia ja mielipiteitä tästä pakkohoito asiasta. kiitos
tässä kerron vähän äidin taustoja: äiti on ammatiltaan leipuri ja hän on työskennellyt keittiöapulaisena ja siivoojana monta vuotta. kahdeksan vuotta sitten äiti jäi yhä enemmän ja enemmän töistä pois kun ei jaksanut mennä töihin. lopulta hänet potkittiin pihalle työpaikastansa. tämän jälkeen äitini ei edes yrittänyt hakea töitä. hän ei jaksanut.
lopulta äitini saatiin suostuteltua lääkäriin ja sieltä annettiin sairaslomaa ja masennuslääkkeitä. hän siis oli "sairaslomalla" pari vuotta ja masennuslääkkeitä hän otti silloin ku jaksoi ja kyllä hän kävi psykiatrillakin pari kk, mutta jätti sitten homman sikseen.
tässä vaiheessa vanhempani erosivat, mutta se ei ollut mikään yllätys he eivät kuuluneet toisilleen.
nooh nyt viimeiset neljä vuotta on äidin luona juossu kaikenlaisia "sossutätejä" auttamassa ja välissä on ollut työkokeiluja mutta aina äitini on niistä luistanut pois. tässä nyt ollaan kaikkea mahdollista kokeiltu.
äiti on myös ollut hoitolaitoksessa pari viikkoa ja useissa kuntoutuksissa. mikään ei tunnu auttavan!!
itse tuen äitiäni kaikella mahdollisella tavalla, käyn niin usein ku vain pystyn (asun eripaikkakunnalla) soitan melkein päivittäin. joskus tuntuu että itsekki haluaisin heittää vaan hanskat tiskiin ja antaa olla, mutten voi, enkä edes halua vaikka ajattelen joskus niin.
nyt äiti on taas lähdössä kuntoutukseen pariksi viikoksi, mutta sieltä tuskin mitään apua löytyy taaskaan. on tässä sen verran kauan taisteltu.
olen äitini lähinomainen ja nyt näen velvollisuutenani ottaa härkää sarvista. ensinnäkin olen ajatellut mennä juttelemaan psykiatrille/lääkärille joka hoitaa äitiä kuntoutuksen ajan ja kerron oman näkökulmani äidin asioista, koska uskon että äitini kaunistelee asioita. ja seuraava siirtoni olisi pakkohoito! joka kuulostaa aivan kauhealta.. tässä ollaan nyt sen verran monta vuotta taisteltu että pakkohoitoko on enää ainoa vaihtoehto.
halusin nyt vain purkaa sydäntäni ja pahaa oloani. laittakaa kommenttia ja mielipiteitä tästä pakkohoito asiasta. kiitos
Vastaukset 8
Vanhimmat
harvoin kuulee, ja koskaan en ole tavannut, kaltaistasi eli jotakuta joka tietäisi miltä tuntuu kun äiti on sairas henkisesti.
Minun äitini on ollut masennuksen takia työkyvytön niin kauan kuin muistan. Ei koskaan äiti. Nyt kun olen itse nuori nainen, pidän hänestä huolta, vaikka kyllä isäkin pitää, mutta ei hänkään aina jaksa. Asuin ulkomaillakin sen takia että ei tarvis olla ton tilanteen lähellä.. Äiti ei koskaan ole ollut hoidossa, koska sukuni on hävennyt asiaa. Kun teininä itse jouduin psykiatrille, isäni tajusi lähettää äitinikin, koska hänestähän kaikki johtui. Ei hän kuitenkaan kovin intensiivisesti apua saa.
Olen ollut lähes koko ikäni katkera siitä ettei minulla ole äitiä,kuori vain, olen oireillut itsekin, joskus todella pahasti. Nyt olen vähän pehmennyt. En oikein osaa sinua neuvoa, muuta kuin että älä herranjumala kanna tota taakkaa yksin, ei sitä kukaan jaksa.
Ihan oikeasti.
Sä olet nuori ja väsytät itses sillä että sun ja sun äitin roolit on täysin vaihtuneet. Ota yhteyttä esim. omaiset mielenterveystyön tukena ry:hyn...
Voimia..
apua ja tukea,että jaksat.Hyvä asia olisi jos menisit äitisi kanssa lääkärin vastaanotolle mikäli äitisi suostuu,usein omia asioita kaunistellaan sen vuoksi ettei sairaalaan joutuisi.Pakkohoitoon ei oikein oteta kun vain jos on itselleen vaarallinen tai muilla,eli itsemurha vaaran vuoksi.
Psykiatrisessa sairaalassa olo on lepoa,ruokailua ja kerran viikossa tavataan lääkäri.
Tuntuisi äitisi kohdalla sairaseläke olevan ajankohtainen,jos vain masennus jatkuu,syvässä masennuksessa ihminen ei jaksa kun makaa vain.
Voimia sinulle toivottavasti saisitte apua,psykoterapiasta voisi olla apua.
tukea ja apua saan isoäidiltäni ja mielestäni se riittää tässä vaiheessa minulle!
jotenki se sairaseläke tuntuu liian lopulliselta.. itse ajattelen että siinähä äitini saisi todellisen syyn luovuttaa kokonaan, koska psykiatrilla käynnit ja lääkkeet eivät auta.
että tykkäisköhän äitisi jostain harrastuksista? Niitähän on vaikka millä lailla, kotona ja myös ulkosalla. Yleensähän ulkoilma tekee hyvää ja ollaan kuitenkin kevättä kohti menossa. Myös tuli mieleen, että jos esim. äitisi pitäisi kukista, niin niitä siemeniä voisi kohta laittaa purkkiin. Myös kirjasto voisi olla kiva paikka käydä. Voisitte käydä mm. jossain vaikkapa ruokkimassa oravia tai lintuja, missä sellainen olisi mahdollista. - Itselläni on suruaikaa, kun mieheni kuoli ja on kyllä perhettä, mutta saan todellista voimaa mm. täältä: www.nokiamissio.fi Siunausta ja voimia elämääsi ja myös äitisi ja isoäitisi elämään. On hienoa, että sinulla on myös isoäiti.
harrastukset olisi kyllä vaihtoehto mutta äiti pelkää ihmisiä. hän ahdistuu esimerkiksi suuressa ruokakaupassa. uskon että saisin äitini harrastamaan jos itse olisin mukana tukemassa, mutta se ei onnistu kun tosiaan on tätä välimatkaa ja itsellä töitä. :/ yksin äidillä ei tule tehtyä yhtään mitään.. silloin kun olen äidin luona käymässä niin silloin kyllä tehdään aina jotain pientä yhdessä. käydään kävelemässä iltaisin, joskus jopa öisin kun ahdistuu ihmisistä ja sitte leivotaan ja muuta pientä.
Hei,
Lohduttavaa lukea etta taalta loytyy joku muukin jolla on samoja ajatuksia. Tulin ensimmaista kertaa lukemaan tata palstaa koska tuntui etta jostain on saatava kaltaista tukea.
Olen 24v nainen ja aitini sairastui keskivaikeaan/vaikeaan masennukseen viime kesana. Kerron myoskin hieman taustaa. Han on aina ollut taipuvainen masennukseen ja ollessani 12v vanhempani erosivat ja aitini masentui, ei kuitenkaan vakavasti, mutta soi noin puolen vuoden ajan masennuslaakkeita ja itkeskeli. Hoiti kuitenkin vaikean eron lapi ja alotti loistavasti uuden elaman meidan 3 lapsen kanssa (mina olen vanhin) ja kasvatti meidat erinomaisesti, joten masennus oli silloin hetkittaista ja eri luokkaa.
Viime kesana isoaitini (hanen aitinsa) sairastui yllattaen syopaan ja samaan aikaan nuorin siskoni muutti pois kotoa yhteen poikaystavansa kanssa toiseen kaupunkiin. Myos veljeni asuu jo pois kotoa ja opiskelee, ja mina olen asunut jo monta vuotta ulkomailla opintojeni vuoksi ja kayn Suomessa noin 2 kertaa vuodessa. Aitini jai kotiin kissan kanssa. Hanella on pitka-aikainen miesystava mutta erinaisista syista he asuvat eri osoitteissa. Aitini on ollut toimistotyossa koko elamansa, todelal kiireinen tyopaikka ja suuri paine aina paalla.
Oletan etta asken mainitut tapahtumat (aidin syopa, yksinjaaminen ja tyostressi) iskivat paalle vakavan masennuksen. Aiti jai sairaslomalle ja miesystavansa muutti aidin luokse pitamaan huolta aitista. Aiti viettaa paivat itken, saa pahoja ahdistuskohtauksia mm. kaupassa aiemmin kaydessaan (nyt ei kay enaa edes siella), menetti keskittymiskykynsa (ei mm kykene katsomaan tv:ta tai lukemaan lehtea), heijaa itseaan iltaisin sohvalla itkien ja kynsiaan rapeltaen, kuin eri maailmassa. Ei myoskaan pysty keskittymaan ryhman keskusteluun, eli esim. jos puhun hanen miesystavansa kanssa aitini lahella, aitini ei osaa osallistua keskusteluun vaan saa yleensa hirvean itkuahdistuskohtauksen asiasta.
Laakkeita on vaihdettu ja vahvennetty nyt jo moneen kertaan ja kaikista on tullut niin monet alkuoireet etta ne on pitanyt lopettaa. En valitettavasti muista nykyisen laakkeen nimea, ne vaihtuvat koko ajan. Luin taalta toisesta keskustelusta etta alkuoireet saattavat kestaa kauankin (hikoilu, ahdistus, tarina) ja mietin odotettiinko aitini tapauksesa tarpeeksi kauan. Toivon kuitenkin etta hanen laakarinsa tietaa tyonsa ja lopetti laakkeet syysta. Myos Diabamia aitini ottaa saannollisesti. Ennen joulua annos oli 1-2 paivassa, tanaan han kertoi ottaneensa 5, ja silti illalla iski hirvea ahdistus.
Olen todella huolissani aidistani, koska tiedan miten han haluaa parantua ja tiedan miten elamaniloinen han on aina ollut (kavi mm juuri ennen sairastumistaan luonani ulkomailla kylassa). Halusi matkustella nyt kun lapset muuttaneet pois kotoa, tehda kotona remonttia jne. Nyt kaikki elamanhalu lahtenyt.
Olisiko mitaan neuvoja? Olen ajatellut myoskin soittaa hanen laakarilleen ja kysya OIKEAA tilannetta, koska pelkaan myoskin etta aitini kaunistelee tilannetta laakarissa kaydessaan ja vetaa rauhottavaa juuri ennen sisaan menoa ollakseen hillitty. Toisaalta tiedan etta hanen miesystavansa pitaa aidistani huolta (tekee ruokaa ym) mutta koska olen ns lahin omainen (vanhin lapsista - tiedan etta jos meista lapsista jonkun tulee ottaa tilanne haltuun, se olen mina, vaikkakin asun ulkomailla.. se on aina ollut niin etta mina (vanhin) teen kaiken) minun tulisi nyt kai tehda jotain.
Mutta mita? Olen itsekin hirvean kiireinen opiskelujeni kanssa, viimeinen lukukausi alkamassa ja kirjoitan lopputyotani, olen siis aivan hirveassa stressissa itsekin. Pelkaan etta aitini sairaus vaikuttaa omaan elamaani niin etten saa opintojani kunnialla loppuun ja koko aiemmat 3.5v rehkiminen kaatuu nyt tahan. En pysty millaan tekemaan suuria taalta ulkomailta, ja toisaalta "vieraat" (kuten aitini nykyaan sanoo meista lapsista sairastuttuaan) saavat hanet vain todella vasyneeksi eika han kaipaa ketaan kylaan. Itkenyt myos sita kuinka tuntee olevansa nyt huono aiti. Mutta olenko mina huono tytar nyt? Mita voin tehda?
Siskoni ja veljeni ovat samassa tilanteessa kuin mina, kukaan ei tieda mita tehda ja kaikki niin kiireisia omien opintojemme kanssa etta tilanne tuntuu mahdottomalta kasitella eika kukaan tieda mista narusta vetaa. Saan aidiltani monta tekstiviestia paivassa, aina sita samaa valitusta elaman kurjuudesta, enka enaa tieda mita vastata.
Tanaan han kirjoitti etta laakari oli eilen sanonut etta jollei tama ala tasta parantua niin laitetaan sairaalahoitoon. Kuulostaa kamalalta!
Voimia teille muillekin, ette ole ainoita joiden aiti on sairastunut..
äitini on tosiaan ollut muutamissa hoidoissa. sairaalahoidolla hän varmaan tarkoitti "mielenkuntoutushoitolaa". se ei ole mielestäni yhtään paha paikka. ainakaan se missä äitini oli. siellä hoidetaan ainostaan masentuneita, eikä siellä ole "hulluja" pakkopaidoissaan.
äitini kyllä piti paikasta todella, siellä oli järjestetty kaikkea aktiviteetteja uinnista askarteluun.
äitini kertoi että siellä oli helppo olla koska tiesi että kaikki muutkit potilaat ovat kokeneet saman ja aina heillä oli käytettävissä lääkärit ja psykiatrit.
tuntui että se auttoi äitiä jaksamaan jonkun aikaa.. mutta sitte taas mentiin pohjalle ja rytinällä.
mutta kyllä tämä tästä, periksi ei anneta!
Hyvä asia kun olet huolissaan äidistäsi. Mene hänen kanssa hoitavan lääkärin, psykiatrin, psykologin tykö ja keskustelette siellä. Sinä osaat tuoda asioita esille mitä masentunut ei näe itsessä. Eikä osaa eikä tajua kaikkia jutella.
Siinä sumussa missä masentunut potilas on. Ei jaksa, ei muista, ei nää mitään mistä pitäisi keskustella.
Ehdottomasti pitää saada apua, jos on itsetuhoinen, vie hänet vaikka pakkohoitoon. Pitää saada tosi hyvä psykiatrinen lääkäri, hyvä psykologi. On paljon asioita mitä hän pitää sisällään. Ero ja ym asiat painaa.
Kun toipuminen alkaa, se on hiljainen pitkä prosessi. Pitää jaksaa uskoa itseensä ja paranemiseen. Toivon et jaksat taistella hänen puolesta