Olen väsynyt, huudan lapselleni, en jaksa mitään, katselen tv.tä lapsen pyöriessä lattialla, tekisi mieli vaan lähteä ja jättää kaikki.
Yritän hoitaa lapselle viriketoimintaa, hymyillä ja laulaa. Lapsi hymyilee takaisin, mutta silmät ovat ilottomat,ahdistaa ja tuntuu pala kurkussa.
Lapsi itkee, minä itken ja huudan, huudan äpärän olla hiljaa edes hetken, huudan alle puolivuotiaalle.
Haluan nukkua, mutta en saa unta, jos saan niin heräilen vähän väliä. Aamulla olen väsyneempi kuin illalla. Nälättää, voisin syödä mitä vaan. En ymmärrä lukemaani, en vaikka kuinka koettaisin. Enkä muista mitään.
Tunnen olevani huono äiti, huolta lapsen kehityksestä ja kasvusta. Tunnen ettei minusta ole enää mihinkään, ei työssä, ei elämässä. Annan ajan kulua, rintojen roikahtaa enemmän, raahustaa eteenpäin, täyttää 30,40,50,60,70 ja ehkä vielä 80 vuotta. Vuodet tätä samaa. Mikään ei muutu, vaikka toivoa elättelen ja yritän. Joskus sentään on parempia päiviä.
Naapuri tulee vastaan, kysyy kuinka menee. Kerron siinähän se, univajeessa ja huutaessa. Katsoo kummeksuen, sanon ei vaan, menee oikein hyvin (ja hymyilen), naapuri voi taas jatkaa matkaa.
Minä jatkan huutamista haluamattani alle puolivuotiaalle ja itseinhoani.
Yritän hoitaa lapselle viriketoimintaa, hymyillä ja laulaa. Lapsi hymyilee takaisin, mutta silmät ovat ilottomat,ahdistaa ja tuntuu pala kurkussa.
Lapsi itkee, minä itken ja huudan, huudan äpärän olla hiljaa edes hetken, huudan alle puolivuotiaalle.
Haluan nukkua, mutta en saa unta, jos saan niin heräilen vähän väliä. Aamulla olen väsyneempi kuin illalla. Nälättää, voisin syödä mitä vaan. En ymmärrä lukemaani, en vaikka kuinka koettaisin. Enkä muista mitään.
Tunnen olevani huono äiti, huolta lapsen kehityksestä ja kasvusta. Tunnen ettei minusta ole enää mihinkään, ei työssä, ei elämässä. Annan ajan kulua, rintojen roikahtaa enemmän, raahustaa eteenpäin, täyttää 30,40,50,60,70 ja ehkä vielä 80 vuotta. Vuodet tätä samaa. Mikään ei muutu, vaikka toivoa elättelen ja yritän. Joskus sentään on parempia päiviä.
Naapuri tulee vastaan, kysyy kuinka menee. Kerron siinähän se, univajeessa ja huutaessa. Katsoo kummeksuen, sanon ei vaan, menee oikein hyvin (ja hymyilen), naapuri voi taas jatkaa matkaa.
Minä jatkan huutamista haluamattani alle puolivuotiaalle ja itseinhoani.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Huudat alle puolivuotiaalle viattomalle pienelle ihmistaimelle, joka muodostaa minäkuvaansa ja on täysin sinusta riippuvainen?! Hakeudu hoitoon, olet sairas. Tänne kirjoittelusi ei pientäsi auta.
tv. 4-kuisen vaativan lapsen äiti, jolle ei tulisi mieleenkään huutaa pikkuiselleen, joka ei "tahallaan" itke vaan viestii että tarvitsee hoivaa, hellyyttä, rakkautta kasvaakseen itseään arvostavaksi, tasapainoiseksi, onnelliseksi ihmiseksi, joka kokee että muut välittävät, aidosti
jaksoin alkuun. Välitän lapsestani, siitä ei ole kyse, todellakaan. Lastani ihanampaa ei olekaan, hän on oikein valloittava persoonallisuus. Ongelma on se, että olen väsynyt. Kun et itse saa nukuttua oli sitten yö taikka päivä ja lapsesi saa jumalattomia huutokohtauksia jo siitä kun ei jaksa katsoa ja hymyillä koko ajan niin miltä luulisit tuntuvan? Yhtään rauhaa ei saa, talo pitäisi silti pitää kunnossa, lemmikit hoitaa, pyykit pestä, käydä kaupassa, tehdä ruokaa, peseytyä, käydä vessassa ja kaikkea säestää huuto. Miehestä ei juurikaan ole apua. Tuntuu vain että kaikkea on liian paljon, en jaksa, en kykene. Ehkä en olekaan väsynyt, olen sairas, pakkohoidon tarpeessa. Varsinkin kun tunnustan tämän väsymys ja masennus palstalla. Anteeksi etten ole kaltaisesi hermoja menettämätön super-äiti joka ei huuda eikä tulekaan huutamaan koskaan.
2ekaa kuukautta kun esikko synty,ei ollu mitään kokemusta mistään ja kaikki vähän huoletti,meni niinku reippaasti ylikierroksilla!jotenki mä vaan selvisin siitä,nyt vaavi 4kk ja osaan iloita äitiydestä ja pikkusesta=)oli varmaan synnytyksen jälkeinen masis mulla,onneks meni ohi,meinaan itekki pelästyin et miten mä voin olla tällanen kilari jne ja lapsi mitä ihanin..
sinuna juttelisin jollekkin läheiselle ihmiselle tai sit ihan ammatti auttajalle,jos mun masis ei ois menny ohi niin oisin ottanu avun vastaan,kyl sun kannattaa ottaa toi nyt ihan vakavasti,lääkitys voi olla kans tarpeen.mut sä et ole hullu/sairas niinku toi edellinen luupää näppäili,oot väsy ja sille voidaan tod tehä jotain,saat apua kun vaan avaat suus ja kerrot miten asiat on,kukaan ei sua tuomitse siitä!ei kun voimia,kyl se aurinko paistaa vielä sullekkin=)
tunnustaa asiasta. Tuntuu vaan, ettei meidän neuvolassa ole halua puuttua tällaiseen. Mitat ja lukemat ylös, kysytään onko syönyt, mitä syönyt ja ulos. Jos sanoo ettei kaikki olekaan ihan ok, reaktiot ovat kuin naapurilla. On täti kuitenkin tehnyt työtään toista kymmentä vuotta.
Ens kerralla yritän saada voimia sanoa "kuules täti näin meillä oikeasti menee". Kertoa kaikki synnytyksestä alkaen, kuinka siinä kuolema kävi lähellä mutta sitä ei kukaan käynyt kanssani läpi (ei sairaala, ei neuvola), palautuminen kesti kauan, silti oli jaksettava koiran sairaus, ristiäiset, joulu ja lapsen sairastuminen hengitystiesairauteen viikon osastohoitoineen. Missään välissä en ole saanut levättyä syntymän jälkeen. Olen yrittänyt jaksaa, ajatella että ens viikolla saan levättyä, mutta aina tulee jotain mikä estää. Takki on todella tyhjä, olokin kuin ilmapallolla josta on ilma poissa.
Mutta ensi kerralla, ainakin yritän saada parannusta, pakko. Kiitos myötätunnosta sinulle.
itseäsi.
Ensinnäkin tulevat vuotesi ja vuosikymmenesi eivät tule olemaan samanlaisia kuin nykyvaiheesi. Et joudu hoitamaan pienokaistasi loputtomiin. Saattaapa tulla vielä sekin päivä - ja tuleekin, jos ette ennen kuole - että tämä nyt alle puolivuotias ruokkii sinua ja vaihtaa sinun vaippojasi. Luultavasti hän kohtelee sinua silloin sillä tavalla minkä on äidiltään oppinut.
Tulee myös se päivä, jolloin muistelet haikeana aikaa, jolloin sinulla oli pieni vauva ja sait olla huolettomana kotona.
Varmaa on sekin, että rintasi rupsahtavat kuten kaikkien muidenkin. Monelta on roikkuminen loppunut siihen, että ne tai toinen niistä on leikattu kokonaan pois.
Ryhdistäydy. Aloita ryhdistäytyminen siitä, että lakkaat karjumasta vauvalle. "Äpärä" -sanan voit poistaa kokonaan sanavarastostasi. Jos lapsesi on äpärä, niin mikä sinä olet? Mietipä sitä.
Olen täysin varma siitä, että kun lopetat lapsellesi huutamisen, kohenee mielialasi. Kokeilepa neuvoani jo tänään. Eli karjumisen sijasta hellittelysanoja pienokaisellesi. Ellet siihen pysty, anna lapsesi pois ja jää yksin tarkkailemaan rintojesi rupsahtamista ja odottelemaan 80-vuotispäivääsi.
Päivät kuluvat samanlaisina, mutta en silti muista niistä mitään. Minulla ei ole juuri hajuakaan siitä mitä tein esim. joulukuussa, marraskuusta puhumattakaan. Joulu oli joo, kai kinkkuakin. Lapseni vauvakirjasta luen merkintöjä siitä mitä lapsi on oppinut ja koska. Itse olen kirjoittanut aikoinaan, tällä hetkellä ei tosiaan mitään mielikuvaa. Kiva lukea ja tuumia, jaa jaa, kääntyi tuolloin ensimmäistä kertaa...
Ongelma ei ole hellyyden puute, lapseni saa hellyyttä ja rakkautta, huuto ei hoivaa poista. Tiedän myös ettei hoiva poista huudon mielipahaa, meiltä kummaltakaan. Yritän saada aikaiseksi hakea apua tilanteeseemme, koen tänne kirjoittamisen ensimmäiseksi askeleeksi ongelman tunnustamisessa joten toivoisin vähemmän paskaa silmille. Toivottavasti uskallan ottaa loputkin askeleet mitä tilanteen korjaantuminen vaatii. Tunnustaa neuvolassa, hakea lääkkeitä ja tarvittaessa enemmänkin apua.
Oireesi kuulostavat ihan masennukselta. En ole äiti, mutta olen kärsinyt masennuksesta. Pahimmassa vaiheessa minulta meni muisti, niin etten muistanut mitä edellisellä viikolla tai edellisessä kuussa oli tapahtunut. En jaksanut mitään, itkin ja raivosin vain.
Soita terveysasemallesi ja varaa lääkäriaika. Tai varaa aika yksityiseltä lääkäriasemalta, jotta pääset mahdollisimman nopeasti hoitoon.
moi!
alku teksistäsi oli kuin suoraan omasta elämästäni!
ymmärrän hyvin miltä tuntuu...
sitä rakastaa sitä pientä vauvaa yli kaiken :)
...mutta kaikki ei aina mene niin kuin haluaisi...
meillä esikoisella oli koliikki. itse sairastin kohtutulehduksen. rankkaa oli kun yksin hoidin lastani.
monta kertaa olin hermoromahduksen partaalla :(
mutta lapselleni en koskaan tehnyt mitään. en myöskään huutanut hänelle (en nyt syyllistä...)
Luoja yksin tietää mitä hirveyksiä mielessäni liikkui! mutta mun rajani kulki siinä.
mulla autto pahimpina hetkinä tyynyyn huutaminen ja laulaminen. kokeile :) voit yllättyä!
sun kannattaa nyt tästä päivästä lähtien ottaa yhteyttä esim. perhetyöhön ja pyytää sieltä hoitaja käymään luonas vakituisesti vaikka kerran viikossa. alat itse tietoisesti muuttamaan elämääsi. kukaan muu ei sitä voi tehdä.
sä tarvitset nyt selvästikin hengähdystauon.
äläkä huoli: et ole huono äiti. väsyneenä meistä jokainen tutustuu siihen kurjempaan puoleen itsessään. superäitien pullataivasta ei ole olemassakaan :)
ja teille muutamalle aikaisemmin vastanneelle: helvetissä on aivan erityinen paikka äideille jotka eivät tue toisiaan
kaikilla ei ole "helppoa" vauvaa kasvatettavanaan
itsellä esikoinen oli se "vaativa" vauva. kakkonen taas oli se "helppo" tapaus. tiedän hyvin millainen ero näiden kahden kasvattamisessa oli.
minulla oli aivan vastaava ekan lapsen kanssa ja se kestää vuoden joten hakisisn heti apua. Itse en koskaan kohdellut pikkaista huonosti vaan jos huutaminen kävi voimille eikä itseään hallinnut menin hetkeksi toiseen huoneeseen.
Hae apua. Sinulta menee ohi tuo ihana lapsuus jos et saa apua..
Et edes yritä hakea apua itsellesi. Valehtelet, koska olet luuseri ihminen. Pohjasakkaa.
Tosi on, että vielä 8-kymppisenäkin pyörit samoissa ympyröissä, koskapa muutos alkaisi sinusta, ja sinusta ei ole siihen.
puheenvuoro. Tosta olikin varmaan paljon apua.
Tuttua on, myönnän ja tunnustan itsekin sortuneeni samaan. Kirjoituksesi kuulostikin todella tutulta!
Itsekin olen todella väsynyt, ollut kokoajan vauvan syntymästä asti. Pahin vaihe oli vauvan ollessa 3-5 kk. Tuolloin vietin yöni lähinnä itkien ja peläten milloin vauva taas herää. Unta en saanut, vaikka olisi ollut tilaisuus nukkua. Päivisin en saanut yhtään mitään aikaan, olisin vaan halunnut olla rauhassa ja levätä. Vauvan itku ahdisti, hoidin kyllä vauvan mutta aina en pystynyt hillitsemään hermojani. Huusin ja karjuin vauvalle, tajusin kyllä heti miten väärin olin tehnyt, ja lopetin huutamisen. Kaduin huutamista heti valtavasti, ja kadun vieläkin, joka päivä tuntuu pahalta kun katson nauravaa ja hymyilevää vauvaa ja mietin miten huono äiti olen välillä ollut.
Nyt vauva on 6,5 kk, ja mielialani on yhtäkkiä alkanut parantumaan paljon. Vieläkin menetän toisinaan hermoni, mutta pystyn hillitsemään itseni paljon paremmin. Nyt jos voisin tehdä jotain toisin, olisin aivan ehdottomasti hakenut itselleni apua aikaisemmin. Heti, kun olo alkoi tuntua pahalta. Olisin ehkä saanut puhuttua jollekin ammattilaiselle, ja ehkä myös jotain mielialalääkitystä tarvittaessa. Nyt olen sinnitellyt väkisin nuo vauvan ensimmäiset 5 kk, itsekään en niistä paljoa muista, tuntuu kuin tuo aika olisi mennyt jossain sumussa.
Neuvoni sinulle onkin siis, että hakeudu ihmeessä jonkun ammattilaisen juttusille! Itse en osannut myöskään sanoa neuvolassa mitään, vaikka meillä terkkari kyselikin paljon jaksamisestani. Väitin vaan kirkkain silmin, että hyvin menee ja hyvin jaksellaan koko porukka. Mene vaikka yksityiselle lääkärille, ajan saat nopeasti ja myös tarvitsemasi avun nopeasti. Älä jää kärsimään tuosta tilanteesta, olet selvästi masentunut, ja tuo masennus on hoidettavissa! Kun autat itseäsi, autat samalla myös lastasi!
Itsekin ehkä menen vielä joku päivä juttelemaan näistä asioista lääkärille, varsinkin jos mielialani menee taas alaspäin.
Toivon sinulle ja vauvallesi kaikkea hyvää, toivottavasti keväästänne tulee vauvan kanssa mukava!
Tsemppiä kovasti aloittaja!
Tuo pikkuvauvavaihe kestää niin hemmetin lyhyen ajan elämästä, hyvä että olet ymmärtänyt yrittää jotain muutosta saada aikaan tilanteelle!
Kirjoituksesi on todella todella tuttua, vielä puoli vuotta sitten ajattelin ja kirjoittelin palstoille samankuuloista kuin mitä sinä nyt.
On tähän maailmaan niin paljon vauvoja tehty, enkä usko että kukaan äiti on vielä pelkkään väsymykseen kuollut.
Niin moni ympäri maailmaa kokee samaa äidiksi tullessaan niinkuin sinä nyt. Myös monien eläinlajien poikasten emot omalla tavallaan.
Eläinlajien poikasten emot voivat myös tappaa omat jälkeläiset jos ovat jollain tapaa liian stressaantuneita (tms, en tiedä tarkemmin eri eläinlajien syitä), mutta onneksi meille ihmisille on suotu sen verran kehittyneet aivot ja kommunikaatiotaidot toistemme välille, että voimme puuttua tilanteeseen HETI kun alkaa tuntua että asiat menevät niin ettei ihan normaalilta tunnu ja alkaa tulla omituinen olo itsessä/ajatuksissa/käytöksessä.
Tee tosiaan tilanteelle nyt jotain, tulet vielä pärjäämään kyllä hyvin, usko pois!!
...että selvästi myös käyt YLIKIERROKSILLA. Sillä tavalla minä tunsin myös. On levoton, ehdistunut ja hermo niin hemmetin kireällä ja samalla niin väsynyt. Ei pysty rentoutumaan eikä levähtämään kunnolla yhtään. Mutta yritä silti edes yksi sellainen hetki kokea joka päivässä, että pidät vain silmiä kiinni ja menet vaikka makaamaan pilkkopimeän vessan lattialle ja annat itsesi "kadota todellisuudesta" hetkeksi. Vaikka kun vauva torkahtaa hetkeksi. Ja jätät vaikka ne pyykit viikkaamatta, mielenterveytesi on tärkeämpi.
Iselläni oli ensimmäisen lapsen aikana jonkin asteinen masennus (oma tulkinta), mutta se meni jossain vaiheessa ohitse. Toisen lapsen odotusaikana pelkäsin samanlaista olotilaa, mutta kaikki meni hyvin. Kolmannen lapsen odotusaikana (12 vuotta keskimmäisen ja nuorimmaisen välissä)tunsin, että olen mieheni mielestä vastenmielinen ym. ja pelkäsin jälleen tuota olotilaani. Lapsi ei nukkunut kunnolla ei päivällä ei yöllä, aloitti rintalakon, kun siitä selvittiin jotenki alkoikin syömälakko. Päivät pitkät kuljin lapsi sylissä hytkytellen koska paikalla ei voinut olla sillä heti lapsi itki. Kasvuäyrät laski rajusti. Olin aina aivan paniikissa kun syötin lasta. Muutenkin kun pidin sylissä, niin sydän hakkasi miljoonaa mutta puhuin lapselle lempeästi ja halailin paljon ja muutenkin osoitin paljon hellyyttä vaikka minusta ei tuntunut siltä. Pysyin rauhallisena sen voimalla, että hyräilin mielessäni jotain rauhallista laulua. Otin puheeksi mahdollisen masennuksen neuvolassa 2 kertaa, mutta siellä vain naurettiin. Nyt lapsi on 2,5 vuotta ja 2 kk sitten selvisi, että miehelläni on toinen. On kuulemma ollut niin onneton. Kävimme pariterapiassa ja siellä sanottiin, että vaikuttaa siltä kuin masennukseni olisi jatkunut jo pitkää. Hakeuduin psykiatrille ja nyt minulla on lääkitys. Tämä kaikki vain tapahtui liian myöhään, sillä sitä vain yrittää sinnitellä, eikä myönnä itselleen olevansa pahassa jamassa. Kannattaa varata vaikka yksityiselle psykiatrille aika, joka asiantuntijana osaa määritellä tilanteesi. Jos olet huonossa kunnossa, niin myös ympärilläolevat joutuvat osallisiksi siitä. Ei ole häpeä hakea apua. Saatat olla niin heikossa jamassa, etten saa aikaiseksi hakea apua, mutta kerro asiastA YSTÄVÄLLESI JA PYYDÄ HÄNTÄ VARAAMAAN SINULLE AIKA.