Esko Aho rupesi Mauno Koiviston pääministeriksi runnomaan etäpäätteenä läpi Mauno Koiviston tahtoa hallituksessa, mistä seurasi, että hänen politiikkaansa vierastettiin kaikissa puolueissa.
Keskustassa Aho sai vastaansa ensimmäisenä Väyrysen ja hänen kannattajansa, jotka koettivat kaataa Ahon hallituksen keinolla millä hyvänsä.
SDP:ssä Aho sai vastaansa kaikki, koska ratsasti Koiviston lainahevosella demareiden puolue-eliittiä ja SAK:ta vastaan.
Kokoomuksessa Ahoa vierastettiin, koska Aho ei johtanut hallitusta, vaan pyrki sanelemaan mitä pitää päättää.
Ahon hallitus pysyi kasassa vain, koska Koivisto ei halunnut sen kaatuvan. Koivistolla oli oma maine pelissä, koska hän halusi todistaa vaikka väkisin, että hallitus kaatuu vain eduskunnan tahdosta, eikä koivisto antanut tämän tahdon toteutua, kun hän pakotti demarit pysymään oppositiossa ja pelasi Väyrysen Ahon avulla ulos hallituksesta.
Esko Aho epäonnistui, koska hän rupesi presidentin mieheksi ja käänsi selkänsä parlamentarismille.
Keskustassa Aho sai vastaansa ensimmäisenä Väyrysen ja hänen kannattajansa, jotka koettivat kaataa Ahon hallituksen keinolla millä hyvänsä.
SDP:ssä Aho sai vastaansa kaikki, koska ratsasti Koiviston lainahevosella demareiden puolue-eliittiä ja SAK:ta vastaan.
Kokoomuksessa Ahoa vierastettiin, koska Aho ei johtanut hallitusta, vaan pyrki sanelemaan mitä pitää päättää.
Ahon hallitus pysyi kasassa vain, koska Koivisto ei halunnut sen kaatuvan. Koivistolla oli oma maine pelissä, koska hän halusi todistaa vaikka väkisin, että hallitus kaatuu vain eduskunnan tahdosta, eikä koivisto antanut tämän tahdon toteutua, kun hän pakotti demarit pysymään oppositiossa ja pelasi Väyrysen Ahon avulla ulos hallituksesta.
Esko Aho epäonnistui, koska hän rupesi presidentin mieheksi ja käänsi selkänsä parlamentarismille.
Vastaukset 25
Vanhimmat
itsekkään.
Olisit nyt vaan saman tien haukkunu vielä väyrysen ja jäätteenmäenkin. Mieli tekee kuitenkin.
Ja jatka sitten heinäluomalla ja tuomiojalla.
Jos hieman tuntee poliittista lähihistoriaa, niin avaukseni on aika johdonmukainen päätelmä seuravista tosiasioista.
Koivisto oli polttanut päreensä Väyryseen jo pääministerinä ollessaan eikä arvostanut tätä tippaakaan. Oli täysin Ahon väännön tulosta, että Koivisto hyväksyi Väyrysen Ahon hallitukseen edes ulkoministeriksi, kun Väyrysen pyrky oli valtionvarainministeriöön. Kun Aho lähti Koiviston kelkkaan, oli Väyrysen taktiikkana valmistautua presidentinvaaliin kaatamalla Ahon hallitus ja nousemalla itse pääministeriksi. Tässä tarkoituksessa suruudenhullu Väyrynen veljeili SDP:n kanssa ja petasi punamultaa ensin Paasion ja sitten Sundqvistin kanssa.
Väyrynen ei kuitenkaan saanut mattoa vedetyksi Ahon alta, kun Koivisto piti demarit kurissa ja oppositiossa. Hän ei halunnut hallituskriisiä siihen tilanteeseen, jossa maailman luottolaitokset miettivät voiko Suomen valtiolle enää antaa ollenkaan luottoa ja myös Sundqvistin kuprut STS:ssä pakottivat tämän jättämään puheenjohtajan tehtävänsä SDP:ssä. Vasta Lipponen sitoutui siihen, ettei SDP pyri hallitukseen ennen kuin seutraavien vaalien jälkeen. Tässä saumassa Väyrynen näki hävinneensä ja erosi hallituksesta, ja hänen tilalleen nousi MTK:n Heikki Haavisto.
Keskustassa oli erittäin vahva Ahon vastainen oppositio, koska Aho oli viemässä Suomea EU:n jäseniksi. Tähän oppositioon tukesi Väyrynen ja asettui avoimesti Ahoa vastaan.
Koivisto puolestaan ei koskaan ollut SDP:n puolue-eliitin suosiossa. Hänhän oli Kekkosen Suomen Pankkiin nostama älymystödemari, juuri ennen nimitystään Elannon pääjohtajaksi nimitetty STS:n pääjohtaja. Koivisto oli myös noussut kansaqnsuosioon täysin ohi SDP:n sisäisten prosessien, valtionvarainministerinä ja pääministerinä tv:n viihdeohjelmien kautta. Sorsaa ja demareita kaiveli erityisesti se, että Koiviston median kautta hankkima kansansuosio ja ylivoimainen asema presidenttigallupeissa oli torpannut SDP:n mahdollisuudet nostaa Sorsa Kekkosen seuraajaksi.
Koivistoa vierastettiin SDP:ssä myös siksi, ettei hän ottanut lähipiiriinsä ainuttakaan sosialidemokraattisen puolueen luottomiestä vaan nosti asiantuntijoikseen lähinnä sitoutumattomia "fundeeraajia", jollainen itsekin oli.
Nuoresta ja hyvin kokemattomasta (ei päivääkään ministerinä) Esko Ahosta tuli siis Koiviston työrukkanen, joka teki kaiken niin kuin Koivisto halusi ja joka käytti hyvää suhdettaan Koivistoon häikäilemättä hyväkseen SDP:tä, SAK:ta, omaa keskustaoppositiotaan ja hallituskumppaniaan kokoomusta vastaan.
Tämä on perussyy siihen, miksi Esko Aho ja keskusta joutuivat totaaliseen paitsioon kahdeksaksi vuodeksi, kun SDP nousi Lipposen johdolla valtaan ja suurimmaksi puolueeksi.
Keskusta on siis tähän päivään saakka saanut kärsiä ihan omista virheistään:
- ensin Karjalaisen juoppoudesta, johon kaatui punaisten vuorineuvosten ja SAK:laisen demarijoukon yritys nostaa Karjalainen Kekkosen seuraajaksi
- sitten Väyrysen utopistinen yritys nostattaa itsensä Kekkosen tilalle, koska "niin oli ylhäältä ilmoitettu"
- Ahon väärä valinta presidentin ja parlamentarismin välillä
- ja lopuksi Jäätteenmäen uskomaton typeryys, joka ilmeni "pyytämättä ja yllättäen" varmaan keskustalaisillekin.
Nyt on keskustalla ensimmäisen kerran mahdollisuus sitten Johannes Virolaisen realistisen puheenjohtajuuden, nousta kansakunnan todelliseksi johtajaksi.
Se vaan edellyttää sitä, että keskusta vihdoinkin ymmärtää, mistä puolueen lisäkannatus tulee, jos on tullakseen. Se nimittäin ei tule kuihtuvan maaseudun köyhiltä, vaan koulutetuilta, keskituloisilta ja -luokkaisilta kaupunkilaisilta, joille SDP on liian vasemmistolainen ja kokoomus liian oikeistolainen...
...ja keskusta toistaiseksi liian maalainen.
... eivät ole sen Maltillisen oikeistolaisen kirjoittamia, joka saitilla on viime aikoina esiintynyt. Miksi se oikea ei rekisteröi nimimerkkiään?
Näissä kirjoituksissa mennään vähän samanlaisen räksyttämisen suuntaan, mitä saitin koklipiläinen terrroristijoukko harjoittaa ja joille en yleensä tyhdy vastaamaankaan. Jäköön tämäkin vastaamatta; se olisi liian suuri työ.
Sikäli, kun Sinua n. kymmenen vuoden ajalta tunnen, niin hallitset poliittisen lähihistoriamme yhtä hyvin kuin minäkin.
Katsot vain asioita hieman värittyneemmästä näkökulmasta kuin minä, etkä tunnusta tosiasioita, jos ne ovat keskustan kannalta hieman ikäviä.
Koiviston ja Ahon suhde oli minusta merkittävä tekijä, kun arvioidaan sitä, millä tavalla Ahon hallitus toimi ja yritti saada Suomea ylös lamasta samaan aikaan, kun NL romahti, idänkauppa tyrehtyi, valuuttamarkkinat kuohuivat ja mielipide Suomessa jakaantui hyvin tunnepohjaisesti ja vahvasti joko devalvaation puolesta tai sitä vastaan.
Kun meillä tässä tilanteessa oli kokematon pääminsiteri presidentin sätkynukkena ja kipeisiin päätöksiin kykenemätön Kullberg Suomen Pankissa Sorsan ja Holkerin (myös Koiviston) johdateltavana, niin kyllä laman syveneminen on paljolti myös Esko Ahon aiheuttamaa.
Kaikki tärkeät päätökset (mm. markan kelluttaminen) lykkääntyivät vähintään vuodella siksi, että Aho noudatti niin hanakasti Koiviston toiveita.
Markan kelluttamisen suhteen erehdyt useilla vuosilla. Markka olisi pitänyt kelluttaa jo 1987 - 1988, kun valuuttainvaasio Suomeen oli tosiasia. Vaihtoehtoinen toimintatapa olisi ollut revalvoida reilusti kelluttamatta. Kysymys on siten pääosin Harri Holkerin virheestä.
Esko Aho oli liikaa Koiviston talutusnuorassa, todellakin. Hänen olisi pitänyt kuunnella enemmän Patea ja Casse-setää, niin olisimme säästyneet monelta murheelta. Nämä herrathan olivat realisteja tuolloin, mutta Koiviston lanseeraama vakaan ja muuttumattoman markan politiikka sai johtavissa piireissä edelleen liian suuren kannatuksen. Koivisto ei siis ollut niinkään vahvan markan Mauni, vaan vakaan markan Mauni. Tähän sisältyy se ajatus, että Koivisto oli myös heikon markan Mauni.
Tosiasiallisesti kerrot myös, että Koivisto ei palauttanut parlamentarismia Suomeen. Tässä olet nähdäkseni oikeassa. Oikeassa olet myös siinä, että sinipuna olisi jatkanut 1991, ellei Keskusta olisi noussut suurimmaksi puolueeksi. Vastaava tilanne toistui 1999 ja 2003.
Jäätteenmäen perusväittämä - siis se, että Lipponen toimi tökerösti - oli oikea. Toki Jäätteenmäkikin töppäili, mutta Lipposta kevyemmin. Lipposen toiminta asettuu paremmin kehyksiinsä verrannon kautta. Jos suomalainen poliitikko, kuka tahansa, lupaisi Moskovassa humanitääristä apua Venäjän suunnitellessa hyökkäystä suvereenin valtion kimppuun, eipä tuon poliitikon päätä silitettäisi. Mutta Lipposen päätä silitettiin. Oli siinä meillä lellikki.
Markkahan revalvoitiin, vuotta en tarkasti muista, n. 6-7%:lla. sen jälkeen pidettiin kiinni vakaasta markasta ja annettiin sen edelleen "revalvoitua" suhteessa vientimaidermme valuuttoihin niin, että devalvointitarve oli ehtinyt kasvaa jopa 17%.iin ennen kuin devalvointi tehtiin aivan liian myöhässä. Juuri yliarvostettru markkahan aiheutti spekuloinnit maailmalla.
Casse-setä ajoi sumeilematta kekkosajan etuja turvatakseen punaisten vuorineuvosten helpot vientitulot ja Paavo Väyrynen oli taas punainen vaate Koivistolle ja Aholle, mikä sekin vaikutti devalvaation lykkääntymiseen ja vakaan/vahvan markan myytin jatkumiseen liian pitkään.
Markka revalvoitiin keväällä 1989, mutta auttamattomasti myöhään ja liian pienenä. Aikanaan tehtynä ja riittävän suurena se olisi pienentänyt valuuttainvaasiota.
Ilmeisesti Suomessa on devalvoitu aina, kun sellukattilan käyttöaste on tipahtanut riittävän matalalle. Luonnollisesti olisimme joutuneet devalvoimaan 1991 tai aiemmin vielä korkeammasta kurssista paitsi kellutettaessa, jolloin valuutta olisi pitkän ajan kuluessa hakeutunut oikeaan arvoonsa. Yhtä kaikki, revalvaatio oikeaan aikaan olisi heikentänyt humalan huippua ja devalvaatio pienentänyt krapulan syvyyttä.
Valuutat vahvistuvat ja heikkenevät yhä. Muutoksia siis tapahtuu riippumatta siitä, määrittyykö valuutan arvo markkinoilla vai hallinnollisin toimenpitein markkinoiden kevyemmässä ohjauksessa. Jos olemme nyt taloudellisesti unionin kärkimaita, myymme tavaraa heikommalla valuutalla kuin tosiasiallisesti kuuluisi sekä unioniin että sen ulkopuolelle. Tällaisen politiikan kannattajia ei vain pidetä helppojen vientitulojen havittelijoina.
Minä katson eri värisestä, mutta tuskin värittyneemmästä näkökulmasta asioita kuin sinä.
Koko laman suurin syy oli vahvan markan politiikka, jota erikoisesti koivisto ajoi. Hän vaati Aholtakin lupauksen, että sitä politiikkaajatketaan. Varmaan Aho sen antoi arvaten miten siinä käy. Paineet markkaa vastaan kovenivat Ahon hallituksen ensimmäisinä kuukausina. Juju piili siinä, ettei hallitus tehnyt mitään todellista sen torjumiseksi, vaan ajauduimme pakkodevalvaatioon noin puolen vuoden jälkeen hallituksen aloituksesta, jonka jälkeen markka jätettiin kellumaan, jolloin se vielä devalvoitui. Aho, Viinanen ja Väyrynen hoitivat tämän asian näin ja siitä alkoi maan talouden tervehtyminen. Siinä itse asiassa kierrettiin taitavasti Koivisto; ei voida sanoa, että Aho olisi tyytynyt Koiviston tahtoon. Väyrynenhän oli vaatinut Koivistoa luopumaan vahvan markan politiikasta ja lisäksi varautumaan Venäjän kaupan romahdukseen jo 80-luvun loppupuolelta lähtien. Hän oli tekemässä hallituksessa tuota devalvaatiota hyvässä yhteistyössä Ahon ja kokoomukselaisen Viinasen kanssa.
Aho ei ollut lainkaan kokematon poliitikko tullessaan pääministeriksi ja ottikin ohjat käsiinsä heti ja käänne taloudessa tapahtui nopeasti, jota kuvaa minun lukuisia kertoja julkaisemani käyrä.
http://www.etla.fi/suhdanne/Gifl/y05.gif
..on nousu alkanut jo Holkerin hallituksen aikana. Ei Aho nyt niin nopea ollut, että jo ennen virkakauttaan olisi nostanut talouden nousuun.
Muutenkin käyrä on Suomessa ja EY:ssä hyvin samansuuntainen, Suomessa vain jyrkempi. Suomessa velkaa teki yrittäjät ja pankit sitä heille tyrkytti. Devalvaatiota käytetään kun vienti ei vedä. Lähes koko Holkerin hallituksen ajan oli työvoimasta pikemminkin puutetta. Eihän devalvaatio olisi siihen tilanteeseen sopinut.
Ahon hallituksen saavutuksia en mitenkään kiistä. Minulla on siitä ajasta hyvin omakohtaiset kokemukset. Minusta tuntuu ettei mikään hallituksen toimenpide olisi estänyt sitä mitä tuleman piti, kyllä se ilmapiiri oli sellainen.
Keskustakin koko ajan vaati joka paikkaan lisää rahaa valtiolta, niinhin huutoihin tosin Holkerin hallitus ei myöntynyt. Muistan Ilkka -lehden yhden Pääkirjoitusotsikon -"Hallitus makaa rahakasan päällä"
Aho oli samassa rintamassa Koiviston kanssa kuten myös SP:n Kullberg, Holkeri, Sorsa ja Markku Puntila vastustamassa devalvaatiota ja tukemassa vakaata markkaa, josta sitten tuli vahva markka.
Pakkodevalvaatioon jouduttiin, koska päätöstä viivyteltiin. Devalvaatiosta ei saanut edes puhua ääneen, jos aikoin pysyä hovikelpoisena Koiviston ja Ahon kanssa.
Devalvaatio viisästyi myös siksi, että Väyrynen käytti sitä aseenan Ahoa vastaan. Voidaan siis sanoa, että väärä mies esitti oikeaa ratkaisua, vaikka devalvaation takana oli myös osa teollisuusjohtajista, etunenässä Kari Kairamo ja ja Casimir Ehrnrooth sekä SAK:n vietiteollisuuden ammattiliitot.
Devalvaation viivästyminen ja "vahvan markan" politiikka johtui siis suurelta osaltaan siitä, että Aho peesasi Koiviston mielipidettä pyrkien miellyttämään Koivistoa ja samalla komentelemaan hallitusta ja oppostiopuolueita kaikissa muissa asioissa sen turvin, että hänellä oli "Koiviston tuki".
Revalvaation pienuudesta ja ajankohdasta sekä devalvaatioistakaan en osa olla kanssasi eri mieltä. Se, että ecuun liityttäessä se haluttiin tehdä "vahvalla markalla" on minulle myös epäselvää, miksi noin haluttiin.
Nyt kun olemme yhteisvaluutassa, ei kauppa EWU:n sisällä liene ongelma muuta kuin siinä, että pidämme oman kustannustasomme ja inflaatiomme kurissa ja valtiontalouden vakaana.
EU:n ulkopuolelle myytässä tilanne on toki toinen. Lamasta selviytymistä nimittäin auttoi aika lailla se, että USD oli silloin alle yhden euron, kun se nyt on noin puolitoista euroa. Nyt saamme siis dollariviennistä todella paljon vähemmän euroja kuin 10-15 vuotta sitten, mikä rasittaa etenkin raskaan prosessiteollisuuden kannattavuutta ja vientiä.
Oiva ei voi tietenkään tunnustaa sitä, että Aho oli Koiviston sätkynukke, koska Oiva on niin monta kertaa todistanut, kuinka Aho nosti Suomen lamasta. Jos hän myöntyisi siihen, että Aho oli vain Koiviston välikäsi, Oiva joutuisi tunnustamaan, että se olikin Koivisto, joka nosti Suomen lamasta. Kyllä sellainen olisi täysin ylitsepääsemätön asia Oivalle. Yhtä mahdoton hänen on antaa tunnustus jostain Lipposen toimesta.
Itse olen kyllä itse asiasta tällä kertaa samaa mieltä Oivan kanssa. Kyllä Aho harjoitti itsenäistä politiikkaa, vaikka tekikin paikoin virheitä.
Sätkynuken rooli oli Ahon itse valitsema.
Aho laskelmoi, että hänen oma asemansa suhteessa Väyryseen ja kepun sisäiseen EU-oppositioon, Paasioon, Sundqvistiin, Lipposeen ja SAK:oon johtoon sekä kokoomusministereihin vahvistuu, kun hän saa toimilleen presidentin tuen - samaan tapaan kuin Väyrynen laskelmoi Kekkosen aikana.
Ei tässä muuta takana ole. Ja toki Koivisto antoi pääministerille julkistakin tukea mediassa tukeakseen "parlamentarismia", kun pääministeri oli kaikessa samaa mieltä mitä fundeeraava Koivisto oli Ahon kanssa "ääneen ajatellut".
Kyllä Aho teki itsenäisiä päätöksiä. Hän vain teki ne Koiviston mielipiteitä myötäillen aivan omasta halustaan, jotta kasvattaisi omaa valtaansa presidentin tuen avulla.
Kun et näköjään ymmärrä politiikasta mitään niin jätä vain kommentoinnit viisaammille. Niissä oloissa jossa Esko Aho oli pääministerinä hän onnistui kyllä yli odotusten. Eskollehan kaatui SDPn kultalusikka suussa syntyneelle KGB Erki Isopää Liikasen tekemät vekselit Suomenvaltionmaksettaviksi joka ainut viikko ja vekselit oli jätti suuria. Ei sen Isopää Erkin tulevaisuuden visiot oikein natsanneet niin hänet potkittiin SDPstä väkisin Brysseliin, Erkki KGB lähti valtiovarainministerin pestistä itkua vääntäen, olis varmaan halunnut avata Suomen veronmaksajille pari piikkiä lisää. Myös UMTSI UM kaupoissa Herra KGB oli neuvon antajana, Erkki sanoi jos ei nyt niin ei milloinkaan osteta sitä Saksan kuulua ilmaa. Niin ne asiat vai meni, voi, voi!
..lopetti, oli valtio Suomessa lähes velaton. Siksi selvisimme kansakuntana kiperästä paikasta.
Erkki Liikanen ei todellakaan saanut SDP:n puolue-eliitin tukea sille, että näkyvissä olevaa lamaa olisi lähdetty torjumaan ennalta. Niinpä Liikanen oli sopinut Koiviston kanssa, että hän lähtee heti kun tilaisuus tulee.
Tilaisuutta ei kuitenkaan tullut ennen kuin 1,5 vuoden kuluttua siitä, kun Liikanen oli ilmoittanut Koivistolle lähtöhaluistaan. Ikävä kyllä Liikasen seuraajaksi nostettiin täysin epäpätevä Louekoski, joka ei pystynyt pitämään budjettikurista kiinni, kun SDP ja kokoomus intoutuivat repimään vuoden 1991 budjetin auki pelätessään kannatuksensaq hupenevan vaaleissa, jos silloin aivan välttämättömät leikkaukset tehtäisi.
SDP ja kokoomus näet kuvittelivat hyväuskoisesti jatkavansa sinipunaa. Keskustan veret seisauttava vaalivoitto maaliskuussa 1991 tuli kaikille yllätyksenä.
..en minä ainakaan politiikkaa seuraavana ole sellaista huomannut. Aho joutui pääministerinä erittäin vaikeaan paikkaa. Suomi ajautui ennennäkemättömään lamaan pankkien typerästä lainanannosta, N-Liiton kaatumisesta, sekä liian suureksi paisuneen julkisen sektorin johdosta.
Tietysti myöskään Aho itse ei helpottanut Holkerin hallituksen loppuaikana tilanteeseen valmistautumista.
Mutta Ahon hallituksen teot olivat sitten merkittäviä. EU:hun liittyminen tietysti oli tärkein. Raha saatiin lopulta vakautettua.
Se että Aho sitten ei oikein hyvin vaaleissa pärjännyt oli luonnollista siinä tilanteessa. Mutta kyllä Ahon hallitus kuitenkin vaikean tilanteen hoiti hyvin. Viinasenkin piti olla vielä takaamassa varainhoidon jatkuvuutta Lipposen hallituksen alkuaikoina.
Aho toimi ikään kuin Koivisto olisi Kekkonen ja ryhtyi mielistelemään presidenttiä oman asemansa pönkittämiseksi, kun oli itse hyvin nuori ja täysin kokematon pääministerin tehtävään.
Aho ei osannut ottaa itselleen sitä valtaa, jonka Koivisto parlamentaarisia prosesseja ja valtasuhteita kunnioittavana Aholle ja hallitukselle olisi ojentanut.
Ryhtyessään presidentin pääministeriksi Aho menetti kokoomuksen luottamuksen ja osan keskustankin luottamuksesta ja sai käytöksellään opposition vastustamaan ihan kaikkea, mitä hallitus ehdotti.
Koivisto käytti poliittista valtaansa yhtä laajasti kuin Kekkonenkin niin hallituksen ja ministereiden nimittämisessä kuin naurettavassa puuttumisessa muiden elinten toimivaltaankin.
Muistatko esimerkiksi sen eduskunnan jo hyväksymän lakimuutoksen kahden arkipyhän - loppiaisen ja helatorstain - palauttamisessa entisille paikoilleen? Lakimuutos oli enää presidentin allekirjoitusta vaille, mutta Koivistopa teki sellaisen tempun, että presidentin esittelyssä siirsi lain voimaantulopäivää muutamalla vuodella eteenpäin.
Tuota temppua ja sen perusteluita ei kukaan tässä maassa ymmärtänyt, mutta vastaavia puuttumisia eduskunnan ja hallituksen valtaan Koivistolla oli enemmänkin. Niistä oli parlamentarismin kunnioitus kaukana.
Siitä kirjoitin muutama päivä sitten tänne itsekin, että Aho oli tuossa vahvan markan asiassa liiaksi Koiviston (ja Kullbergin) vaikutusvallassa, mutta ei presidentin valta tuolloin pelkkään vaikutukseen perustunut, vaan myös vanhan perustuslain säädöksiin.
Luuletko, että Ahon hallituksen olisi ollut yksinkertaista tehdä devalvaatio- tai kellutuspäätös presidenttiä kuulematta, jos vielä Suomen Pankin pääjohtaja edusti samaa linjaa kuin presidentti? Entä kuunlematta eduskunnan pankkivaltuusmiehiä?
Samojen asioiden edessä oli jo Holkerin hallitus loppukaudellaan, mutta myös se peesasi devalvaatioasiassa presidenttiä ja Suomen Pankkia.
Koiviston vallanläytön luonne selittyy paljon sillä, että hän ei ollut koskaan nauttinut SDP:n puoluekoneiston eikä kentän tukea eikä sitä itse halunnutkaan, kun halusi säilyttää itsensä (ja valtansa) riippumattomana SDP:n sisäisestä pelistä.
Tämä selittyy sillä, että Koivisto näki 60-luvulla jo ensimmäisten sosialidemokraattien joukossa, että Keskustan ylivaltaa sisä- ja ulkopolitiikassa ei voi murtaa muuta kuin vasemmistoyhtistyöllä. Tässä Koivisto joutui vakavaan ristiriitaan SDP:n tannerilaisen siiven kanssa, kun Hangon sataman rikkuriarmejan johtajasta (kommunistit nimittivät Koivistoa Suomen rikkuri N:o 1:ksi) tuli yks'kaks vasemmistoyhteistyön ystävä ja sillanrakentaja kommunistien suuntaan.
Koivisto ei siis koskaan tavoitellut puolueen tukea eikä pannut itseään likoon esim. puolueen puheenjohtajaksi. Hän nousi kansansuosioon tv-ohjelmien kautta ja muodostui näin myös kiveksi demareiden kenkään, koska poliittinen kannatus on nollasummapeliä: mikä tulee yhdelle lisää, on aina toisilta pois.
Tästä syystä Koivisto on myös kova vallankäyttäjä. Hän keräsi lähipiiriinsä vain vastaavia älykköjä, mitä itsekin oli. Kaikki eivät suinkaan olleet demareita. Mm. liberaalien Esko Rekola oli Koiviston vahva luotomies, samoin kokoomuksen Harri Holkeri.
Molemmat näkivät, että Koivisto ajatteli itsenäisesti eikä ollut SDP:n puoluekoneen marionetti, ja asettuivat siitä syystä Koiviston tueksi, kun Kekkosen jälkeisessä Suomessa ei juuri parempiakaan vaihtoehtoja ollut. Koivistohan oli erittäin kielitaitoinen (suomi, ruotsi, saksa, englanti, venäjä) ja hänellä oli erinomaiset suhteet kansainväliseen eliittiin (sekä talous- että poliittiseen) Suomen Pankin ajoiltaan.
Kaikesta tästä seurasi, että Koivisto käytti valtaansa ja usein myös näytti sen, jos koki, että hänen ylitseen yritettiin kävellä tai hänen selkänsä takana juonia jotain.
Koivisto käytti valtaansa myös niin, ettei siihen päästy kiinni. Esim. viikottaiset lounaat Suomen pankissa, jossa Koivisto kävi "hankkimassa tietoja" siitä, miten SP aikoi toimia, olivat vallankäyttötilanteita, koska Kullberg oli heikko päätöksentekijä ja Holkeri ja Sorsa olivat Koiviston miehiä. Markku Puntila lienee ainoa SP:ssä joka oli aidosti Koiviston vakaan (ja vahvan) markan kannalla, mutta hän sitten erosikin, kun pakkodevalvaatioon ajauduttiin vastoin kaikkia vahvan markan puheita.
Kesti siis vähintään vuoden liian pitkään ennen kuin Kovistokin tajusi, ettei devalvaatiolta voi välttyä. Juuri tämän tarpeettoman, vuoden pituisen lykkäyksen yhtenä syynä on Aho ja hänen hallituksensa, jotka olivat asettuneet peesaamaan Koiviston kantaa, koska devalvaation kiihkeimmät ajajat ajoivat liian näkyvästi vain omaa etuaan. Ehrnrooth paperiteollisuuden etua ja Kairamo metallin ja elektroniikan (lähinnä Nokian) etua.
Samat miehet olivat olleet myös nostamassa Karjalaista presidentiksi ja toimineet avoimesti Koivistoa vastaan. Heidän kanssaan samassa devalvaatiota näkyvästi ajavassa joukossa oli myös Paavo Väyrynen, joka tuolloin rakensi itselleen imagoa teollisuuden pelastajana ja Suomen talouspolitiikan "toisinajattelijana" suhteessa Koivistoon.
Niinpä Koivistoon (ja Ahoonkin) vaikutti se, etteivät he voineet tuollaisen itsekkään, omia etujaan ajavan joukon edessä taipua, ja näin tarpeellinen devalvaatio viivästyi turhan takia.
Tarkoitatko todella, että Kari Kairamo olisi vielä 1991 ollut ajamassa edustamansa teollisuuden haaran etuja. Hänhän surmasi itsensä joulukuussa 1988, joten ei hän ainakaan kovin kiihkeästi ole voinut toimia.
Tietenkään Kairamo ei ollut enää Ahon hallituksen aikaisia devalvaatioita vaatimassa. Aikaisemmissa hän oli yksi päätekijöistä.
Minun virheeni, kiitos oikaisusta.
..nostamaan Suomen talouden sinipunan jäljiltä kukoistukseen ,joka vieläkin jatkuu entistä ehompana ja myös duunarit ovat saaneet huimia palkan korotuksia herroista puhumattakaan sekä myös valtion tuilla eläjät ovat nyt paljon paremmassa jamassa kuin -80 luvun lopussa.
Kyllä sinä puhut täyttä puppua sillä silloin oli todella vaikeat ajat,josta ei millään pikkupolitikoinnilla,jota sinä näyt harrastavan olisi selvitty vaan kaikkien voimien yhteistyöllä.
Esko Aholla ei koskaan ollut mitään poliittista linjaa.