En ole koskaan viihtynyt ihmisjoukoissa, päin vastoin saan voimaa ja energiaa enemmän yksi olemisesta. Ihmisten kanssa oleminen on minulle varsin nopeasti hyvin rasittavaa ja kuluttavaa.
En silti ole ujo, sillä minulle ei tuota vaikeuksia ottaa kontaktia toisiin miehiin eikä naisiin. Kysymys on lähinnä siitä, että ohikiitävät tilanteet ovat helppoja, pakolliset pitkäkestoiset sosiaaliset tilanteet ovat ahdistavia ja stressaaviakin.
Olen huomannut, että olen sisäisesti varautunut ja jopa valpas ihmisten seurassa. Tämä johtuu siitä, että odotan alitajuisesti, joskus ihmisen jo tuntiessani myös tietoisesti jonkinlaista loukkausta tai nöyryyttävää kommenttia tai ivallista katsetta.
Kun saavutan luottamuksen ihmisiin, pystyn olemaan heidän kanssaan täysin vapautuneesti. Minulla on pari kaveria sekä avopuoliso, joten pystyn kyllä ihmissuhteisiin.
Silti en kaipaa ihmisten seuraa paljon, ja pelkkä ajatus huomion keskipisteeksi joutumisesta on minulle aika karmea. Pystyn kyllä silti tarvittaessa siihenkin, esiintymään jne. mutta maksan siitä kovan hinnan sen jälkeen tulevan raskaan uupumuksen muodossa.
Olen pohtinut paljon itseäni, ja päätynyt siihen, että minulla on yksinkertaisesti huonoja kokemuksia ihmisistä, valitettavasti vielä melko paljon. Kokemuksia ei yhtään tee helpommaksi se, että olin jo pienenä poikana hyvinkin herkkä lapsi, joten kokemukset upposivat mieleeni kuin kirves voihin.
Listaan joitakin muistamiani ikäviä kokemuksia, jotka juontuvat joko suoraan tai välillisesti ihmisistä:
- Olin tukehtua ruokaan päivähoidossa ollessani, pelastumiseni oli hiuskarvan varassa. Syynä ylikokoiset makkaranpalaset.
- Hutilot vanhempani jättivät vahvaa likööriä pöydälle, josta kumosin kolme pientä lasia noin viiden vanhana, koska luulin niitä mehuksi.
- Äitini oli hyvin tahdoton ihminen, eikä kannustanut koskaan missään. Isäni taas kilpaili meidän lasten kanssa heikossa itsetunnossaan, mihin kuului mm. lyttäämistä "et sinä osaa tyyliin".
- Olen köyhästä perheestä, minkä vuoksi vaatteemme eivät koskaan olleet viimeistä huutoa, eikä meillä ollut pelejä la vehkeitä, joilla olisi saavuttanut suositun aseman kavereiden joukossa.
- Minua kiusattiin ala-asteella ja myös yläasteella satunnaisesti, koska olin kuulemma siskoni näköinen, mikä ei tietenkään ole suuri ihme, olimmehan sisaruksia...
- Koska olin pienikokoinen, ne isommat pojat muutamaan otteeseen mielellään vähän rökittivät minua pariin otteeseen, tosin eivät pahasti.
- Ala-asteella rehtorilla oli sadistinen metodi: Kävin puheopetuksessa muutaman muun lailla. Kerran hän keksi, että kaikkien pitää toistaa hänen keksimänsä loru, joka sisälsi useita äänteitä, joiden vuoksi puheopetuksessa käytiin. Minulla oli paljon S-kirjainta. Luokka nauroi, myös rehtori vedet silmissä.
- Muistan kerran, miten opettaja kysyi minulta ekalla ollessani, että kuka rikkoi ikkunan (muistaakseni se oli ikkuna). Olin valitettavasti nähnyt tapauksen, ja naiivina, rehellisenä poikana kerroin. Seuraavalla välitunnilla kuutosen pojat raahasivat minut jäiseen pulkkamäkeen ja löivät ilmat pihalle.
- Kerran tulimme 6. luokalla biologian retkeltä. Eräs tyttö alkoi itkeä rappusilla sisään pääsyä odotellessamme, emmekä tienneet miksi. Opettajan (jonka suosikki hän oli), riensi tämän luokse ja kysyi syytä. Tyttö väitti minun repineen häntä tukasta, mikä oli valhe, En tänä päivänäkään tiedä, miksi tyttö sen teki. Kenties koska olin ihastunut häneen? Seisoin noin 20 m kauempana hänestä koko ajan, minkä kaverini todisti, mutta opettaja tuli huutamaan minulle ja jälki-istuntoa paukkui.
- Mielenkiintoista oli sekin, että kun ala-asteella kaikki luokan pojat riensivät katsomaan helikopteria ikkunaa, valikoitu porukka sai aina jälki-istuntoa, johon minä kuuluin. En ollut mikään kauhukakara, jos sitä joku ajattelee.
- Kolmeen otteeseen kävi niin, että tutustuin uuteen kaveriin (2 uutta naapuria, 1 kouluun tullut uusi poika), mutta jossain vaiheessa kävi niin, että joku tämän uusi kaveri syrjäytti minut, käytännössä käski häipyä ja tönäisi, mikä oli tietenkin helppoa, olinhan pieni hemmo.
- Ulkonäöstäni sain kärsiä nuorempana aikuisena useaan otteeseen ensinnäkin siksi, että olin hyvännäköinen nuori mies. Tästähän tietenkin seurasi kateellisten jätkien suista se, että vihjattiin homoksi, mikä en todellakaan ole.
- Toinen ulkonäöstäni aiheutunut trauma on se, että olen aina näyttänyt ikäistäni nuoremmalta, minkä vuoksi sain vielä vähän alle kolmekymppisenä kuulla joskus pojuttelua.
En jaksa valittaa nyt enempää, mutta tällaisten ja muutamien muiden vielä kertomattomien tapausten valossa ymmärrän itseäni enemmän.
Minusta on täysin ok, että kaikki ihmiset eivät ole suupaltteja ekstrovertteja, osa on enemmän introvertteja ja omissa oloissaan viihtyviä.
Tulen vähillä sosiaalisilla suhteilla toimeen, mutta toisinaan ymmärrän kyllä menettäväni jotain elämällä puolierakkoelämää. Olen myös joutunut luopumaan joistakin tilaisuuksista, koska en ole halunnut mennä sinne, koska tiesin, että sinne on tulossa joku, joka on juuri tuota nolaavaa sorttia.
En ole puolustuskyvytön, olen todellakin antanut ihmisille takaisin, mutta en vaan jaksa sitä. Ja ylipäätään sosiaaliset kuviot ovat minusta raskaita.
Väitän, että pitkälti äsken kuvaamieni seikkojen vuoksi minulla on huonoja kokemuksia ihmisistä, minkä vuoksi elän vähäsosiaalista elämää, mihin kuuluu myös sosiaalisten tilanteiden välttelyä.
Onko muilla vastaavia kokemuksia tai ajatuksia?
En silti ole ujo, sillä minulle ei tuota vaikeuksia ottaa kontaktia toisiin miehiin eikä naisiin. Kysymys on lähinnä siitä, että ohikiitävät tilanteet ovat helppoja, pakolliset pitkäkestoiset sosiaaliset tilanteet ovat ahdistavia ja stressaaviakin.
Olen huomannut, että olen sisäisesti varautunut ja jopa valpas ihmisten seurassa. Tämä johtuu siitä, että odotan alitajuisesti, joskus ihmisen jo tuntiessani myös tietoisesti jonkinlaista loukkausta tai nöyryyttävää kommenttia tai ivallista katsetta.
Kun saavutan luottamuksen ihmisiin, pystyn olemaan heidän kanssaan täysin vapautuneesti. Minulla on pari kaveria sekä avopuoliso, joten pystyn kyllä ihmissuhteisiin.
Silti en kaipaa ihmisten seuraa paljon, ja pelkkä ajatus huomion keskipisteeksi joutumisesta on minulle aika karmea. Pystyn kyllä silti tarvittaessa siihenkin, esiintymään jne. mutta maksan siitä kovan hinnan sen jälkeen tulevan raskaan uupumuksen muodossa.
Olen pohtinut paljon itseäni, ja päätynyt siihen, että minulla on yksinkertaisesti huonoja kokemuksia ihmisistä, valitettavasti vielä melko paljon. Kokemuksia ei yhtään tee helpommaksi se, että olin jo pienenä poikana hyvinkin herkkä lapsi, joten kokemukset upposivat mieleeni kuin kirves voihin.
Listaan joitakin muistamiani ikäviä kokemuksia, jotka juontuvat joko suoraan tai välillisesti ihmisistä:
- Olin tukehtua ruokaan päivähoidossa ollessani, pelastumiseni oli hiuskarvan varassa. Syynä ylikokoiset makkaranpalaset.
- Hutilot vanhempani jättivät vahvaa likööriä pöydälle, josta kumosin kolme pientä lasia noin viiden vanhana, koska luulin niitä mehuksi.
- Äitini oli hyvin tahdoton ihminen, eikä kannustanut koskaan missään. Isäni taas kilpaili meidän lasten kanssa heikossa itsetunnossaan, mihin kuului mm. lyttäämistä "et sinä osaa tyyliin".
- Olen köyhästä perheestä, minkä vuoksi vaatteemme eivät koskaan olleet viimeistä huutoa, eikä meillä ollut pelejä la vehkeitä, joilla olisi saavuttanut suositun aseman kavereiden joukossa.
- Minua kiusattiin ala-asteella ja myös yläasteella satunnaisesti, koska olin kuulemma siskoni näköinen, mikä ei tietenkään ole suuri ihme, olimmehan sisaruksia...
- Koska olin pienikokoinen, ne isommat pojat muutamaan otteeseen mielellään vähän rökittivät minua pariin otteeseen, tosin eivät pahasti.
- Ala-asteella rehtorilla oli sadistinen metodi: Kävin puheopetuksessa muutaman muun lailla. Kerran hän keksi, että kaikkien pitää toistaa hänen keksimänsä loru, joka sisälsi useita äänteitä, joiden vuoksi puheopetuksessa käytiin. Minulla oli paljon S-kirjainta. Luokka nauroi, myös rehtori vedet silmissä.
- Muistan kerran, miten opettaja kysyi minulta ekalla ollessani, että kuka rikkoi ikkunan (muistaakseni se oli ikkuna). Olin valitettavasti nähnyt tapauksen, ja naiivina, rehellisenä poikana kerroin. Seuraavalla välitunnilla kuutosen pojat raahasivat minut jäiseen pulkkamäkeen ja löivät ilmat pihalle.
- Kerran tulimme 6. luokalla biologian retkeltä. Eräs tyttö alkoi itkeä rappusilla sisään pääsyä odotellessamme, emmekä tienneet miksi. Opettajan (jonka suosikki hän oli), riensi tämän luokse ja kysyi syytä. Tyttö väitti minun repineen häntä tukasta, mikä oli valhe, En tänä päivänäkään tiedä, miksi tyttö sen teki. Kenties koska olin ihastunut häneen? Seisoin noin 20 m kauempana hänestä koko ajan, minkä kaverini todisti, mutta opettaja tuli huutamaan minulle ja jälki-istuntoa paukkui.
- Mielenkiintoista oli sekin, että kun ala-asteella kaikki luokan pojat riensivät katsomaan helikopteria ikkunaa, valikoitu porukka sai aina jälki-istuntoa, johon minä kuuluin. En ollut mikään kauhukakara, jos sitä joku ajattelee.
- Kolmeen otteeseen kävi niin, että tutustuin uuteen kaveriin (2 uutta naapuria, 1 kouluun tullut uusi poika), mutta jossain vaiheessa kävi niin, että joku tämän uusi kaveri syrjäytti minut, käytännössä käski häipyä ja tönäisi, mikä oli tietenkin helppoa, olinhan pieni hemmo.
- Ulkonäöstäni sain kärsiä nuorempana aikuisena useaan otteeseen ensinnäkin siksi, että olin hyvännäköinen nuori mies. Tästähän tietenkin seurasi kateellisten jätkien suista se, että vihjattiin homoksi, mikä en todellakaan ole.
- Toinen ulkonäöstäni aiheutunut trauma on se, että olen aina näyttänyt ikäistäni nuoremmalta, minkä vuoksi sain vielä vähän alle kolmekymppisenä kuulla joskus pojuttelua.
En jaksa valittaa nyt enempää, mutta tällaisten ja muutamien muiden vielä kertomattomien tapausten valossa ymmärrän itseäni enemmän.
Minusta on täysin ok, että kaikki ihmiset eivät ole suupaltteja ekstrovertteja, osa on enemmän introvertteja ja omissa oloissaan viihtyviä.
Tulen vähillä sosiaalisilla suhteilla toimeen, mutta toisinaan ymmärrän kyllä menettäväni jotain elämällä puolierakkoelämää. Olen myös joutunut luopumaan joistakin tilaisuuksista, koska en ole halunnut mennä sinne, koska tiesin, että sinne on tulossa joku, joka on juuri tuota nolaavaa sorttia.
En ole puolustuskyvytön, olen todellakin antanut ihmisille takaisin, mutta en vaan jaksa sitä. Ja ylipäätään sosiaaliset kuviot ovat minusta raskaita.
Väitän, että pitkälti äsken kuvaamieni seikkojen vuoksi minulla on huonoja kokemuksia ihmisistä, minkä vuoksi elän vähäsosiaalista elämää, mihin kuuluu myös sosiaalisten tilanteiden välttelyä.
Onko muilla vastaavia kokemuksia tai ajatuksia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
meitä on miljoonia samanlaisia kuin sinä. Ja noi sun "kokemukset" lähinnä nauratti.
Et ole mitenkään erityinen vaikka ilmeisesti haluaisit olla ja haet sitä tuossa tarinassasi. Kirjoituksestasi paistoi välillisesti läpi itsekehu.
En usko olevani ainutlaatuinen ja ainoa kappale. Kerroin vain, miten uskon kokemusteni vaikuttaneen minuun. On paljon muutakin ollut, tosin ei minua ole hakattu kotona eikä käytetty seksuaalisesti hyväksi, jos sitä tarkoitat. kehuskeluun ei ole syytä.
Minulla on vastaavia kokemuksia, tunnen samoin sosiaalisissa tilanteissa, joissa en ole kokemut luottamusta syntyneen. Väsyn tai uuvun puolituttujen isossa porukassa, koska todellakin olen valpas ja varautunut seurassa, jota en koe omaksi porukaksi.
Olin jo lapsena herkkä, ja monesti tulinkin pois ryhmien leikeistä, itkien..
Mielikuvitus on ollut aina rikas, ja leikin lapsena itsekseen niinä aikoina kun en porukoissa kokenut oloa mielekkääksi.
Lapsuuteni ei ollut tasapainoinen, eikä vanhempani keskittyneet kasvattamaan ja viettämään vapaa-aikaa (olemalla läsnä) lastensa kanssa, vaan olit oman itsensä kimpussa tai suhteensa asioissa.
Koin jääväni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi perheessäni.
Viihdyn paremmin yksin kuin isoissa porukoissa, ja energiani kerään juuri yksin harrastaessa. Läheisiä ystäviä minulla on ja heihin luotan, ne suhteet antavat todella paljon, lataudun aina kun olen rakkaiden kanssa.
Esiintymiset eivät ole minulle herkkua, vaikka niistä selviydyn, samoin jotkut illastamiset tai mitkä tahansa kissanristiäiset ei niin läheisten kanssa ole minulle kivaa, olen niissä tilanteissa todella jännittynyt..
varmasti tämä johtuu siitä että minulla on huonoja kokemuksia eri ihmisten kanssa, osaan minäkin pitää puoleni ja olen hyvin menestynyt kouluissa ja töissäni.
En kaipaa olla "hektisissä" tilanteissa, enkä koe tarvetta todistella muille mitään, tärkein on mitä itse tunnen.
Laaja sosiaalinen verkosto ei ole minulle tärkeä vaan ne muutamat todella luottamukseni omaavat, en ole heistä riippuvainen mutta tarvitsen heitä koska rakastan heitä.
mietinkin että mikä vika tässä on tai aiheuttako se onegelmia?
vai miksi kirjoitit tarinasi?
Kirjoitin etupäässä, koska halusin analysoida itseäni sekä myös jakaa kokemukseni, sillä yleensähän ihminen saa siitä helpotuksen tunteen itselleen, kun tunne yksin olosta vähenee.
Pääsääntöisesti en juuri kärsi itsekseni olemisesta, mutta toisinaan tulee hetkiä, jolloin kiroan tai kärsin siitä, että sosiaaliset suhteet ovat liian vähäisiä. Tämä on osittain myös päiväkohtaista.
Mä en mene ihmisten ilmoille mielelläni ellei ole pakko. Mieluummin olen tupajumina kotona. Olis kyl jotai MT-Yhdistyksen kahvitupaa mutta en mene kun ahistaa ajatuskin mennä. En tiedä mitä puhuisin. En tunne paikkakunnallani ketään. Katon TV:tä ja Surffaan netissä eli siinä se.
paikka minullekkin,en kaipaa ihmisiä,olen ollut asiakaspalvelussa töissä ja saanut ihmisistä tarpeekseni.Kotona ainoastaan voi olla oma aito itsensä.
Minäkin tunnen erakoituvani pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. En ole todellakaan ikinä edes ollut mikään ihmisten kanssa viihtyjä ja seuran keskipiste. Tykkään silti joistakin ihmisistä ja viihdyn heidän kanssaan. Nyt olen viimevuosina huomannut että minulla ei taida olla pahemmin ystäviä, voisiko sanoa että on ehkä yksi johon luotan, on ollut muitakin kavereita mutta he ovat lopulta tuoneet vain pettymyksiä.
Kerrompa minäkin elämästäni jotain jotka varmaan ovat voineet vaikuttaa nykyiseen tilanteeseen.
Olen perheeni ainoa lapsi ja olin kouluikään asti äitini kanssa kotona. Minulla ei ollut kavereita kuin satunnaisesti. Äitini oli hiljainen ja syrjäänvetäytyvä ihminen. Muistan että hän itki paljon. Se johtui varmaankin siitä että isä ei ollut juurikaan kotona ja petti äitiä(tämä siis myöhemmin selvinnyt).
Minulle oli kauhistus mennä kouluun. En saanut helposti kavereita, mutta oli silti muutama tuttu jonka kanssa asuin samassa talossa ja niinollen jotain leikkihetkiäkin oli.
Myöhemmin kun muutin äidin kanssa muualle, oli kavereiden saanti taas ongelmana. En kelvannut ison kokoni vuoksi (lue, Läski), kaveriksi juuri kellekkään. Jos joku halusi joskus olla kanssani se johtui vain siitä ettei ollut muita vaihtoehtoja. Tämän koin karvaasti monta kertaa.
Kotona ei juurikaan kannustettu vaan enemmänkin oli sitä että, et sinä osaa ja ei tule mitään ja mitä hulluja päähänpistoja sulla taas on.....
Isäni ei ollut kiinnostunut koulunkäynnistäni muutoin kuin liikunnan numerosta. Joka johtuen "läskistä" ei ollut kovin kehuttava. Isäni uusi sukulaistenava sen sijaan sai kehuja kun hän oli niin viisas.
Tuo viisas tenava onkin ainut ystäväni tätä nykyä...
Tuosta että olin lihava, en siis tosiaan ollut mikään ylilihava vain hiukan tukeva.
Kun olisi ollut aika lähteä opiskelemaan, ei minusta siihen ollut. Menin kotini lähellä olevaan oppilaitokseen koska en uskaltanut lähteä pois kotoa, enhän tulisi toimeen ja en pärjäisi, näin minulle oli sanottu. Sain siis koulutusta josta en ollut kiinnostunut.
No menin kuitenkin naimisiin ja sain lapsia. Miehelle en kelvannut oikein mitenkään, oli aina jotain vikaa...silti hän oli mustasukkainen kuin piru. Lapset olivat seuranani noin 8 vuotta, jotka olin kotona.
Minua lytättiin jatkuvasti ja kun sain 10 vuoden miettimisen tuloksena haettua avioeron, olivat sukulaiset sitä mieltä että olin hullu. Apuja ei siis paljon tullut. Onneksi tapasin nykyisen mieheni.
Hän on ainut joka uskoo siihen että minussa on paljon hyvääkin.
Työpaikoissa olen aina kokenut olevani ulkopuolinen, En sano nykyään juuri mitään kahvikeskusteluissa koska minusta on inhottavaa se etten tule kuulluksi. Puhutaan päälle tai vaihdetaan aihetta. Yhdessä työpaikassa minua kiusattiin. Sain kärsiä tästä dissauksesta n. puolivuotta, sitten onneksi tämä kiusaaja jäi vapaalle.
Nyt olen ollut taas työtön ja pitäisi hakea työtä, se ei vaan oikein tunnu mielekkäältä koska koen ahdistuvani noissa työporukoissa. Tekisin työni jos voisin tehdä sen itsekseni ja muiden puuttumatta. Söisin evääni jossain nurkassa ja lukisin pävän lehden. Keskustelut ovat piinaa. En voi luottaa ihmisiin, sillä heistä aina paljastuu jokin asia joka koskee minuun...
Olen ollut masentunut ja terapian ja lääkkeen avulla olen sieltä noussut. Nyt taas tuntuu että paineet kasaantuvat. Mieheni on onneksi kuitenkin tukena ja lapset. Vaikka lapsillanikin on ongelmia, koen heidät silti enemmän voimavaraksi kuin taakaksi. Minulla on kaksi erityislasta ja yksi ns. normaali.
Terveys alkaa nyt itsellä pettää ja sekin pelottaa. Vielä vähemmän tekee mieli mennä minnekkään muualle kuin nettiin. Täällä kun käy lukemassa kirjoituksia, tulee ainakin selväksi se etten ole yksin.
samankaltaiset asiat. minäkin olen yksikseni viihtyvää sorttia, joskus kyllä tulee niitäkin hetkiä että seurakin kelpaisi. olen sosiaalisesti arka ja punastun helposti jos joudun pitempään kahvipöytäkeskusteluun jonkun henkilön kanssa, jonka seurassa "pitää esittää" sosiaalista ja reipasta. eli en voi olla se mikä olen. ja punastelu vain lisää kammoa näitä tilanteita kohtaan. lääkityskin minulla oli mutta se auttoi vain sen aikaa kun se oli käytössä. minulla tämä johtunee huonosta isä-suhteesta, en kokenut olevani tarpeeksi hyvä tai kelpaava vaan joku maan matonen jonka tulee pysytellä hiljaa nurkassaan. luonteeni oli äärimmäisen herkkä eikä sitä tajuttu vaan minua luultiin uhmakkaaksi. miten väärin voikaan oma vanhempi lastaan tuntea?
Ihan kuin minä, siis kertomasi. Minä olin lapsena ja vieläkin yliherkkä ja aina vihainen isäni sai aikaan sen, että koetin olla mahdollisimman pieni ja näkymätön. Vaikka olin arka, ujo, herkkä ja äärimmäisen kiltti lapsi, oli isä aina vihamielinen ja tuomitseva. Minusta tuli siis henkisesti mannaryynin kokoinen ihminen, josta nyt vielä kolmekymppisenä kärsin. Äiti on dominoivaa tyyppiä, hän haluaa määrätä joka ikisen liikkeeni ja ainoa asia, josta saan kiitosta on se, että olen niin pieni. Kaikki mitä teen ilman äitini ohjeita, on väärin. Nyt vielä tässä iässä punastelen jatkuvasti, heti jos puhun jotain. Koen jotenkin sen röyhkeäksi avata suuni. Itsestäni en uskalla kertoa kellekään mitään, koska silloin tunnen olevani pöyristyttävän hävytön, kun sillä tavalla teen itsestäni numeron. Minua kannustetaan olemaan hiljaa, ns. kuuntelija, terapeutti jne. sekä toisten ihailija. Mutta nyt - olen kurkkuani myöten täynnä tätä kiltin tytön roolia. Sairastin masennuksen ja uupumuksen ja koen, että asioiden TÄYTYY muuttua. Se on vaikeaa, kun kukaan ei tue eikä kannusta, vaan yrittää painaa alaspäin.