eli siinäpä kysymys, koskas sitä sellasta alkaa tuntea? kuukausi sikoisen syntymästä ja mieli on ihan maassa. väsyttää vieläkin synnytyskin, joka ei ollut mikään helppo ja nyt päälle valvomiset. en ole mitään helppoa kuvitellukkaan olevan elämän vauvan kans, mut omat mielialat pelottaa. olen ihan paniikissa osaanko hoitaa vauvaani, jännitän kun alkaa itkeä... mieskin vaan painostaa, että pitäis hymyillä ja esittää että kaikki on hyvin, kun meillä on niin hieno vauva... Ihankun tekisin tän muka tahallani. en kaipaa kommentteja moralisoivilta ihanneäideiltä, vaan joltain jolla samoja tuntemuksia ollut. vauvani on suloinen enkä tekisi mitään mikä vahingoittaa häntä, tunnen vaan itseni niin huonoksi äidiksi, koska en osaa iloita mistään.
äitiyden onni ja ilo
milloin?
5541
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
nauttia äitiydestä yhden kuukauden kolmen päivän ja khdenkymmenen minuutin päästä, heh. Noh, laskin vähän leikkiä vakavalla asialla.
En ole itse ollut masentunut synnytyksen jälkeen. Masennuksenkin olen kyllä läpi käynyt, mutta silloin olin jo mummo.
Tiedän kuitenkin tunteesi, kun itsellä oli tosi vaikeeta esikoisen jälkeen ja kuukausi synnytyksestä menin vain huonompaan kuntoon.
Sanon sulle ihan vakavasti, että kyllä se ilokin tulee siihen mukaan, kunhan pääset irti synnytysväsymyksestä ja saat edes yhden yön kunnolla nukuttua.
Toi mitä kerroit viittaa kyllä vahvasti masennukseen, johon pitäis kiinnittää huomiota, jollei oireet häviä lepäämällä.
Usein pelkkä univajeen poistuminen auttaa jo näkemään asiat aivan uudessa valossa.
Pyydä miestäsi, tai äitiäsi tai ketä tahansa apuun sen verran, että saisit muutaman yön nukkua kunnolla ja kerätä voimia. Sitten näet, oliko syynä pelkkä väsymys, vai pitäiskö ihan lääkärille käydä juttelemassa.
Jos vain suinkin jaksat, niin yritä olla näyttämättä vauvalle avuttomuuttasi ja hymyile lapselle ja juttele rauhallisesti. Siten lapsi rauhottuu paremmin.
Hei!
Esikoiseni on nyt reilun vuoden vanha. Kirjoituksesi toi mieleeni ne ajat, kun hän oli ihan pieni. Olin ehkä ensimmäisen kuukauden tai sitä luokkaa, jotenkin iloinen vauvasta.
Tosin kovasti odottamani imetys ei vain alkanut sujua, enkä suostunut antamaan periksi. Neljä kuukautta yritin kaikkeni ja väsytin itseni ja puolisoni hulluuden partaalle. Tyttäremme oli toki silloinkin ihana pieni otus, mutta huusi niin pirusti ja valvotti yö toisensa jälkeen.
Muistan ajatelleeni aivan samaa kuin sinäkin -milloin se koittaa, onni ja autuus vauvasta? Oli vaikea olla iloinen terveestä lapsesta, kun sehän vain huusi ja söi ja valvotti! Mitä ihmeen hienoa siinä on..?
Näin jälkeenpäin ajatellen, sitä vaikeaa kesti melkein puoli vuotta. Kun lopulta luovutin imetyksen ja vauvan ruokailuasiat saatiin kuntoon, hän alkoi yhtäkkiä nukkuakin paremmin. Tarkoitti siis, että hän nukkui tunnin unia päivällä entisen 20 minuutin sijaan ja yölläkin jopa 4h pätkiä. Kun yösyöminen jäi pois kelpasi isäkin yöllä ja siitä lähtien olen voinut mennä toiseen huoneeseen nukkumaan.
Tyttäreni alkoi viihtyä kantoliinassa, sietää vaipanvaihtoa, autossa olemista, vieraita ihmisiä. Tuntui uskomattomalta, miten pienestä rääkyjästä olikin tullut hymyilevä ja kujertava tyttö. Hän painoi päänsä rintaani vasten liinassa ja nukkui siinä ilman tuttia. Siinä häntä katsellessani vasta tajusin, että tässä on tyttäreni, rakas lapseni jota en vaihtaisi mihinkään maailmassa. Siinä me olimme, ihokkain liinan suojissa, äiti ja tytär.
Nyt kun odotamme hänelle siskoa tai veljeä, olen yrittänyt miettiä keinoja millä tehdä vauva-arjesta kaikille helpompaa. Tärkein oivallukseni on tämä: apua pitää uskaltaa pyytää ja ottaa vastaan. Minä en uskaltanut. Ajoin pois kaikki. Olin aivan hullu!
Sinä osaat hoitaa vauvaasi. Sinä olet lapsellesi se ihanneäiti. Mies pitäköön kommenttinsa, puhu hänelle tuntemuksistasi. Rohkene pyytää apua, vauva selviää yön ilman sinuakin. Väsymys tekee ihmisen hulluksi.
Ajan kanssa kaikki helpottuu, se mikä nyt on vaikeaa. Ja tulee uusia vaikeita asioita. Sitä on olla äiti. Selvitä aina uusista haasteista. Eka vauva on "kokeilukappale", joka saa osakseen paljon hienoa vanhemmuutta, mutta paljon myös epävarmuutta. Hän sietää sen kyllä. Hän tietää, ettet osaa kaikkea. Hän sietää sen, että sinun pitää vain kokeilla mikä auttaa silloin kun hänellä on paha olla. Hän ei puhu sanoilla, siksi ei ole muuta konstia kuin tutkia, mitä itku merkitsee. Arvaat joskus oikein, joskus väärin. Minä en oppinut tulkitsemaan itkuja, mutta opin katsomaan kellosta milloin voisi olla nälkä, milloin muu.
Jos matalapaine vaivaa pitkään ja arvelet, ettei kyse ole enää hormoneista eikä valvomisesta, on hyvä hakea apua. Ehkäpä omalla paikkakunnallasi toimii Äimä ry:n ryhmä? (Äidit irti masennuksesta).
...että vasta nyt olen alkanut nauttia enemmän vauvasta ja äitiydestäni, tyttö nyt 5kk. Ainakin ensimmäiset 3kk oli todella raskasta, ei kerennyt nauttia yhtään ja pelottavia tunteitakin tuli...tosiaan niinkuin edellinenkin sanoi, väsymys myös tekee osansa, välillä olen ollut hulluuden partaalla väsymyksestä.
Vasta kuukauden verran ollut huomattavasti helpompaa kun olen saanut enempi nukkua kun vauvakin ruvennut nukkumaan vihdoin hyvin, ja kun aloitin masennuslääkkeiden syönnin...
Itselläni kolme lasta ja varsinkin esikoisen kanssa oli samanlaisia tuntemuksia. Silloin kaikki oli uutta ja jännittävää. Oletko saanut nukuttua päikkäreitä lapsen nukkuessa? Ei se niihin yöheräämisiin auta, mutta jos et saa nukkuttua tarpeeksi niin vaikeammaksi menee. Onko isovanhempia lähettyvillä, jotka voisivat hetkeksi tulla hoitamaan vauvaa teille, jotta saisit levättyä?
Tuo väsymys on varmaan isoin asia joka vie ilon äitiydestä. Itselläni ainakin asiat paranivat ja iloisuus palasi kun sain nukuttua kunnolla.
Niin ja tuohon pelkoon osaatko hoitaa vauvaasi... TIETENKIN osaat! Jokainen vauva on erilainen ja löydätte omat rytminne sekä parhaimmat hoitotavat. Luota itseesi, äläkä kuuntele toisten ohjeita liikaa. Tee juuri niin kun itsestäsi hyvältä tuntuu.
Voimia sinulle ja perheellesi!
"kyllä se siitä suttaantuu :)"
Olen nyt tajunnut, etä olen todella kuolemanväsynyt ja siitä nämä minun ajatukset ja itkuisuus ja epätoivoinen olo suurimmaksi osaksi johtuu. Puhuin neuvolassakin asiasta ja terkkarikin sanoi, että väsymys on todellakin kidutuskeino ja todellisuusdentajukin katoaa. Menemmekin nyt viikonloppuna isovanhempien luo, jotka tarjoutuivat hoitamaan yöllä vauvelia, että saadaan nukuttua kokonaiset yöunet edes yhtenä tai kahtena yönä. Kuulostaa ihanalta... Päiväuniin on välillä mahdollisuus, mutta olen niin huono nukkumaan päivällä. En saa ´millään unta, varsinkin jos olen hyvin jännittynyt siitä, että "kohta vauva kuitenkin herää." Olen tajunnut myös sen, että tottakai olen vauvalleni hyvä äiti, teehän parhaani ja rakastan häntä. Suuttumus ja ärtymys on kohdistunut mieheeni, joka ei todellakaan tajua miten väsynyt olen. Yövalvominen on vaan ihan kamalaa...vaikka sen on tiennytkin jo raskausaikana. Nyt poju on vielä niin illanvirkkukin, että nukahtaminenkin menee puolilleöihin, kun hän vain silmät pyöreinä tahtoisi seurustella, kun äiti ja isä olisi jo valmiita nukkumaan.