Hei,
Ajattelin kysyä täältä neuvoja tilanteeseeni.
Olin tuossa vähän aika sitten kuntoutustuella ja siis poissa opiskeluiden parista noin kahden vuoden ajan, joka on minun mittakaavassani hirveän pitkä aika (on vaikea sopeutua koulun penkille uudestaan).
Olen kärsinyt keskivaikeasta masennuksesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta nyt noin 5 vuoden ajan, jonka takia opiskeleminen tuntuu erittäin vaikealta, vieläpä kun opiskelen alalla jossa sosiaalisuutta kuitenkin kaivattaisiin.
Aioinkin siis kysyä teiltä, että mitä mieltä olette? Kannattaako minun kituuttaa itseäni päivästä toiseen, itkeä ja velloa surussa koulun takia? Onko se sen arvoista? Tuleeko terveys sittenkin ensimmäisenä? Puhuminen sosiaalityöntekijälle, psykologille ja lääkärille eivät ole minun tapauksessani auttaneet, samoin eivät lääkkeetkään.
Usein iltaisin minulla on kova halu kuolla, mutta kipukynnykseni estää sen.
Minun on hyvin raskasta elää.
Ajattelin kysyä täältä neuvoja tilanteeseeni.
Olin tuossa vähän aika sitten kuntoutustuella ja siis poissa opiskeluiden parista noin kahden vuoden ajan, joka on minun mittakaavassani hirveän pitkä aika (on vaikea sopeutua koulun penkille uudestaan).
Olen kärsinyt keskivaikeasta masennuksesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta nyt noin 5 vuoden ajan, jonka takia opiskeleminen tuntuu erittäin vaikealta, vieläpä kun opiskelen alalla jossa sosiaalisuutta kuitenkin kaivattaisiin.
Aioinkin siis kysyä teiltä, että mitä mieltä olette? Kannattaako minun kituuttaa itseäni päivästä toiseen, itkeä ja velloa surussa koulun takia? Onko se sen arvoista? Tuleeko terveys sittenkin ensimmäisenä? Puhuminen sosiaalityöntekijälle, psykologille ja lääkärille eivät ole minun tapauksessani auttaneet, samoin eivät lääkkeetkään.
Usein iltaisin minulla on kova halu kuolla, mutta kipukynnykseni estää sen.
Minun on hyvin raskasta elää.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onko opiskelualasi sinulle juuri Unelmiesi Ala, vai olisiko vaihto mahdollinen? Itse päädyin vähän samantapaisten ongelmien jälkeen vaihtamaan alaa vaikka se tuntui tosi rankalta ja olen siitä edelleen kiitollinen! Elämä on helpottunut huomattavasti. Ainahan ongelmia on, mutta nyt niiden kanssa pystyy elämään, ja uskon että sinullekin on mahdollista elämä jossa ei tarvitse olla jatkuvassa tuskassa opiskelun takia.
Lääkärien pitää todeta, ettei sinulle sopivaa hoitomuotoa tai lääkitystä ole löytynyt ja sen jälkeen laittavat tulevaisuuttasi koskevat asiapaperit liikkeelle (eläkehakemus). Jos hoidon sopimattomuus/riittämättömyys on omiin tuntemuksiisi pohjautuvaa olet taloudellisesti tyhjän päällä. Opiskelu vaatii psyykkistä terveyttä ja sitä sinulla ei sanojesi mukaan ole. Käänny mielenterveystoimiston puoleen.Lääkkeet ja psykoterapia ovat olleet minulle nostokurkena kun makasin pimeän tunnelin pohjalla.Lääkekokeilut eivät olleet mitään helppoja, mutta onneksi apua löytyy. Mitä hoitoa sait sen kaksi vuotta, jona aikana opiskelut "seisoi"... Voimia sinulle. Älä anna periksi...Sinusta kuuluu pitää huolta ja senhän muistat, että ainakin Jeesus rakastaa sinua!
Olin ensin noin kuukauden jakson nuorisopsykiatrisessa sairaalassa, josta he kirjoittivat sitten minulle lähetteen nuorisopsykiatriseen varhaiskuntoutukseen. Ikävä kyllä kävi niin, että kotiuttamisen jälkeen olo oli taas sama kuin lähtökohdassa. Kuukauden päästä pääsin koejaksolle tuonne kuntoutuksen piiriin ja kävin siellä sitten loput ajasta, mutta ilmeisesti ilman tulosta.
Kuntoutuksessa he kannustivat minua lähtemään kouluun ja kirjoittivat tuolta sitten lähetteen oman paikkakuntani mielenterveystoimistoon. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan...tuntuu niinkuin olisivat halunneet päästä minusta vain eroon lopullisesti.
Minulle ollaan suositeltu siedätyshoitoja, eli menetelmää jossa minut altistetaan sosiaalisille tilanteille, mutta mitä minä itse koen niin ensin olo helpottaa hiukan, mutta tapahtuman jälkeen on vain aina vaikeampi kokeilla uudestaan. En käsitä miksi kynnys vain kasvaa ja kasvaa.
Lisäksi olen syönyt lääkkeitä nyt noin 4 vuoden ajan jos oikein muistan. Ainut lääke mistä sain virtaa, on ollut Risperdal. Lääkäri ei kuitenkaan enää sivuvaikutuksien vuoksi suostu/halua määräämään tätä lääkettä minulle.
Ajattelin, koska olit nuorisopsykiatrian hoidossa.
Koska olet vielä noin nuori, voisivatko vanhempasi olla jotenkin tukenasi jaksamisessasi, vai joudutko vastaamaan kaikesta yksin masennuksesi kanssa?
Jos niin, on sinulla kyllä vaikeaa...
Olen huomannut, että omalle lapselleni on todella tärkeää meidän läheisten tuki. Tieto siitä, että aina on ovi avoinna tulla ja mieli avoinna kuuntelemaan...
Tukiaseman sivuita saat paljon vinkkejä ja tietoa ihan käytännön toimiin.
Ellet ole siellä vielä vieraillut, niin kannattaa käydä.
Kuulostaa tutulta. Itsekin yritän opiskella alaa johon pyrin useamman kerran ja nyt sitten pitäisi olla iloinen..mutta mutta....Kouluun meneminen tuntuu kituutukselta. Olen suorittanut kahden vuoden ajalta ehkä n 5 opintoviikkoa. Haluan kyllä opiskella ja en halua luovuttaa siksi jaksan tämän sairauteni kanssa.
Sinnikkyyttä ja paljon onnea sinulle toivon. Itse olen sellaisen huomannut koulustani että jos jaksan opiskella edes hieman se vaikuttaa itsetuntooni positiivisesti. Se taas että ei tule tuloksi ja laittaa riman liian korkealle latistaa. Jos saisit suoritettua muutaman kurssin koulussasi voisi se saada itsetuntosi nousemaan?? Mutta kaikkea kohtuudella, jos on masentunut eikä jaksa ei pidä itseään kiduttaa liikaa.
Itse en ole hakenut kuntoutumistukea vaan olen käynyt töissä ja olen nyt IHAN puhki.... Lopetin onneksi työt (tajusin ettei sairaalajaksoni jälkeen ollut kovin järkevää käydä töissä ja pitää kahta opiskelupaikkaa..). Mietin oletkohan liian vaativa itsellesi? Itse ainakin olen. Toivuhan rauhassa ja tee juuri sen verran kuin jaksat ja muista että meitä on monta vastaavassa jamassa. Voimia =D