"Love Actually"-leffasta idea
Hän katsoi Sarahia, ja tämä katsoi takaisin. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta mies itse oli aikeissa
kyllä tehdä niin. Hän vilkaisi toisaalle, kohotti silmälasejaan, palautti katseensa toisen silmiin, muttei
saanut sanottua, mitä olisi halunnut. Siispä hän tyytyi sanomaan vain hyvän joulun toivotuksen. Sarah
katsoi häntä hymyillen, toivotti sitä samaa ja sitten Karl marssi ulos ovesta. Hän kääntyi vielä katsomaan
ovea, kirosi mielessään ja lähti ulos. Sarahin puhelin alkoi taas piristä. Hän hymyili itsekseen voidakseen
kuulostaa edes hiukan iloiselta, vaikka tosiasiassa hän pidätteli kyyneleitä. Hän tiesi soittajan jo ennen kuin
vastasi; hänen veljensä. Sarah ei halunnut huolestuttaa tätä, vaan tasoitti äänensä ja painoi vihreää luurin
kuvaa. Samalla hän kohotti nenäliinan kasvoilleen.
Hän vilkuili ovelle vastaillessaan veljelleen tämän kysymyksiin. Hän näki vielä mielessään Karlin hahmon
seisomassa tuossa, katsomassa häntä. Tämä oli ollut sanomassa jotakin, mutta se oli sitten jäänyt kesken.
Sarahista tuntui kuitenkin vahvasti siltä, ettei tämä nyt saisi mennä taas näin. Enemmän kuin mitään muuta
hän halusi itsekin vain marssia ulos, Karlin perään ja tehdä tälle selväksi jotakin... Hän keskeytti veljensä ja sanoi
saapuvansa pian tämän luokse. Ennen sitä hän aikoi kuitenkin tehdä jotakin muuta.
Hän saapui pian autolleen, mutta Karlia ei näkynyt missään. Sarah tunsi taas matkapuhelimensa värisevän; hänen
veljellään oli jälleen asiaa. Istuutuessaan autoon hän samalla vastasi puhelimeen ja alkoi vakuutella saapuvansa
tämän luokse pian. Lopettaessaan puhelun hän huokaisi, ja hetkeksi laski päänsä ratille.
----
Oli jo aamuyö, mutta häntä ei nukuttanut vielä. Hän oli toivottanut veljelleen hyvää yötä ja lähtenyt tämän luota vasta
tämän nukahdettua. Sarah avasi ulko-oven ja astui mietiskellen pimeyteen. Onneksi ulkona oli pimeää. Hän käveli
kaukana lampuista, vaikkei ketään ollut lähimaillakaan. Muutaman kerran hän kuvitteli kuulleensa ääniä; aivan
kuin hän ei olisi yksin. Hän pälyili ympärilleen... Oli jo myöhä. Onneksi auto oli jo näköpiirissä.
Hän läheni autoaan, mutta ennen kuin saavutti sen, tunsi hän askeltensa lyhenevän, ja sitten hän pysähtyi täysin.
Hetkeä ennen kuin hän näki Karlin, oli hän jo tuntenut tämän läsnäolon. Mies seisoi ensin paikallaan, ja lähti sitten
hitaasti häntä kohti. Tämä pysähtyi hänen eteensä vähän matkan päähän. Sarah sen enempää miettimättä aloitti
puhumisen. Hän epäröi ja hidasteli, mutta tiesi, mitä sanoisi. -Karl, silloin kun tapasimme, minä-- -Niin? Toinen
seisoi nyt aivan hänen edessään. Kumpikin vilkaisi hämääntyneenä toisaalle. -Minä... Toinen korjasi silmälasiensa
asentoa, kuin ne muka olisivat taas ehtineet valahtaa. -Sarah... Minäkin, hän aloitti, ja katsoi kiusaantuneena muualle.
-Haluaisin nähdä sinut uudestaan, ja-- -Niin, minä aioin sanoakin siitä... Sarah katsoi häntä odottavasti. Heidän
silmänsä kohtasivat, ja sinä hetkenä kumpikin saattoi näkemisen lisäksi tuntea toisen seisovan siinä. -Näkisimmekö
vaikka nyt heti? Samassa hän taas kohotti kätensä hiuksiinsa, ja Sarah vilkaisi muualle. Häntä hymyilytti, ja hän tunnusteli
taskuaan varmistaen nenäliinan sijaintia. -Varmasti, hyvä idea... Tuota, tuletko mukaan? -Mukaan...? Niin, minne siis?
- Katsomaan minun veljeäni, tulen tänne taas huomenna. -Kyllä minä... Tuota, voin tulla.
Puhelin piippaili, ja Sarah oli ottamassa sitä taskustaan, kun Karl ojensi yhtäkkiä kätensä ja tarttui hänen käteensä kevyesti.
Puhelin tipahti lumiselle tielle, ja Sarah kumartui ottamaan sitä, ja käsi, jonka ote piti vielä, auttoi hänet nopeasti ylös. Hän
sammutti muistutuksen hymyillen, katsoen toista silmäparia aivan siinä hänen edessään.
----
(LA, 29.12.2007)
Joskus hän vain katseli ulos ikkunasta ja mietti. Kuinka hän olikin saattanut sotkea niin? Ihan kuin
jonkun muka olisi pitänyt kertoa hänelle, mitä oli menossa, että hän viimeinkin tajuaisi. Hän sysäsi
päiväkirjan syrjään, sammutti valot ja katseli parkkitaloa. Samassa se tuttu tunne siitä, että toinenkin
ajatteli häntä, vallitsi hänen ajatuksensa; hänen mielensä. Onneksi hän oli sammuttanut valot, sillä
häntä olisi harmittanut, jos joku olisi nähnyt hänen taas punastuvan niin voimakkaasti. Hän alkoi
nieleskellä erottaessaan jonkun seisovan siellä... Parkkitalon keskimmäisellä tasanteella.
Hän otti nopeasti avaimet mukaansa, nenäliinankin, ja puki takkinsa. Sitten hän hiippaili pimeään
portaikkoon. Hän päätti nyt tämän kerran olla sytyttämättä valoja siitä huolimatta, että hän yleensä
ei pystynyt kompuroimatta kapuamaan niitä alas. Tämä nyt taisi kuitenkin olla hätätapaus. Tai, ei
hätää ollut, ei tosiaan, mutta näin hermostuneessa tilassa olisi ihme jos... Ulko-ovi oli jo siinä
hänen edessään. Hän haparoi hämyisessä eteisessä, mutta löysi ovenkahvan. Niin hiljaa kuin
mahdollista hän avasi oven. Vahvempana kuin koskaan ennen hän tunsi erään läsnäolon. Hän
katsahti vielä ovelle lähtiessään kävelemään hermostuneena.
Hän erotti hahmon pimeässä. Tämä oli selvästi kääntynyt häneen päin, ja pysyi paikallaan. Hän
otti askeleen toisensa jälkeen, kunnes seisoi toista vastapäätä ja saattoi kohdistaa kohdistaa
katseensa jonnekin tämän silmien seutuville. Toinen astui askelen lähemmäs, ja teki pienen eleen.
Käsi meinasi jo palata samaa reittiä takaisin, mutta tarttui sittenkin hänen käteensä. Hetken silmät
tekivät havaintojaan pimeässä. Kaksi punastunutta ihastunutta seisoivat hämääntyneinä miettien,
mitä tehdä. Onneksi kumpikaan ei huomannut toisen punastumista, sillä silloin tilanne olisi
muuttunut vieläkin hermostuttavammaksi. Mitä ihmeellistä tuollaisessa tilanteessa yleensäkään
voisi sanoa? Jompikumpi sai "moin" ulos, ja tällä kertaa se riitti. Hetken päästä he seisoivat vieläkin
lähempänä toisiaan, ja halasivat. Jotenkin se vain tuli vaistomaisesti. Tytön silmät alkoivat kostua
siinä syleilyssä, kun hänelle viimeinkin varmistui jotakin, mitä hän oli ehtinyt mietiskellä niin kauan.
Viimeinkin hän tajusi.
----
Näiden kirjoittaja ajattelee sinua. (Ei pahalla.)
Hän katsoi Sarahia, ja tämä katsoi takaisin. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta mies itse oli aikeissa
kyllä tehdä niin. Hän vilkaisi toisaalle, kohotti silmälasejaan, palautti katseensa toisen silmiin, muttei
saanut sanottua, mitä olisi halunnut. Siispä hän tyytyi sanomaan vain hyvän joulun toivotuksen. Sarah
katsoi häntä hymyillen, toivotti sitä samaa ja sitten Karl marssi ulos ovesta. Hän kääntyi vielä katsomaan
ovea, kirosi mielessään ja lähti ulos. Sarahin puhelin alkoi taas piristä. Hän hymyili itsekseen voidakseen
kuulostaa edes hiukan iloiselta, vaikka tosiasiassa hän pidätteli kyyneleitä. Hän tiesi soittajan jo ennen kuin
vastasi; hänen veljensä. Sarah ei halunnut huolestuttaa tätä, vaan tasoitti äänensä ja painoi vihreää luurin
kuvaa. Samalla hän kohotti nenäliinan kasvoilleen.
Hän vilkuili ovelle vastaillessaan veljelleen tämän kysymyksiin. Hän näki vielä mielessään Karlin hahmon
seisomassa tuossa, katsomassa häntä. Tämä oli ollut sanomassa jotakin, mutta se oli sitten jäänyt kesken.
Sarahista tuntui kuitenkin vahvasti siltä, ettei tämä nyt saisi mennä taas näin. Enemmän kuin mitään muuta
hän halusi itsekin vain marssia ulos, Karlin perään ja tehdä tälle selväksi jotakin... Hän keskeytti veljensä ja sanoi
saapuvansa pian tämän luokse. Ennen sitä hän aikoi kuitenkin tehdä jotakin muuta.
Hän saapui pian autolleen, mutta Karlia ei näkynyt missään. Sarah tunsi taas matkapuhelimensa värisevän; hänen
veljellään oli jälleen asiaa. Istuutuessaan autoon hän samalla vastasi puhelimeen ja alkoi vakuutella saapuvansa
tämän luokse pian. Lopettaessaan puhelun hän huokaisi, ja hetkeksi laski päänsä ratille.
----
Oli jo aamuyö, mutta häntä ei nukuttanut vielä. Hän oli toivottanut veljelleen hyvää yötä ja lähtenyt tämän luota vasta
tämän nukahdettua. Sarah avasi ulko-oven ja astui mietiskellen pimeyteen. Onneksi ulkona oli pimeää. Hän käveli
kaukana lampuista, vaikkei ketään ollut lähimaillakaan. Muutaman kerran hän kuvitteli kuulleensa ääniä; aivan
kuin hän ei olisi yksin. Hän pälyili ympärilleen... Oli jo myöhä. Onneksi auto oli jo näköpiirissä.
Hän läheni autoaan, mutta ennen kuin saavutti sen, tunsi hän askeltensa lyhenevän, ja sitten hän pysähtyi täysin.
Hetkeä ennen kuin hän näki Karlin, oli hän jo tuntenut tämän läsnäolon. Mies seisoi ensin paikallaan, ja lähti sitten
hitaasti häntä kohti. Tämä pysähtyi hänen eteensä vähän matkan päähän. Sarah sen enempää miettimättä aloitti
puhumisen. Hän epäröi ja hidasteli, mutta tiesi, mitä sanoisi. -Karl, silloin kun tapasimme, minä-- -Niin? Toinen
seisoi nyt aivan hänen edessään. Kumpikin vilkaisi hämääntyneenä toisaalle. -Minä... Toinen korjasi silmälasiensa
asentoa, kuin ne muka olisivat taas ehtineet valahtaa. -Sarah... Minäkin, hän aloitti, ja katsoi kiusaantuneena muualle.
-Haluaisin nähdä sinut uudestaan, ja-- -Niin, minä aioin sanoakin siitä... Sarah katsoi häntä odottavasti. Heidän
silmänsä kohtasivat, ja sinä hetkenä kumpikin saattoi näkemisen lisäksi tuntea toisen seisovan siinä. -Näkisimmekö
vaikka nyt heti? Samassa hän taas kohotti kätensä hiuksiinsa, ja Sarah vilkaisi muualle. Häntä hymyilytti, ja hän tunnusteli
taskuaan varmistaen nenäliinan sijaintia. -Varmasti, hyvä idea... Tuota, tuletko mukaan? -Mukaan...? Niin, minne siis?
- Katsomaan minun veljeäni, tulen tänne taas huomenna. -Kyllä minä... Tuota, voin tulla.
Puhelin piippaili, ja Sarah oli ottamassa sitä taskustaan, kun Karl ojensi yhtäkkiä kätensä ja tarttui hänen käteensä kevyesti.
Puhelin tipahti lumiselle tielle, ja Sarah kumartui ottamaan sitä, ja käsi, jonka ote piti vielä, auttoi hänet nopeasti ylös. Hän
sammutti muistutuksen hymyillen, katsoen toista silmäparia aivan siinä hänen edessään.
----
(LA, 29.12.2007)
Joskus hän vain katseli ulos ikkunasta ja mietti. Kuinka hän olikin saattanut sotkea niin? Ihan kuin
jonkun muka olisi pitänyt kertoa hänelle, mitä oli menossa, että hän viimeinkin tajuaisi. Hän sysäsi
päiväkirjan syrjään, sammutti valot ja katseli parkkitaloa. Samassa se tuttu tunne siitä, että toinenkin
ajatteli häntä, vallitsi hänen ajatuksensa; hänen mielensä. Onneksi hän oli sammuttanut valot, sillä
häntä olisi harmittanut, jos joku olisi nähnyt hänen taas punastuvan niin voimakkaasti. Hän alkoi
nieleskellä erottaessaan jonkun seisovan siellä... Parkkitalon keskimmäisellä tasanteella.
Hän otti nopeasti avaimet mukaansa, nenäliinankin, ja puki takkinsa. Sitten hän hiippaili pimeään
portaikkoon. Hän päätti nyt tämän kerran olla sytyttämättä valoja siitä huolimatta, että hän yleensä
ei pystynyt kompuroimatta kapuamaan niitä alas. Tämä nyt taisi kuitenkin olla hätätapaus. Tai, ei
hätää ollut, ei tosiaan, mutta näin hermostuneessa tilassa olisi ihme jos... Ulko-ovi oli jo siinä
hänen edessään. Hän haparoi hämyisessä eteisessä, mutta löysi ovenkahvan. Niin hiljaa kuin
mahdollista hän avasi oven. Vahvempana kuin koskaan ennen hän tunsi erään läsnäolon. Hän
katsahti vielä ovelle lähtiessään kävelemään hermostuneena.
Hän erotti hahmon pimeässä. Tämä oli selvästi kääntynyt häneen päin, ja pysyi paikallaan. Hän
otti askeleen toisensa jälkeen, kunnes seisoi toista vastapäätä ja saattoi kohdistaa kohdistaa
katseensa jonnekin tämän silmien seutuville. Toinen astui askelen lähemmäs, ja teki pienen eleen.
Käsi meinasi jo palata samaa reittiä takaisin, mutta tarttui sittenkin hänen käteensä. Hetken silmät
tekivät havaintojaan pimeässä. Kaksi punastunutta ihastunutta seisoivat hämääntyneinä miettien,
mitä tehdä. Onneksi kumpikaan ei huomannut toisen punastumista, sillä silloin tilanne olisi
muuttunut vieläkin hermostuttavammaksi. Mitä ihmeellistä tuollaisessa tilanteessa yleensäkään
voisi sanoa? Jompikumpi sai "moin" ulos, ja tällä kertaa se riitti. Hetken päästä he seisoivat vieläkin
lähempänä toisiaan, ja halasivat. Jotenkin se vain tuli vaistomaisesti. Tytön silmät alkoivat kostua
siinä syleilyssä, kun hänelle viimeinkin varmistui jotakin, mitä hän oli ehtinyt mietiskellä niin kauan.
Viimeinkin hän tajusi.
----
Näiden kirjoittaja ajattelee sinua. (Ei pahalla.)
Vastaukset 1
Vanhimmat
kirjoitat herkästi ja kauniisti, mutta silti itsevarmasti. Kaikkea hyvää sinulle. :)