Hyvä ystäväni on diagnosoitu maanis-depressiiviseksi. Epäilinkin sairautta, koska ystävän mielialat (ollaan tunnettu 10 vuotta) saattavat mennä vuoristorataa; aallon pohjalta kukkulan kuninkaaksi tämän tästä. Enemmän on kuitenkin sitä aallonpohjaa. Syitä hän on aina löytänyt itsensä ulkopuolelta, vaikka minun silmissäni ei ole tapahtunut mitään, mikä voisi aiheuttaa esim. kahden päivän sängynpohjalla makaamisen.
Diagnoosista on nyt hyvin vähän aikaa, ja ystäväni ei mielestäni vielä aivan myönnä sairauttaan. Hän on kyllä helpottunut, että ahdistuksiin sekä maanisuus-vaiheiden rahan törsäykseen on löytynyt syy, mutta hän ei ole halukas syömän lääkkeitä. Hän pelkää, että muuttuisi "litium-hiireksi", jos söisi niitä.
Juttelin hänen kanssaan viimeksi tunti sitten. Tuntuu, kuin nyt olisi jokin maaninen vaihe päällä; suunnitteli lähtevänsä työpaikastaan (hyvä palkka ja mieluinen ala) ja perustavansa oman yrityksen (nytkin vain lainoja niskassa, ei mitään toimintasuunnitelmaa eikä mitään tietoa yrityksen pyörittämisestä). Nostin näitä realiteetteja pinnalle, ja ei hän nyt suorilta ollut menossa sanomaan itseään irti. Oikeasti minun vain teki mieli sanoa suoraan, että huomaatko nyt, olet ihan epärealistinen, järjetön, ja että tämä on ihan tyypillistä maanis-depressiivisyyttä. Myös muutama päivä sitten kun hän esitteli minulle ahdistuneena joiltain horoskooppi-sivuilta löytämiään biokäyriä ja yritti selittää itselleen, että paha olo johtuu niiden negatiivisella olemisesta, teki mieli taas puhua "järkeä" eli tolkuttaa vaan, että eikun sulla on se sairaus, joka aiheuttaa välillä kauheita ahdistuksia.
Miltä tuntuu, jos hyvä ystävä depressio- tai maanisuusvaiheessa alkaa puhua sairaudesta ja laittaa ongelmia sen "piikkiin"? Vai pitäisikö yrittää tasapainotella "hulluuksien" kuuntelemisen ja oman "järjen äänen" välillä?
Diagnoosista on nyt hyvin vähän aikaa, ja ystäväni ei mielestäni vielä aivan myönnä sairauttaan. Hän on kyllä helpottunut, että ahdistuksiin sekä maanisuus-vaiheiden rahan törsäykseen on löytynyt syy, mutta hän ei ole halukas syömän lääkkeitä. Hän pelkää, että muuttuisi "litium-hiireksi", jos söisi niitä.
Juttelin hänen kanssaan viimeksi tunti sitten. Tuntuu, kuin nyt olisi jokin maaninen vaihe päällä; suunnitteli lähtevänsä työpaikastaan (hyvä palkka ja mieluinen ala) ja perustavansa oman yrityksen (nytkin vain lainoja niskassa, ei mitään toimintasuunnitelmaa eikä mitään tietoa yrityksen pyörittämisestä). Nostin näitä realiteetteja pinnalle, ja ei hän nyt suorilta ollut menossa sanomaan itseään irti. Oikeasti minun vain teki mieli sanoa suoraan, että huomaatko nyt, olet ihan epärealistinen, järjetön, ja että tämä on ihan tyypillistä maanis-depressiivisyyttä. Myös muutama päivä sitten kun hän esitteli minulle ahdistuneena joiltain horoskooppi-sivuilta löytämiään biokäyriä ja yritti selittää itselleen, että paha olo johtuu niiden negatiivisella olemisesta, teki mieli taas puhua "järkeä" eli tolkuttaa vaan, että eikun sulla on se sairaus, joka aiheuttaa välillä kauheita ahdistuksia.
Miltä tuntuu, jos hyvä ystävä depressio- tai maanisuusvaiheessa alkaa puhua sairaudesta ja laittaa ongelmia sen "piikkiin"? Vai pitäisikö yrittää tasapainotella "hulluuksien" kuuntelemisen ja oman "järjen äänen" välillä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
loukkaantuvan niin kauan kunnes/jos hän hyväksyy
sairautensa.Lääkitys oikeanlainen olisi tärkeintä
joskus maanisessa vaiheessa sairaalahoito paikallaan jos meinaa omaisuus/työpaikka mennä.
Kannattaa varovaisesti sanoa milloin joku ei realista ole.