Hyvä ystäväni on diagnosoitu maanis-depressiiviseksi. Epäilinkin sairautta, koska ystävän mielialat (ollaan tunnettu 10 vuotta) saattavat mennä vuoristorataa; aallon pohjalta kukkulan kuninkaaksi tämän tästä. Enemmän on kuitenkin sitä aallonpohjaa. Syitä hän on aina löytänyt itsensä ulkopuolelta, vaikka minun silmissäni ei ole tapahtunut mitään, mikä voisi aiheuttaa esim. kahden päivän sängynpohjalla makaamisen.
Diagnoosista on nyt hyvin vähän aikaa, ja ystäväni ei mielestäni vielä aivan myönnä sairauttaan. Hän on kyllä helpottunut, että ahdistuksiin sekä maanisuus-vaiheiden rahan törsäykseen on löytynyt syy, mutta hän ei ole halukas syömän lääkkeitä. Hän pelkää, että muuttuisi "litium-hiireksi", jos söisi niitä.
Juttelin hänen kanssaan viimeksi tunti sitten. Tuntuu, kuin nyt olisi jokin maaninen vaihe päällä; suunnitteli lähtevänsä työpaikastaan (hyvä palkka ja mieluinen ala) ja perustavansa oman yrityksen (nytkin vain lainoja niskassa, ei mitään toimintasuunnitelmaa eikä mitään tietoa yrityksen pyörittämisestä). Nostin näitä realiteetteja pinnalle, ja ei hän nyt suorilta ollut menossa sanomaan itseään irti. Oikeasti minun vain teki mieli sanoa suoraan, että huomaatko nyt, olet ihan epärealistinen, järjetön, ja että tämä on ihan tyypillistä maanis-depressiivisyyttä. Myös muutama päivä sitten kun hän esitteli minulle ahdistuneena joiltain horoskooppi-sivuilta löytämiään biokäyriä ja yritti selittää itselleen, että paha olo johtuu niiden negatiivisella olemisesta, teki mieli taas puhua "järkeä" eli tolkuttaa vaan, että eikun sulla on se sairaus, joka aiheuttaa välillä kauheita ahdistuksia.
Miltä tuntuu, jos hyvä ystävä depressio- tai maanisuusvaiheessa alkaa puhua sairaudesta ja laittaa ongelmia sen piikkiin? Vai pitäisikö yrittää tasapainotella hulluuksien kuuntelemisen ja oman järjen äänen välillä?
p.s. Sama teksti löytyy myös "Yleistä mielenterveydestä"-osiosta, sori.
Diagnoosista on nyt hyvin vähän aikaa, ja ystäväni ei mielestäni vielä aivan myönnä sairauttaan. Hän on kyllä helpottunut, että ahdistuksiin sekä maanisuus-vaiheiden rahan törsäykseen on löytynyt syy, mutta hän ei ole halukas syömän lääkkeitä. Hän pelkää, että muuttuisi "litium-hiireksi", jos söisi niitä.
Juttelin hänen kanssaan viimeksi tunti sitten. Tuntuu, kuin nyt olisi jokin maaninen vaihe päällä; suunnitteli lähtevänsä työpaikastaan (hyvä palkka ja mieluinen ala) ja perustavansa oman yrityksen (nytkin vain lainoja niskassa, ei mitään toimintasuunnitelmaa eikä mitään tietoa yrityksen pyörittämisestä). Nostin näitä realiteetteja pinnalle, ja ei hän nyt suorilta ollut menossa sanomaan itseään irti. Oikeasti minun vain teki mieli sanoa suoraan, että huomaatko nyt, olet ihan epärealistinen, järjetön, ja että tämä on ihan tyypillistä maanis-depressiivisyyttä. Myös muutama päivä sitten kun hän esitteli minulle ahdistuneena joiltain horoskooppi-sivuilta löytämiään biokäyriä ja yritti selittää itselleen, että paha olo johtuu niiden negatiivisella olemisesta, teki mieli taas puhua "järkeä" eli tolkuttaa vaan, että eikun sulla on se sairaus, joka aiheuttaa välillä kauheita ahdistuksia.
Miltä tuntuu, jos hyvä ystävä depressio- tai maanisuusvaiheessa alkaa puhua sairaudesta ja laittaa ongelmia sen piikkiin? Vai pitäisikö yrittää tasapainotella hulluuksien kuuntelemisen ja oman järjen äänen välillä?
p.s. Sama teksti löytyy myös "Yleistä mielenterveydestä"-osiosta, sori.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minulla OLI ystävä jolla oli samankaltaisia käyttäytymispiirteitä kuin sinun ystävällä on. Hän oli välistä aallonpohjalla ja toisena hetkenä perustamassa jos mitäkin firmaa....Opiskelupaikat meni ja tuli. Yritin kaikinkeinoin (vuosia) saada häntä hirman tasoittumaan omalla käytökselläni, sillä tajusin että jotain oli pielessä. Postitiivista ystävässäsi on että hänelle on tehty diagnoosi joten on mistä alkaa...
Omalla ystävälläni ei koskaan ole tätä sairautta todettu, joskin lääkärit ovat hänelle hieman vighjanneet mutta hän sanoo ettei ole hullu.. (huokaus). Olin vuosia hänen uskottunsa mutta aloin ymmärtää että ystävyyssuhteemme oli yksipuolinen ja en saanut siltä mitään. Eli todella hienoa että kaverillasi on diagnoosi (kissa pöydälle), silloin hän saattaa alkaa ymmärtämään itseään ja sairauttaan ja elämä tasaantuu. Varmaan kestää tovi ennenkuin akverisi tottuu ajatukseen sairaudesta mutta hyvällä lykyllä hän ymmärtää sen, syö lääkkeensä ja alkaa miettimään käytöstään. Jos ystäväni olisi saanu m-d diagnoosin saattaisimme vielä olla ystäviä, sillä hän olisi silloin joutunut kohtaamaan useammankin tosiseikan.