Kesi-ikäinen, varaton ja total-yksinhuoltaja...
Lisäksi todella vaikea saada psyvää työtä, kun on lapset mutta ikää yli 40 v. (tutkinto tosin on, mutta pätkätyötä jo 15 vuotta)
Siinä taattu kimara, jolla jää yksin. En edes ryyppää, että olis kapakkatuttuja, kotona ja töissä, kaupassa ja kirjastossa: siinä ne ympyrät. Harrastukset, joopa joo. Reippailua portaissa, kävelyä lähipusikoissa ja jos jaksaa niin lukemista. Koti tietenkin vie paljon aikaa ja lapset ovat ykkössijalla.
Lapset pitävät pinnalla, ei ainakaan mitään lopullista itselleen tee.
Uupumus ja yksinäisyys syövät sisältä ja päältä, sekä häpeä, että on tällaiseen tilanteeseen joutunut. En kerro kenellekään miltä tuntuu: lapset kyllä näkevät itkut ja kärttyilyn. Tosin vielä on sen verran homma hanskassa, että osaan pyytää anteeksi ja ottaa syliin. Enkä satuta fyysisesti.
Jokainen ilta on melkoisen lohduton, yöt...
Unettomuus välillä.
Niin, miksi tänne kirjoitin. Ehkäpä joku toinen on samantyyppisesti yksin. Lasten kanssa.
JA häpeän.
Uskon , että jonkinlainen yhteisöllisyys voisi olla ratkaisu monen meistä yksinäisyyteen.
Kaikki ihmissuhteet ovat niin pinnallisia ja teennäisiä nykyään. Pelkurimaisia (omani mukaan lukien), ei uskalleta puhua oikeista asioista. Tai ei jakseta antaa ja uskalleta ottaa vastaan...
No, eipä mitään. pidän itseäni yksinäisyyden veteraanina, olin jo opiskeluaikana yksinäinen susi, luulisi että se yksinäisyyden kipu helpottais iän mukana. Mutta ei. Onneksi sentään suhteellisuudentaju kasvaa ja itsekeskeisyys helpottuu. En tosiaan ole yksin yksinäinen, taitaa olla maailmanlaajuinen vitsaus. Mikä sitten lie syy. Ollaanko me toistemme vihollisia tai saakelinmoisia pelkureita. Ja syvän senko märkännöö kaekilla! Mitä tuhlausta, eikös vaan.
Lisäksi todella vaikea saada psyvää työtä, kun on lapset mutta ikää yli 40 v. (tutkinto tosin on, mutta pätkätyötä jo 15 vuotta)
Siinä taattu kimara, jolla jää yksin. En edes ryyppää, että olis kapakkatuttuja, kotona ja töissä, kaupassa ja kirjastossa: siinä ne ympyrät. Harrastukset, joopa joo. Reippailua portaissa, kävelyä lähipusikoissa ja jos jaksaa niin lukemista. Koti tietenkin vie paljon aikaa ja lapset ovat ykkössijalla.
Lapset pitävät pinnalla, ei ainakaan mitään lopullista itselleen tee.
Uupumus ja yksinäisyys syövät sisältä ja päältä, sekä häpeä, että on tällaiseen tilanteeseen joutunut. En kerro kenellekään miltä tuntuu: lapset kyllä näkevät itkut ja kärttyilyn. Tosin vielä on sen verran homma hanskassa, että osaan pyytää anteeksi ja ottaa syliin. Enkä satuta fyysisesti.
Jokainen ilta on melkoisen lohduton, yöt...
Unettomuus välillä.
Niin, miksi tänne kirjoitin. Ehkäpä joku toinen on samantyyppisesti yksin. Lasten kanssa.
JA häpeän.
Uskon , että jonkinlainen yhteisöllisyys voisi olla ratkaisu monen meistä yksinäisyyteen.
Kaikki ihmissuhteet ovat niin pinnallisia ja teennäisiä nykyään. Pelkurimaisia (omani mukaan lukien), ei uskalleta puhua oikeista asioista. Tai ei jakseta antaa ja uskalleta ottaa vastaan...
No, eipä mitään. pidän itseäni yksinäisyyden veteraanina, olin jo opiskeluaikana yksinäinen susi, luulisi että se yksinäisyyden kipu helpottais iän mukana. Mutta ei. Onneksi sentään suhteellisuudentaju kasvaa ja itsekeskeisyys helpottuu. En tosiaan ole yksin yksinäinen, taitaa olla maailmanlaajuinen vitsaus. Mikä sitten lie syy. Ollaanko me toistemme vihollisia tai saakelinmoisia pelkureita. Ja syvän senko märkännöö kaekilla! Mitä tuhlausta, eikös vaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sinun pitää hankkia sosiaalista elämää. Kyllä sinä siihen pystyt, kun lapsiakin on siunaantunut. Jotain on täynyt tapahtua. Esim. minulla ei ole vielä 29-vuotiaanakaan lapsia.
Miksi sinä häpeät?
Työttömyyttä, yksinhuoltajuutta vai mitä häpeät?
Vilpittömästi kyselen...
Tsemppiä!
Häpeän: niin yleensä tätä epäonnistumista; ihmissuhteissa ja työelämässä. Tietenkin myös pätkätöistä johtuvaa köyhyyttä, hullua kyllä ei se ole kokonaan oma syyni (se 1990-luvun lama, se ei ihan kokonaan mun piikkiin mene). Lapset eivät pääse harrastamaan kuin jotain ihan ilmaista juttua.
Vaatteet ovat mitä ovat..
Häpeän arkuuttani, ailahtelevuuttani, suunnittelematonta lapsen saantiani (2 ihanaa vahinkoa), yksin jäämistäni/kelpaamattomuuttani, häpeän häpeän häpeän. Ja lisäksi joku omituinen epäoikeudenmukaisuuden tunne syö käärmeenä sisikuntaani: onhan se väärin, että en saa työtä, vaikka olen pätevä ja vaikka niin kipeästi tarvitsisin työpaikan (lasten huoltaminen, ammattitaidon ylläpito ja kehittäminen, toimeentulo, johonkin yhteisöön kuuluminen, osallisena oleminen, kunniallisesti omillaan toimeen tuleminen...). Monenlaisia syitä hävetä. Yksi syy siihen tietenkin on myös masennus jota häpeän, joten piiri pieni pyörii.
Mutta totta. onhan mulla lapset.
Mutta ei ole lapsille kohta mitään turvaa annettavana, jos oma fiilis on arvoton ja masentunut.
Mutta jes. Tulen toimeen, kun on tottunut ja kuten sanottu, en ole yksin yksinäinen. Kurjuuden kuninkuuskisaan en ole ilmoittautunut: jokaisen paha olo on yhtä totta ja paha, kaikilla on oikeus tunteisiinsä. Tunteet eivät ole oikein tai väärin. ne vaan on. Pitää vaan jaksaa analysoida ja etsiä vastauksia.
ainoa samassa asemassa oleva. Hyvä merkkihän se on, että tunnet häpeää, sillä parempaahan silloin pyrit. Vaikea on tässä ketään alkaa neuvomaan, mutta tuntuisi, että jotain radikaaleja muutoksia pitäisi sinun tehdä, jopa muuttoa ehdottaisin, eli töitä pitäisi jostain saada ja ei varmaan uusi suhdekaan pahaa tekisi.
Ei muuta,kuin katse eteenpäin!
kerro kuka aiheuttaa häpeän?
Siis miten sen nyt sanoisi, kuka on se toinen osapuoli joka saa sut häpeämään? Jos asuisit erakkona lasten kanssa metsässä, ei voisi hävetä kun ei ole muita.... En osaa selittää, toivottavsti ymmärrät.
Itselläni ollut kanssa vaikeita vuosia kun olen yrittänyt olla lasten kanssa kotona ja yhteiskunnan paine on suuri, töihinhän pitäisi mennä kun lapsi on tyyliin 6 kk. Eihän lapsia hoideta kotona, töihin on pakko mennä ja lapsista tulee sosiaalisia kun laitetaan ajoissa päiväkotiin. En osaa nyt just selittää tätäkään... Flunssa painaa ja aivot tukossa...
Mielestäni kuitenkin jaksan hoitaa ja jopa kasvattaa näitä oikein päin. Yritän olla hyvä äiti ja jossain takaraivossa tiedän että teen oikein, mutta paine on suuri ja sitä vastaan on raskasta taistella. Kohta tulee muutenkin aika että on pakko mennä töihin ja vaikeeta tulee olemaan kun en haluaisi laittaa nuorimmaista päiväkotiin.
Minulla on sen lisäksi parisuhde todella solmussa ja masennus painaa täälläkin. Joskus tuntuu että voiko ihminen olla tätä yksinäisempi?
Sisällä raastaa ja kylmää eikä näe kenelle puhuisi tai purkaisi kun tuntuu että ymmärtääkö kukaan tai sitten joutuisi tuntikausia selittää mistä on kyse, tuntuu ettei kellään riitä mielenkiinto. Ei mulla oikein ystäviä olekkaan. Enkä osaa asioita selittää oikeinpäin, sanat menee sekaisin ja tulee ehkä vähän hyökkäävä asenne eikä sanat tule niin kuin haluaisin sanoa.
Terveys ei ole kohdallaan eikä lääkärit tee mitään, tulen vissiin vastaanotolle liian reippain askeli ja näytän terveemmältä kuin olenkaan eikä kaupungilla ole ns varaa tutkia sairauksia jotka ei heti näy verikokeilla.
Töitä ei ole, koulutus kylläkin mutta sen alan työt on vähissä enkä tiedä haluanko ja kestääkö fysiikka.
On niin monta kapulaa rattaissa ettei aina edes näe ulospääsyä eikä pysty käsittää että joku kaunis päivä saatan olla jopa onnellinen...
mietin että miksi sulle kirjoitan......
Ehkä siksi että olen ollut aina yksinäinen susi minäkin, tosin menin naimisiin ja sain lapsia. Yksin sit elelin lasten kanssa tunnekylmäs liitossa.
Erosin ja olen työtön ja huonolla koulutuksella itekin.
Masennuin ja rakastuin, miltei yhtäaikaa.....
Nyt on hyvä olla, löysin oikeen rakkauden joka ei katso omaisuutta eikä muuta...mitään ei tarvi hävetä.
Siksi kai kirjoitin että älä hyvä ihminen häpeä itseäs, sä olet tehnyt asiat niinkun olet tehnyt. Et voi niille mitään enää. Ala nauttiin siitä mikä olet, niillä resursseilla kun voit.
Ei koskaan tiedä mistä se aurinko sattuu pilkahtamaan sinne risukasaankin.
Jos alkaa häpeemään kaikkea ei voi olla koskaan onnellinen, luulen mä.