Sotilaat osaavat olla rohkeita, mutta myös liian usein raukkoja. Asioita ei voi ajatella liian mustavalkoisesti
kuten hyväkuntoiset sotilaat aina jämäkällä tyylillään tuovat esille: "Helvetin isänmaanpetturit jotka ennemmin karkaavat
etelän aurinkoon kun puolustavat isänmaataan!" -kommentit ovat lähinnä naurettavia, vaikka niissä onkin paljon totuutta. Näillä kommenteilla ei esim. yhtäkään
sivaria saada valitsemaan inttiä, ainut mitä niistä tapahtuu on sotilaiden ja intin arvostuksen laskeminen niille jotka sitä eivät vielä ole kokenut. Ja tuollaisen asenteen leviäminen on nopeaa tyylillä mitä isommat edellä, sitä pienemmät perässä.
KUKKO EI KÄSKIEN LAULA. INTTIIN MENO -IKÄISEN ASENNE RIIPPUU HÄNEN TAUSTASTAAN
JOHON KUULUVAT PÄÄOSIN KASVUYMPÄRISTÖ JA miinuksena MAHD. HENKISET/FYYSISET PUUTTEET. Itselläni oli/on vakavia puutteita edellisissä mutta valitettavasti myös kova pää ja luja tahto mennä inttiin kaikesta huolimatta. vituiksi meni:
Nyky-yhteiskunta on ns. heikkoluonteisille, kuten minä, erittäin painostava kaikkine vaatimuksineen.
Armeijakysymys EI missään nimessä ole
pelkästä tahdosta kiinni. Se ei ole pelkkä yksinkertainen menen/en mene -kysymys.
Monet, kuten minä, haluaisivat mennä mutta heillä on fyysisiä tai psyykkisiä vajaavaisuuksia.
Valitettavasti menin siitä huolimatta.
Itselläni pään sisäisiä. Olen huonon kasvatuksen varoittava esimerkki. 14-vuotiaana ajoin erittäin kovassa humalassa
pahan auto-onnettomuuden. Lensin tuulilasin läpi ja lisäksi kalliolta alas pää edellä. Ihmeteltiin että miten tuosta voi joku selvitä hengissä. Teholla tulikin sitten nukkumatit ja koomamatit tutuiksi seuraavat puoli vuotta.
Kukaan ei välittänyt/ei välitä, paitsi äärimmäisessä tilanteessa valtio. Nykyisen
kämpän, netit, kaikki jouduin luonnollisesti itse hankkimaan ilman mitään apua mistään, paitsi nyt joitain vinkkejä terapisteilta. Vaan eipä ole luonteessanikaan sellaisia piirteitä että apua kyselisin.
Kun paranin onnettomuudestani, ei isäpuoltani edes kiinnostanut tulla hakemaan minua sairaalasta. Ja kun tuli, niin kännissä tottakai että sai hävetä silmät päästään. Ja rupesi huutamaan että mitä vittua sä menit ajelemaan humalassa (itse istui silloin kännissä ratin takana kun tuon sanoi) Jo siinä vaiheessa heräsi kysymys että mitä mulla täällä maan päällä muka vielä on kokemista? Lisää tuskaa ja vitutusta?
Monet ovat sanoneet että syytä itseäsi että olet tuollainen. Pahinta on että niin minä teenkin.
Eivät tosin kasvatusolosuhteenikaan olleet
parhaat mahdolliset. Kotona sain harvoin ruokaa, turpaan sitäkin useammin joten elelin kavereilla, metsissä tai joissain helvetin heinäladoissa.
No kuitenkin. Tällä hetkellä päässäni on
vammoja jotka ovat tehneet elämästäni melko syrjäytyneen. Joskus on jonkinverran autistiseen käyttäytymiseen viittaavaa käytöstä, joka voi mennä hetkessä ohi. Itsemurha-ajatuksia säännöllisesti. Lääkkeitä en suostu ottamaan niiden sivuvaikutusten vuoksi, sillä tarkkaa lääkitystä minulle ei ole pystytty antamaan, enkä huoli summassa annettuja lääkkeitä. terapiassa kuitenkin käyn kolme kertaa viikossa.
Raajojen pakkoliikkeitä ei onneksi ole.
Kroppa toimii täysin normaalisti.
Sosiaalisista tilanteista on tullut suorastaan kammo, johtuen yksinkertaisesti vammoistani,
ei tahdollisista ajatuksistani.
Kaikesta huolimatta kutsunnoissa valitsin armeijan harmaan tien. Sinne menin, mutta huomasin että ei riittänytkään että olen hyväkuntoinen. Toinen puoli oli marttakerhoa
(vaikkakin eri sanavarastolla). Siis tarkoitan
että armeijasta n. puolet on sosiaalista kanssakäymistä. Omat sosiaaliset taitoni ovat erittäin perseestä johtuen kasvatuksestani ja ennen kaikkea vammoistani. Puhun hiljaa ja olen muutenkin epävarma sosiaalisissa tilanteissa.
ARMEIJASSA PÄRJÄÄ PITKÄLLE JOS OMAA HYVÄT SOSIAALISET TAIDOT. RADIOTOIMITTAJAT JA JOONAS HYTÖSET HUOM.
Tästä jotenkin jouduin erään
luutnantin silmätikuksi. Kyyläsi minua aina murhaavasti ja puri hampaitaan lujasti yhteen
ja katsoi tällöin vain minua. En tänäkään päivänä tajua tuota että mikä minussa herätti tässä arvon luutnantissa sellaisen vitutuksen tunteen. Kyllä siellä muitakin arkoja tyyppejä oli. Ääni ei kellossa muuttunut vaikka cooperissa juoksin kolmanneksi parhaan ajan
koko saatanan laitoksessa. Jokin sillä vain oli minua vastaan. Ja pikkuhiljaa tuntui että koko paikalla. Alkoi enemmän ja enemmän tuntua että sosiaaliset taitoni eivät tosiaan riittäneet
tuonne. Päätin pyytää vapautusta. Sanoivat, että mene huomenna lääkärin juttusille.
No menin, mutta siellä tietysti toiminta oli hidasta niinkuin koko vitun paikassa kaikki oli, joten olin siellä sitten jonossa sen koko päivän
ja illalla menin kämpille nukkumaan. Vastaan
tuli joku iso pamppu enkä vetänyt lippaa
ja siitäkös meteli syntyi. En minä niistä säännöistä koskaan oikein mitään tiennyt. Oli tosiaan virhe lähteä tällaisessa psyykkisessä kunnossa sinne. No mutta kuitenkin sitten
toisena päivänä pääsin peräti lääkärin juttusille ja se jututti jotain ja tämä lupasi lähettää jotain tutkimustuloksia eteenpäin.
siinä meni taas yksi päivä. Sitten seuraavana päivänä sanottiin että huomenna olisi
joku isompi palaveri sitten siitä mun vapauttamisestani. Siinä meni päivät ja toiset
ja muut aivovammasta kärsimättömät huonetoverini sitten touhusivat ja rassailivat
rynkkyjensä piippuja ja osoittelivat niillä pikkulintuja ikkunasta.
Makasin päivät sängyllä. Vitutti. Miksi piti ajaa kolari aikoinaan. vitutti vaan koko ajan se saatanan paikka. Tuntui ylivoimaiselta HENKISESTI osallistua
mihinkään. Edes johonkin vitun sängyn petaamiseen. Petasin huonosti ja tietenkin
punkkani heitettiin hujan hajan kostoksi
alikessujen toimesta. Sanoin että vielä kerran
koskette punkkaani niin vedän teitä kaikkia turpaan. Tämä alkoi huutamaan täysillä
kaikesta sotilasniskuruudesta ym. silloin meni hermot ja huusin takaisin varmaan minuutin yhtä soittoa kaikesta että etkö sä vittu tajua että kyllä mä nyt oon yrittänyt persettä täällä nuolla ja muuta mutta mun luonne ei mun elämäntilanteesta johtuen kestä mitään kissa ja hiiri leikkejä. ja että mä en tuostakaan punkan ulos heittämisestä oppinut mitään muuta kun että tulin tänne saatanan paikkaan joka alkaa yhä enemmän muistuttaa mun vitun kotia jossa minusta puhutaan paskaa selän takana vaikka en jumalauta mitään pahaa oo tehny. Haki tietysti loputkin alikessut siihen
ja ne siinä pitivät moraalisaarnojaa parhaiden taitojensa mukaan. Sanoin että mulla on päässä vikaa ja en oikein aina pysty tulemaan mukaan näihin sosiaalisiin juttuihin. Eivät näyttäneet ottavan sitä tosissaan, jatkoivat
kovalla äänellä hienoissa raameissa olevan paskan puhumistaan.
Mulla on jotakin päähänpinttymiä että joko teen asiat
täysillä tai sitten en ollenkaan. Nyt ei tehnyt mieli tehdä mitään ollenkaan. Olin jo leimautunut vammaiseksi luuseriksi joka ei osannut edes pedata kunnolla.
Kun viisi päivää lopulta oli mennyt ilmoittamisestani
Pidettiin palaveri. Siellä sitten taas vitutti
vedellä lippoja ja seistä asennoissa ym. sosiaalisia rituaaleja kunhan vaan pääsisi pois sieltä. No päätettiin että pääsisin seuraavana päivänä pois, olivat saaneet kuulla alikessulle vittuilemistapauksesta: Puolueellisen viestin tietysti: "kuulimme että et oikein tule toimeen
henkilöstömme kanssa" No eipäs mennyt edes viikkoa että sieltä pääsi pois saatana!! kumma kun eivät vielä toista viikkoa pitänyt. Siis kyllähän tiedän että nuo asennot ja levot ja tervehtimiset ja kurit ja tottelemiset ovat tietysti pakollisia. en minä niitä moiti missään nimessä, päin vastoin. Mutta minulle ne eivät yksinkertaisesti sopineet. Ja jos joku jumalauta väittää että olen vain laiska niin ovat pahasti väärässä! Sama kun sanoisi jollekin vammaiselle että lopeta se naaman vääntely, vaikkei itselläni ole mitään heti päällepäin näkyviä haittoja ellei lasketa päässä
olevia arpia ja hiusten täysi kasvamattomuus.
Kehoni liikkeissä ei ole havaittavia virheitä, vaan joskus liikkeet voivat hidastua. Näistä pääsee joskus ohi kunnollisella adrenaliinilla ja raivolla mutta nämä taistelut itseään vastaan syövät miestä.
Tästä intissä käymisestä kuitenkin on jo n. 3 v. aikaa, mutta edelleen vituttaa. Oma riittämättömyyteni jota en voi parantaa. Ja sitten saa vielä lukea normaalien terveitten sotilaitten vittuiluja. Kaikista eniten vituttaa
se, kuinka joku voi alkaa reteilemään omilla taidoillaan ym. luullen että minä pyrin samaan. kai olisin pyrkinyt samaan jos olisin voinut.Olettamukset vituttavat.
Nykyään olen kännissä lähes joka päivä. Töissä päivät, päissään illat.rahasta noin kolmasosa ruokaan loput viinaan. Näin saan edes jotain iloa elämääni. Maapallolla, jossa kaikki on ihan päin vittua ja itsekin on ihan päin helvettiä on alkoholi kuin taivaasta tullut lahja!
Jos se saatanan vittuilijaluutnantti tai alikessut joskus kävelee siviilissä vastaan niin näytän niille jotain mitä armeijassa ei opeteta!
Jotkut B-paperit sain jos oikein muistan ja suomea puolustamassa silti lain mukaan olen jos sota syttyy.
kuten hyväkuntoiset sotilaat aina jämäkällä tyylillään tuovat esille: "Helvetin isänmaanpetturit jotka ennemmin karkaavat
etelän aurinkoon kun puolustavat isänmaataan!" -kommentit ovat lähinnä naurettavia, vaikka niissä onkin paljon totuutta. Näillä kommenteilla ei esim. yhtäkään
sivaria saada valitsemaan inttiä, ainut mitä niistä tapahtuu on sotilaiden ja intin arvostuksen laskeminen niille jotka sitä eivät vielä ole kokenut. Ja tuollaisen asenteen leviäminen on nopeaa tyylillä mitä isommat edellä, sitä pienemmät perässä.
KUKKO EI KÄSKIEN LAULA. INTTIIN MENO -IKÄISEN ASENNE RIIPPUU HÄNEN TAUSTASTAAN
JOHON KUULUVAT PÄÄOSIN KASVUYMPÄRISTÖ JA miinuksena MAHD. HENKISET/FYYSISET PUUTTEET. Itselläni oli/on vakavia puutteita edellisissä mutta valitettavasti myös kova pää ja luja tahto mennä inttiin kaikesta huolimatta. vituiksi meni:
Nyky-yhteiskunta on ns. heikkoluonteisille, kuten minä, erittäin painostava kaikkine vaatimuksineen.
Armeijakysymys EI missään nimessä ole
pelkästä tahdosta kiinni. Se ei ole pelkkä yksinkertainen menen/en mene -kysymys.
Monet, kuten minä, haluaisivat mennä mutta heillä on fyysisiä tai psyykkisiä vajaavaisuuksia.
Valitettavasti menin siitä huolimatta.
Itselläni pään sisäisiä. Olen huonon kasvatuksen varoittava esimerkki. 14-vuotiaana ajoin erittäin kovassa humalassa
pahan auto-onnettomuuden. Lensin tuulilasin läpi ja lisäksi kalliolta alas pää edellä. Ihmeteltiin että miten tuosta voi joku selvitä hengissä. Teholla tulikin sitten nukkumatit ja koomamatit tutuiksi seuraavat puoli vuotta.
Kukaan ei välittänyt/ei välitä, paitsi äärimmäisessä tilanteessa valtio. Nykyisen
kämpän, netit, kaikki jouduin luonnollisesti itse hankkimaan ilman mitään apua mistään, paitsi nyt joitain vinkkejä terapisteilta. Vaan eipä ole luonteessanikaan sellaisia piirteitä että apua kyselisin.
Kun paranin onnettomuudestani, ei isäpuoltani edes kiinnostanut tulla hakemaan minua sairaalasta. Ja kun tuli, niin kännissä tottakai että sai hävetä silmät päästään. Ja rupesi huutamaan että mitä vittua sä menit ajelemaan humalassa (itse istui silloin kännissä ratin takana kun tuon sanoi) Jo siinä vaiheessa heräsi kysymys että mitä mulla täällä maan päällä muka vielä on kokemista? Lisää tuskaa ja vitutusta?
Monet ovat sanoneet että syytä itseäsi että olet tuollainen. Pahinta on että niin minä teenkin.
Eivät tosin kasvatusolosuhteenikaan olleet
parhaat mahdolliset. Kotona sain harvoin ruokaa, turpaan sitäkin useammin joten elelin kavereilla, metsissä tai joissain helvetin heinäladoissa.
No kuitenkin. Tällä hetkellä päässäni on
vammoja jotka ovat tehneet elämästäni melko syrjäytyneen. Joskus on jonkinverran autistiseen käyttäytymiseen viittaavaa käytöstä, joka voi mennä hetkessä ohi. Itsemurha-ajatuksia säännöllisesti. Lääkkeitä en suostu ottamaan niiden sivuvaikutusten vuoksi, sillä tarkkaa lääkitystä minulle ei ole pystytty antamaan, enkä huoli summassa annettuja lääkkeitä. terapiassa kuitenkin käyn kolme kertaa viikossa.
Raajojen pakkoliikkeitä ei onneksi ole.
Kroppa toimii täysin normaalisti.
Sosiaalisista tilanteista on tullut suorastaan kammo, johtuen yksinkertaisesti vammoistani,
ei tahdollisista ajatuksistani.
Kaikesta huolimatta kutsunnoissa valitsin armeijan harmaan tien. Sinne menin, mutta huomasin että ei riittänytkään että olen hyväkuntoinen. Toinen puoli oli marttakerhoa
(vaikkakin eri sanavarastolla). Siis tarkoitan
että armeijasta n. puolet on sosiaalista kanssakäymistä. Omat sosiaaliset taitoni ovat erittäin perseestä johtuen kasvatuksestani ja ennen kaikkea vammoistani. Puhun hiljaa ja olen muutenkin epävarma sosiaalisissa tilanteissa.
ARMEIJASSA PÄRJÄÄ PITKÄLLE JOS OMAA HYVÄT SOSIAALISET TAIDOT. RADIOTOIMITTAJAT JA JOONAS HYTÖSET HUOM.
Tästä jotenkin jouduin erään
luutnantin silmätikuksi. Kyyläsi minua aina murhaavasti ja puri hampaitaan lujasti yhteen
ja katsoi tällöin vain minua. En tänäkään päivänä tajua tuota että mikä minussa herätti tässä arvon luutnantissa sellaisen vitutuksen tunteen. Kyllä siellä muitakin arkoja tyyppejä oli. Ääni ei kellossa muuttunut vaikka cooperissa juoksin kolmanneksi parhaan ajan
koko saatanan laitoksessa. Jokin sillä vain oli minua vastaan. Ja pikkuhiljaa tuntui että koko paikalla. Alkoi enemmän ja enemmän tuntua että sosiaaliset taitoni eivät tosiaan riittäneet
tuonne. Päätin pyytää vapautusta. Sanoivat, että mene huomenna lääkärin juttusille.
No menin, mutta siellä tietysti toiminta oli hidasta niinkuin koko vitun paikassa kaikki oli, joten olin siellä sitten jonossa sen koko päivän
ja illalla menin kämpille nukkumaan. Vastaan
tuli joku iso pamppu enkä vetänyt lippaa
ja siitäkös meteli syntyi. En minä niistä säännöistä koskaan oikein mitään tiennyt. Oli tosiaan virhe lähteä tällaisessa psyykkisessä kunnossa sinne. No mutta kuitenkin sitten
toisena päivänä pääsin peräti lääkärin juttusille ja se jututti jotain ja tämä lupasi lähettää jotain tutkimustuloksia eteenpäin.
siinä meni taas yksi päivä. Sitten seuraavana päivänä sanottiin että huomenna olisi
joku isompi palaveri sitten siitä mun vapauttamisestani. Siinä meni päivät ja toiset
ja muut aivovammasta kärsimättömät huonetoverini sitten touhusivat ja rassailivat
rynkkyjensä piippuja ja osoittelivat niillä pikkulintuja ikkunasta.
Makasin päivät sängyllä. Vitutti. Miksi piti ajaa kolari aikoinaan. vitutti vaan koko ajan se saatanan paikka. Tuntui ylivoimaiselta HENKISESTI osallistua
mihinkään. Edes johonkin vitun sängyn petaamiseen. Petasin huonosti ja tietenkin
punkkani heitettiin hujan hajan kostoksi
alikessujen toimesta. Sanoin että vielä kerran
koskette punkkaani niin vedän teitä kaikkia turpaan. Tämä alkoi huutamaan täysillä
kaikesta sotilasniskuruudesta ym. silloin meni hermot ja huusin takaisin varmaan minuutin yhtä soittoa kaikesta että etkö sä vittu tajua että kyllä mä nyt oon yrittänyt persettä täällä nuolla ja muuta mutta mun luonne ei mun elämäntilanteesta johtuen kestä mitään kissa ja hiiri leikkejä. ja että mä en tuostakaan punkan ulos heittämisestä oppinut mitään muuta kun että tulin tänne saatanan paikkaan joka alkaa yhä enemmän muistuttaa mun vitun kotia jossa minusta puhutaan paskaa selän takana vaikka en jumalauta mitään pahaa oo tehny. Haki tietysti loputkin alikessut siihen
ja ne siinä pitivät moraalisaarnojaa parhaiden taitojensa mukaan. Sanoin että mulla on päässä vikaa ja en oikein aina pysty tulemaan mukaan näihin sosiaalisiin juttuihin. Eivät näyttäneet ottavan sitä tosissaan, jatkoivat
kovalla äänellä hienoissa raameissa olevan paskan puhumistaan.
Mulla on jotakin päähänpinttymiä että joko teen asiat
täysillä tai sitten en ollenkaan. Nyt ei tehnyt mieli tehdä mitään ollenkaan. Olin jo leimautunut vammaiseksi luuseriksi joka ei osannut edes pedata kunnolla.
Kun viisi päivää lopulta oli mennyt ilmoittamisestani
Pidettiin palaveri. Siellä sitten taas vitutti
vedellä lippoja ja seistä asennoissa ym. sosiaalisia rituaaleja kunhan vaan pääsisi pois sieltä. No päätettiin että pääsisin seuraavana päivänä pois, olivat saaneet kuulla alikessulle vittuilemistapauksesta: Puolueellisen viestin tietysti: "kuulimme että et oikein tule toimeen
henkilöstömme kanssa" No eipäs mennyt edes viikkoa että sieltä pääsi pois saatana!! kumma kun eivät vielä toista viikkoa pitänyt. Siis kyllähän tiedän että nuo asennot ja levot ja tervehtimiset ja kurit ja tottelemiset ovat tietysti pakollisia. en minä niitä moiti missään nimessä, päin vastoin. Mutta minulle ne eivät yksinkertaisesti sopineet. Ja jos joku jumalauta väittää että olen vain laiska niin ovat pahasti väärässä! Sama kun sanoisi jollekin vammaiselle että lopeta se naaman vääntely, vaikkei itselläni ole mitään heti päällepäin näkyviä haittoja ellei lasketa päässä
olevia arpia ja hiusten täysi kasvamattomuus.
Kehoni liikkeissä ei ole havaittavia virheitä, vaan joskus liikkeet voivat hidastua. Näistä pääsee joskus ohi kunnollisella adrenaliinilla ja raivolla mutta nämä taistelut itseään vastaan syövät miestä.
Tästä intissä käymisestä kuitenkin on jo n. 3 v. aikaa, mutta edelleen vituttaa. Oma riittämättömyyteni jota en voi parantaa. Ja sitten saa vielä lukea normaalien terveitten sotilaitten vittuiluja. Kaikista eniten vituttaa
se, kuinka joku voi alkaa reteilemään omilla taidoillaan ym. luullen että minä pyrin samaan. kai olisin pyrkinyt samaan jos olisin voinut.Olettamukset vituttavat.
Nykyään olen kännissä lähes joka päivä. Töissä päivät, päissään illat.rahasta noin kolmasosa ruokaan loput viinaan. Näin saan edes jotain iloa elämääni. Maapallolla, jossa kaikki on ihan päin vittua ja itsekin on ihan päin helvettiä on alkoholi kuin taivaasta tullut lahja!
Jos se saatanan vittuilijaluutnantti tai alikessut joskus kävelee siviilissä vastaan niin näytän niille jotain mitä armeijassa ei opeteta!
Jotkut B-paperit sain jos oikein muistan ja suomea puolustamassa silti lain mukaan olen jos sota syttyy.
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Omat sosiaaliset taitoni ovat erittäin perseestä johtuen kasvatuksestani ja ennen kaikkea vammoistani. Puhun hiljaa ja olen muutenkin epävarma sosiaalisissa tilanteissa."
Itselläni oli ennen varusmiespalvelusta sama tilanne(tosin ei ollut kasvatuksesta eikä mistään vammasta kiinni, eli ihan luonteesta), mutta armeija ja varsinkin alikessuna sitten johtajakausi muutti kyllä luonnetta. Koulussa oli erittäin vaikea luokan edessä puhua mitään, mutta jostain syystä alokkaille rastien pito sujui erittäin hyvin! Varmaan johtui siitä, että natsat toi itsevarmuutta ja tieto siitä, että pahasti saa mokata ennen kuin kukaan uskaltaa edes hymyillä:)
Saman homman huomasin tupakaverissa joka oli vielä aliupseerikoulun aikana hyvin hiljainen ja ujo, mutta kun se tuli RUK:sta takasin niin mies oli täysin muuttunut.
AUK:ssa ei opetettu mitenkään miten eri luonteisia alokkaista tulisi kohdella vaikka syvä johtaminen olikin jo pinnalla(joka muuten oli ihan perseesta loppujen lopuksi.) Eli johtajien käytös arkoja/hiljaisia jääkäreitä kohtaan oli ihan tapauksesta kiinni. Eräs alikessu(joka oli muuten ainoa joka yleni kersantiksi meidän komppaniassa) otti oikein työkseen kiusata kahta hiljaisinta alokasta jotka sitten lähtivätkin parin kuukauden aikana pois..Myös osalla kantahenkilökunnasta oli samaa kiusaajan vikaa. Itseäni vitutti aina tuollainen tilanne, mutta huono siitä on toiselle johtajalle mitään sanoakaan(varsinkaan alokkaiden nähden) ilman suurta riitaa. Ja ehkäpä heille se siviilipalvelus(tai minkä sitten saivatkaan) oli todellakin parempi vaihtoehto, sotilaan tarvii kumminkin tosi tilanteessa pystyä selvään kommunikointiin.
Tämä ei niinkään ollut niinkään kommentti sulle "kaikkensa yrit..jne", olipahan vaan omia huomioita armeija-ajastani 1999-2000..