Mä en löydä täst elämästä mitään järkee, niin saamaton olo. olis niin paljon kaikkee mitä haluisin tehdä, oppia ja osaa. Haluaiain kouluttautua lisää, olla kiinnostunut kaikesta ja elää, olla kavereiden kanssa. mut en uskalla, sillon mun pitää olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja pelkään ihmisiä.
mun elämä on seisahtunu, pysähtyny. vaikka aika menee koko ajan eteen päin, ni mä vanhenen ja tää arvokan nuoruus menee ihan tuhlaan.
Haluaisin kehittyä, tää estää sen.
pelkään et mun koko elämä menee oikeesti pilalle. vamhempana olisin yhtä tyhmä, yksinkertainen ja tietämätön kun nytte.
ihailen ihmisiä, jotka on sanavalmiita, rohkeita ja vapaita. kun mul itselläni on sosiaalisten tilanteiden pelko. en ole juuri ollenkaan kavereitteni kanssa.
ajattelen aina, että sit teen vaikka mitää kivaa jos pääsen eroon tästä pelosta. nyt olen tän vankina, neljän seinän sisällä mietiskelen joka päivä elämäni tylsyyttä ja kuinka tyhmä olen, että vaivaakohan muo joku?
en enään edes yritä saada ihmisten kanssa keskustelua pystyyn tai mitään muutakaan, niin monta kertaa olen jo pettyny itteeni ja tiedän et olen tämmönen tyhmä.
onko mut vaan luotu tämmöseksi ja olenko vaan tämmönen vaikka enkä muuksi muutu, kunpa tietäs, ni vois tappaa itsensä, ettei turhaan odottele parempaa.
elämä olis elämistä varten, ja jos mä en pysty elämään, ni mitä vittua mä täällä pelkään ja stressaan!
mä vaan oon niin raivoissani itelleni! ja tän vikan vuoden aikana oon huomannu et tää pahenee vaan ja kohta musta saattaa tulla hullu, jakomielitautinen. mietin jo kaikkea että teen jotain pahaa lähimmäisilleni.
mä en ihmettele yhtään ihmisiä jotka ovat hulluja, päästä vialla. niil on ollut vaikeeta, jos niitä olis autettu, niil olis parempi elämä. tästä se mun matka alkaa. vaikka ei kukaan uskois, enne olin tyttö jol oli paljon kavereita. olin nätti ja iloinen.
muo kiinnostaa voiko tästä edes päästä pois. tuntuu niin tyhmältä mennä lääkäriin kertomaan mun omis tyhmiä ongelmiani mitkä tuskin liikuttaa ketään.
mietin, et jos mun kuuluu tappaa itteni, niinku kaikki muutki sairaat, ni sitten mä olen sairas. mut jos en tapa itteeni, ni en ole sairas.
mun elämä on seisahtunu, pysähtyny. vaikka aika menee koko ajan eteen päin, ni mä vanhenen ja tää arvokan nuoruus menee ihan tuhlaan.
Haluaisin kehittyä, tää estää sen.
pelkään et mun koko elämä menee oikeesti pilalle. vamhempana olisin yhtä tyhmä, yksinkertainen ja tietämätön kun nytte.
ihailen ihmisiä, jotka on sanavalmiita, rohkeita ja vapaita. kun mul itselläni on sosiaalisten tilanteiden pelko. en ole juuri ollenkaan kavereitteni kanssa.
ajattelen aina, että sit teen vaikka mitää kivaa jos pääsen eroon tästä pelosta. nyt olen tän vankina, neljän seinän sisällä mietiskelen joka päivä elämäni tylsyyttä ja kuinka tyhmä olen, että vaivaakohan muo joku?
en enään edes yritä saada ihmisten kanssa keskustelua pystyyn tai mitään muutakaan, niin monta kertaa olen jo pettyny itteeni ja tiedän et olen tämmönen tyhmä.
onko mut vaan luotu tämmöseksi ja olenko vaan tämmönen vaikka enkä muuksi muutu, kunpa tietäs, ni vois tappaa itsensä, ettei turhaan odottele parempaa.
elämä olis elämistä varten, ja jos mä en pysty elämään, ni mitä vittua mä täällä pelkään ja stressaan!
mä vaan oon niin raivoissani itelleni! ja tän vikan vuoden aikana oon huomannu et tää pahenee vaan ja kohta musta saattaa tulla hullu, jakomielitautinen. mietin jo kaikkea että teen jotain pahaa lähimmäisilleni.
mä en ihmettele yhtään ihmisiä jotka ovat hulluja, päästä vialla. niil on ollut vaikeeta, jos niitä olis autettu, niil olis parempi elämä. tästä se mun matka alkaa. vaikka ei kukaan uskois, enne olin tyttö jol oli paljon kavereita. olin nätti ja iloinen.
muo kiinnostaa voiko tästä edes päästä pois. tuntuu niin tyhmältä mennä lääkäriin kertomaan mun omis tyhmiä ongelmiani mitkä tuskin liikuttaa ketään.
mietin, et jos mun kuuluu tappaa itteni, niinku kaikki muutki sairaat, ni sitten mä olen sairas. mut jos en tapa itteeni, ni en ole sairas.
Vastaukset 12
Vanhimmat
rohkeesti vaan lekurille,kyllä niitä kiinnostaa.nuo vaivat on hoidettavissa lääkkeillä ja/tai terapialla.kokeile ja huomaat,että niistä todella on apua ja elämä alkaa taas maistumaan
tiäksä kuinka mä pysähdyin sun viestiisi, kirjoitit kuten minä. ihan uskomatonta ihan kuin mun kynästä. mulla SAMA ONGELMA.
mulla on paha sosiaalistentilanteiden kammo..
viime kerralla olin erittäin hermostunut kun kaveri päätti tuoda meille mukanaan oman tuttunsa, yritin kieltäytyä, mutta ei onnistunut. hermoilin niin paljon, että epäilen oman käytökseni vaikuttaneen koiranikin käytökseen.. se tuli jatkuvasti vierelleni ja uhkaili vierasta.. jonka vuoksi se on nyt sitten leimattu sekopääksi. vaikka minä se tässä taidan sekopää olla ja se pilaa myös koirani, se kun on erittäin älykäs ja vaistoaa jos mulla "ei ole kaikki hyvin". :( en vain voi mitään omalle pelokkaalle käytökselleni.. yritin jopa juoda pari drinkkilasia ennen kuin päästin kaverin sen tutun sisälle että voisin olla vähän rennompi.
mut asiaan palaten. mä ihailen samankaltaisia ihmisiä kuten sinä. mä pidän itteäni tyhmänä ja soimaan siitä itseäni jatkuvasti. usein en pysty puhumaan toisille ihmisille, koska pelkään että "sanon jotain tyhmää" ja sitten jos uskallankin avata suuni saatan änkyttää tai en vain muutoin saa asiaani sanottua vaikka unohtaen mitä mun piti sanoa.
minäkin olen nuori nainen ja mitä vanhemmaksi olen tullut sitä pahemmaksi käytökseni on mennyt. myös minulla pyörii itsetuhoiset ajatukset päässä.
Juurikin luin tekstiäsi kuin omia ajatuksiani! Mitenköhän näistä mietteistä pääsisi? Sosiaaliset tilanteet sinänsä eivät ole kauhistus, kun ensimmäisen kerran tapaan outoja ihmisiä. Sitten kun olisi tatkoitus nähdä seuraavan kerran, tulee epäilys... Ei ne kumminkaa halua mua nähdä... Miks ne ylipäätään soittais... En halua ajatella, kaikki ihmiset unohtuu, yksin...
Niin, tyhmäksikin sitä vois itteään sanoa.
"Ota ittees niskasta kiinni ja luota ittees enemmän" Jep jep, ku vaan osais...
Ei ny tapeta ketään tai mitään..eikä tulla hulluksi!
Jos olo on sietämätön niin lääkkeet auttaa.
Mene ihmeessä lääkäriin ennen kun teet mitään tyhmää..
Mitä syytä sinulla olis tehdä pahaa läheisillesi?
Ja keskustele jonkun kanssa asioistasi,
kaverin,perheenjäsenen,tutun tai tuntemattoman..
Tähänkin viestiketjuun on tullut jo monelta
samankaltaisessa tilanteessa olevalta viestiä,
tehän voisitte vaikka kertoa toisillenne ongelmianne.
Tai kertokaa minulle: [email protected]
täällä ku lukee, tuntuu et tosi monel on vaikeeta. tosielämäs ei oo tullu vastaa ketää jol olisin huomannu olevan esim. sosiaaliste tilanteiden pelkoo. tai sitte se johtuu siitä etten oo hirveesti ihmisten kanssa tekemisis.
mä en voi puhuu täst kenellekkää, paitsi tuntemattomille joita en tapaa. en pysty avautumaan kenllekkään tai näyttää tunteitani.
mun mieliala vaihtelee monesti päivässä, niin iloisesta agressiiviseen. tiedän ettei ole syytä tehdä lähimmäisilleni mitään, mut se on tää raivo ja tuska, mitä pidän sisälläni. välil on pakko purkaa sitä jotenki. ja mun päässä liikkuu vaikka mitä ajatuksia, mut en mä mitään menis varmaan tekemään. en sit tiedä onks se ihan normaalii ajatella kaikkee kauheeta..
muo kiinnostaa toi lääkitys. entä kun lopettaa lääkkeet, alkaako sama paska uusiks?
onko terapia kallista?
varmaan vaikeeta,todella monella.
>tai sitte se johtuu siitä etten oo hirveesti ihmisten kanssa tekemisis. >
Ehkä siitäkin hieman mutta eihän yleensä ihmiset
kerro toisilleen vaikka olis miten vaikeeta.
Niinhän se on että vaan tuntemattomille uskaltaa
kertoa täysin rehellisesti ongelmistaan ja ajatuksistaan.
>mut se on tää raivo ja tuska, mitä pidän sisälläni. välil on pakko purkaa sitä jotenki. >
Miten sitten purat sitä?
Ärsyttääkö ne lähimmäiset sinua jotenkin että hermostut niihin vai?
(näitä juttuja voisit kyllä kertoa yksityisestikin
jollet näitä nyt halua ihan kaikille kertoa..)
>en sit tiedä onks se ihan normaalii ajatella kaikkee kauheeta.. >
No..ehkä se ei ole ihan normaalia..mutta jospa
ne ajatukset johtuu vaan olosuhteista joissa nyt joudut olemaan.
>muo kiinnostaa toi lääkitys. entä kun lopettaa lääkkeet, alkaako sama paska uusiks? >
Näin voi toki käydä.
Käytännössä voi varata useita vuosia aikaa
lääkkeitten kanssa elämiseen, ja silloin pitäisi
sitä omaa tilannetta koittaa parantaa sellaiseksi
että ehkä vielä joskus voisi sitä lääkitystä vähentää.
Voi mennä jo vuosi pelkästään siihen että saa
lääkityksen kohdalleen,mitään ihmeellistä pika- apua lääkkeistä ei saa.
Että kannattaa se lääkitys hommata ajoissa,
ainakin heti silloin kun alkaa vähänkin
näyttää siltä ettei vaan enää jaksa/selviydy
jokapäiväisestä elämästä.
>onko terapia kallista?
Varmaankin on jos yksityiselle menee..
Kunnallisen terveydenhuollon terapioista en tiedä
oikeen mitään.
Nuorille on kyllä vissiin jotain olemassa, ja erillaista kuntoutustoimintaa on kyllä.
minulla lääkkeet toimineet hyvin,pari ekaa vkoa voi ahdistella enempi,mutta siiten alkaa helpottamaan.itse joutunen syömään lääkkeitä pitkään,koska minun vaivani on uusiutunut.aina ei niin käy,mutta täytyy muistaa syödä lääkkeitä riittävän kauan.
terapia yksityisellä maksaa paljon,mutta kunnalliseltakin puolelta terapia-apua saa.
niistä ajatuksista,googlaapa pakkoajatukset tai ocd,onko tuttua?myös gad kannattaa vilkaista.
muista,että ne on vaan ajatuksia,eikä pelkät ajatukset satuta ketään.pakkoajatuksetkin häviävät oikealla lääkityksellä.mars lekuriin,hyvin sinun vielä käy!
Niin se kyl on, et monet ei näytä toisille jos on vaikeeta. niinku mä, esitän aina ilosta. mut tarkotin lähinnä sitä, et en ole huomannu kellään tällästä sosiaalista pelkoa. sen huomaa ihmisestä niin hyvin. niinku muo ärsyttää kun kaikki aina näkee kun mä vaikenen ja meen ihan punaseks. jos alan kertomaan jotain juttua, saan pienen paniikin ja ajattelen etten muista sanoja, sit meen ihan sekasin ja änkytän. oon päättäny et pidän turpani kii joka tilanteessa enkä puhu enää mitään. mokaan aina, ja sen jälkeen tulee niin epäonnistunut olo.
kellekkään muille ihmisille en pysty sanomaan vähänkään pahasti, paitsi vanhemmilleni ja poikaystävälle. niille oon hirvee ja puran kaiken minkä olisin halunnu purkaa jollekki vieraalle. vaikka kuin ärsyttää joku vieras, ni hymyilen vaa. en sitte tiedä, ärsyttääkö se muo vaan sen takia et oon heikko hermo. se muo just kiinnostaa, et minkä takia muo aina ärsyttää kaikki ihmiset niin hirveesti ja haukun niitä mielessäni. ehkä siks koska, en uskalla sanoa niille vastaan. teen vaan niinku ne sanoo, oon liian kiltti!
vaikka totuus on, et olen ihan hirvee ihminen, sitte kun oppii tuntemaan!
Ei sellaista pelkoa kokevat liiku paljoa yleisillä paikoilla..
Siihen tosin voi kyllä löytyä lääkitys joka auttaa.
Ehkä sinua vaivaa liikaa se että mitä muut
sinusta ajattelevat,aivan turhaan.
Sano aina niille muille suoraan mitä niistä
ajattelet..ehkä ne jättää sut rauhaan ja koko ongelma poistuu..
Pyri olemaan rehellinen itsellesi ja muille.
Jos oikeasti olet läheisillesi niin hirveä
ihminen niin koita nyt sitä olla myös muillekin..
Ja jos ne läheisesi sietää sinua niin et sä kovin hirveä voi olla.
mulle ei noi pakkoajatukset oo hirveen tuttuja. tai ainakaa täs vaihees häiritsevän pahemmin. vaikka välillä kyllä ajattelen sellasta mitä en haluis, ja sitte alan viel enemmän ajattelee sitä, ku ajattelen etten haluu ajatella sitä, enkä saa sitä pois ajatuksista.
ja sitte just toi ku puhun jollekki, ni alan heti ajattelemaa etten muista sanoja, ja meen paniikkiin.
mut en tiedä johtuuko se noista pakkoajatuksista. ehkä mielummin se on sitä paniikkihäiriötä.
lääkärillä olen jo kerran köynyt. sain lapun sieltä missä oli puhelinnumero psykologille, mut hävitin lapun ja siihen se jäiki. lääkäri määräs mulle näin aluks 5 käyntiä psykologilla.
se luki lapusta kysymyksiä joihin vastasin ja sen perusteella totes mulla olevan paniikkihäiriö. en vaa usko siihe.
lääkärille en maininnu viel masennuksesta mitään. en jotenki kehdannu.
tänää mul on parempi päivä. tällänen aika normaali. ja ajattelen taas, et eihän mul mitään masennusta voi olla, ku oon näin ilonen.
mut tiedän et taas tulee se päivä, ku kaikki romahtaa.
en oikee itekkää tiedä enää et mitä ajattelen ja haluun ja mitä oon..
sillon on parempi olla, ku on yksin kotona eikä nää ketään ihmisii. ei voi nolata itteesä kellekkää.
ei ne diagnoosit ole aina niin yksiseliiteisiä.voi olla vähän sitä ja vähän tätä ja oireet menevät vähän ristikkäin.minulla todettiin keskivaikea masennus,sitten paniikkihäiriö,siiten joku keksi että ehkä tarkemmin määrittelemätön ocd ja viimeisin sana on tarkemmin määrittelemätön gad.totesin vaan psykiatrille,että minulla ei ole viime kädessä väliä tarkaala diagnoosilla,koska lääkkeet kaikkiin on samat.papereissa täytyy toki jokin diagnoosi roikkua.
tiesitkö muuten,että ajoittaiset pakko-ajatukset saattavat liittyä masennukseen ja juuri erityisen kiltit ihmiset niistä usein kärsivät.
ei noita diagnooseja yhdellä käyntikerralla tehdä,se vie aikaa.eli otapa yhteys mielenterveystoimistoon ja/tai lääkäriin ja tee selväksi,että nyt haluat kunnon hoitoa ja muista olla rehellinen ja kertoa kaikki,se on todella tärkeää.älä suotta häpele,usko pois että lääkärit on kuullut urallaan vaikka mitä,ei ne helpolla pelästy.
tsemppiä sulle kohti valoisaa tulevaisuutta!
tietää, et se voi olla taas yks mahdollisuus mun oireisiin. täällä ku oon lueskellu, oon löytäny ittestäni jo vaik mitä "sairauksia".
illalla suutuin poikaystävälle, mentiin nukkumaan ja olin ihan raivona. sit mä aloin hakkaa sitä, ja haukuin ja huusin.
en oo koskaan noin sitä hakannu viel. en kyllä päähän hakannu, ja ei sitä kai sattunu, ainakaa hirveesti.
tiiän et oon tosi lapsellinen ja ei noin sais tehä, asiat pitää osata puhuu. ja aion oppia! mut aina ku raivostuttaa, on vaa pakko purkaa kunnolla, päätän aina et tän kerran viel. se on vähä ku tupakan poltto :D
mietin et tää voi johtuu myös jostain, et olisin vähä jälkeen jäänyt tai mul olis joku vamma. niinku mun vanhemmat aina sanoo ku huudan. et mä oon vammanen ja raivohullu. ja mut pitäis viedä hoitoon. oi kun olis kiva jos ne veis, mun ei ite tarvis.
kauheeta elää täs epätietosuudes, ku ei oikee tiiä mikä vaivaa ja voiko ihminen muuttuu?