Mulla on varmaan vähän omituinen ongelma. Tunnen itseni välillä tosi yksinäiseksi. Olen kyllä naimisissa ja minulla on hyvä mies ja kaksi ihanaa poikaa. Töissä on työkaverit ja muuten pari ystävääkin. Mutta mua vaivaa se kun ketään kavereita/ystäviä entisistä kouluajoista, työpaikoista ym. ei ole jäänyt jäljelle. Olen kyllä pari kertaa vaihtanut paikkakuntaa, mutta aina olen itse soitellut entisille kavereille. Jossain vaiheessa sitten aina huomasin, että olin aina itse se joka otti yhteyttä. Jäin odottamaan yhteydenottoa, eikä sitä koskaan kuulunut. Ja tämä kuvio on toistunut useasti. Usein ajattelen näitä vanhoja kavereita ja jonkun verran olen yrittänyt "lämmittää" ystävyyttä uudelleen, esim. soittamalla. On ollut tosi kiva jutella ja asiaa on riittänyt, mutta siihen se on jäänyt. En halua pitää yhteyttä niinkään, että aina joudun itse yhteyden ottamaan. Minuun ei yleensäkään juuri koskaan ota kukaan yhteyttä. Pari siskoa, yksi ystävä kyllä, mutta eipä juuri muut. Kun olen itse lopettanut soittamasta muille kavereille, ei heistä kuulu mitään ja tunnen itseni aika yksinäiseksi. Ihmettelen, miksi ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu. En ilmeisesti ole merkinnyt heille mitään. Kuinka pystyisin unohtamaan heidät ja nauttimaan tästä elämästä? Mitä tästä pitäisi ajatella? Kuitenkin asiat elämässäni ovat pääasiassa tosi hyvin. Onko muilla samansuuntaisia kokemuksia tai fiiliksiä?
Miksi entiset kaverit eivät pidä yhteyttä?
killi70
41019
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vaan yksinkertaisesti siinä, että me kolmekymppiset ja nelikymppiset (naiset) vain elämme sitä elämämme hektisintä aikaa, emmekä ehdi välttämättä ottaa yhteyttä silloin, kun olisi sen aika. Sen ei kuitenkaan tarvitse merkitä sitä, etteivätkö ystävät kävisi mielessämme. Harmihan tämä on, mutta ei kai sille voi tehdä muuta, kuin yrittää omalta osaltaan pitää niitä yhteyksiä.
kyllä samanlaisia kokemuksia löytyy. olen huomannut olevani koko ajan se, joka ottaa yhteyttä. enkä jaksa enää. syntymäpäiväkutsujakin lähetellessäni huomasin, että yllättävän moni jätti vastaamatta koko kutsuun... pyynnöstä huolimatta. se kertoi aika paljon. myöskään onnitteluja ei kuulunut. itse ainakin olen menettänyt uskoni oikeiden ystävien ja kavereiden saamiseen. koitetaan jaksaa.
Kokemukseni ovat samanlaisia kuin sinullakin. Yhteyttä pitämättömien listaan voin lisätä vielä sekä lähemmät että kaukaisemmatkin sukulaiset, niin lasten kummit kuin muutkin.
Olen yrittänyt pitää kaikkiin edes vähän yhteyttä soittamalla tai käymällä kerran vuodessa kylässä, mutta yksipuolisesti. Olen myös kutsunut kylään, mutta kukaan ei tule, jos ei sovi tarkkaa aikataulua etukäteen eikä aina silloinkaan tahdo sopia.
Olen pohtinut ja surrut usein sitä, eikö kukaan tosiaankaan välitä. Nyt olen yrittänyt olla pohtimatta ja murehtimatta koko asiaa, koska en voi sitä mitenkään muuttaa, ja etsiä muuta toimintaa. Silti sitä usein miettii, että mikä vikana.
Olen myös huomannut, että pariskuntien yhteydenpidosta määrää usein jompi kumpi puoliskoista ja hän haluaa pitää yhteyttä vain omiin kavereihinsa ja sukulaisiinsa. Ehkä hän ei suoranaisesti estä toista pitämästä yhteyttä tämän sukulaisiin ja ystäviin, mutta jonkinlaisena rajoittimena se kuitenkin toimii, sillä kun tulee esim. vieraita tai lähdetään kyläilemään molempien puolisoiden oletetaan olevan paikalla.
Kiitos teille jotka vastailitte/kommentoitte mun viestiä. Eihän sitä varmaan yksin ole tällaisten asioiden kanssa. Ja murheista se on varmaan aika pieni kun ajattelee mitä kaikkea elämässä voikaan tapahtua. Mutta ei sille vaan mitään voi, että sitä välillä ihmettelee, että mihin ne ihmiset häviää. Mutta toisaalta, ainahan tulee uusia. Ei välttämättä ystäväksi pääse ihan helpolla, mutta ihmisiä, jotka tulee tutuksi harrastusten ym. kautta. Jotenkin vaan haluaisi pystyä unohtamaan ne entiset kaverit, ettei ne turhaan vaivais mielessä. Tämä hetki ja tämän hetken ajatus on ainoa, jota voimme itse todella hallita.