Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.. Joskus elämä menee ilman ongelmia joskus ei.. Mä tiedän mitä on seota, seota lopullisesti.. Kaikki alkoi heti ala-asteella, koulukiusaus.. Loppui myös ala-asteella, sitten veljeni kuoli, teki itsemurhan. Masennuin, syytin itseäni, mikä on täysin normaalia kun joku tekee itsemurhan, etsii aina syitä itsestään.
Kuukausia olin masentunut, viime kesänä alkoivat kohtaukset. Otin askeleen ovelta ulos, alkoi huimata, henki salpautui, sydän hakkasi.
Kohtaukset suurenivat ja tihenivät, menin lääkäriin Äidin kanssa pelättiin syöpää ja kaikkia muita sairauksia. Mutta lopulta sain lähetteen Nuorten Psykiatrian poliklinikalle.
Puoli vuotta käytyäni siellä, kärsittyäni oireistani syy löytyi, sitä oltiin jo kuukausia epäilty, mutta diagnoosia ei tehdä ilman täydellistä varmuutta.
Puoli vuotta sitten sain lääkkeet,
ne ovat auttaneet, mutta ne auttoivat vasta kuukausien jälkeen. Alku oli hirveä, jouduin tappelemaan henkeni kanssa, tahdoin elää, mutta pääni tahtoi luopua elämästä, lääkkeestä tuli hirveät sivuoireet, yötä päivää tappelin olemassaolon kanssa. Itkin, huusin. Yöt valvoin tai yritin nukkua, tosin äidin kainalossa.
Nyt minua ei ahdista niin paljon, edelleen olen riippuvainen ihmisistä, en pysty olemaan yksin, saati sitten liikkumaan pitkiä matkoja yksin.
Näitten parin vuosien aikana elämäni on ollut yhtä helvettiä, olen ollut täysin yksin ongelmieni kanssa. Äiti lakkasi tukemasta minua heti kun sai tietää että tämä on sairaus joka vaatii vain itseluottamusta parantuakseen.
Kyllä äiti on tukenani sillei ollut ettei hän ole yksin jättänyt tai pakottanut menemään minnekkään minne en ole tahtonut tai olen pelännyt. Toisaalta taas, minun pitää kokea kaikki ne pelottavuudet parantuakseni.
Aika näyttää, kohtauksia en ole saanut pitkiin aikoihin säännöllisesti. Viimeksi sain puolitoista viikkoa sitten, ennen sitä en ole kuukausiin saanut.
Mä tiedän et maailmalla on hampaat, hampaat joilla se voi purra, milloin tahansa, missä tahansa, ketä tahansa.
Voimia kaikille jotka samasta sairaudesta kärsitte..
Kuukausia olin masentunut, viime kesänä alkoivat kohtaukset. Otin askeleen ovelta ulos, alkoi huimata, henki salpautui, sydän hakkasi.
Kohtaukset suurenivat ja tihenivät, menin lääkäriin Äidin kanssa pelättiin syöpää ja kaikkia muita sairauksia. Mutta lopulta sain lähetteen Nuorten Psykiatrian poliklinikalle.
Puoli vuotta käytyäni siellä, kärsittyäni oireistani syy löytyi, sitä oltiin jo kuukausia epäilty, mutta diagnoosia ei tehdä ilman täydellistä varmuutta.
Puoli vuotta sitten sain lääkkeet,
ne ovat auttaneet, mutta ne auttoivat vasta kuukausien jälkeen. Alku oli hirveä, jouduin tappelemaan henkeni kanssa, tahdoin elää, mutta pääni tahtoi luopua elämästä, lääkkeestä tuli hirveät sivuoireet, yötä päivää tappelin olemassaolon kanssa. Itkin, huusin. Yöt valvoin tai yritin nukkua, tosin äidin kainalossa.
Nyt minua ei ahdista niin paljon, edelleen olen riippuvainen ihmisistä, en pysty olemaan yksin, saati sitten liikkumaan pitkiä matkoja yksin.
Näitten parin vuosien aikana elämäni on ollut yhtä helvettiä, olen ollut täysin yksin ongelmieni kanssa. Äiti lakkasi tukemasta minua heti kun sai tietää että tämä on sairaus joka vaatii vain itseluottamusta parantuakseen.
Kyllä äiti on tukenani sillei ollut ettei hän ole yksin jättänyt tai pakottanut menemään minnekkään minne en ole tahtonut tai olen pelännyt. Toisaalta taas, minun pitää kokea kaikki ne pelottavuudet parantuakseni.
Aika näyttää, kohtauksia en ole saanut pitkiin aikoihin säännöllisesti. Viimeksi sain puolitoista viikkoa sitten, ennen sitä en ole kuukausiin saanut.
Mä tiedän et maailmalla on hampaat, hampaat joilla se voi purra, milloin tahansa, missä tahansa, ketä tahansa.
Voimia kaikille jotka samasta sairaudesta kärsitte..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ymmärrän osittain sun tilanteesi. Mulla ei oo paniikkihäiriötä, mut vakava masennus kylläkin. Välillä mustakin kyllä tuntuu pelottavalta tai pikemminkin ahdistavalta tavata ihmisiä. Mut kuitenkin kestän sen. Mul on mies joka on Psykiatrian sairaanhoitaja. Hän ymmärtää mua. On väärin et vanhemmat pelkää sairautta. Niin valitettavasti välillä käy. Toivottavasti olosi paranee. Sairaus vie aikansa, mut siit selviää. Toivon sulle kaikkea hyvää!
Moro!
On se veemäinen tuo paniikkihäiriö. Itselläni ollut jo pitkään ja välillä on todellakin tuntunut ettei elämästäni tule enää mitään... Mutta kappas vaan, elossa ollaan ja tiukan lääkärisedän ansiosta. Tappelin pitkään lääkitystä vastaan mut nyt kun olen noin puolvuotta napsinu niin eipä ole kohtauksia ollut viime kuussakaan kuin muutama...
Mekin ollaan ihmisiä! Olen varma et sullekin löytyy joku jonka turvin kampeat itsestäsi ulos asioita jotka sinulle kohtauksia aiheuttavat. Itse olen demonini löytänyt mutten täysin vielä pystynyt sitä käsittelemään... Nooh onhan tässä vielä aikaa :)
Hauskaa kesää!
Kaikki näköjään luovuttaa liian helpolla ja ottaa ne lääkkeet. Oonkohan ainoa joka taisteli yli vuoden ja VOITIN!!! Nyt on ollut taas oireettomana koht 2 vuotta. Pelkään joka päivä et millon sairastun taas ja miten kestän ku viimeksiki vaivuin masennukseen ja halusin tappaa itseni...mut valaistuin samalla et kuinka paska tää yhteiskunta ja maailma on.
Kaikki näköjään luovuttaa liian helpolla ja ottaa ne lääkkeet. Oonkohan ainoa joka taisteli yli vuoden ja VOITIN!!! Nyt on ollut taas oireettomana koht 2 vuotta. Pelkään joka päivä et millon sairastun taas ja miten kestän ku viimeksiki vaivuin masennukseen ja halusin tappaa itseni...mut valaistuin samalla et kuinka paska tää yhteiskunta ja maailma on.
hermot jo menee tähän palveluun ku ei tiiä et onnistuuko vai ei ja sit viel kahdesti....heh heh...
on tosi raskas tilanne: oman lapsen menetys. En ihmettele, jos hän ei jaksa loputtomiin tukea sinua. Hänenkin on selvittävä surutyöstä ja sen lisäksi perheen hoidosta. Hyvä, että olette noinkin läheisiä.