Gradu vahvisti silminnäkijöiden kuvaukset
Kirjoittanut: Lue Alatalon gradu 3.2.2008 klo 13.18
Hoitokokouksista on vasta hyvin vähän tutkimustietoa.
Jani Alatalo teki gradunsa vl-liikkeen julkisuuskuvasta: ”Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984.” (Jyväskylän yliopisto 2006.)
Alatalo on työssään selvittänyt hoitokokouksiin liittynyttä julkista keskustelua.
Gradusta käy hätkähdyttävällä tavalla ilmi, millaista hoitokokousmeno todellisuudessa oli ollut. Alatalo vahvistaa silminnäkijöiden kokemukset hengellisestä painostuksesta.
Hän kirjoittaa: s. 58-61 seuraavaa:
”Hoitokokouksien” lähtökohta oli pohjimmiltaan vilpitön – keskustella maallistumisilmiöistä
ja sen vaaroista. Vuosien myötä ”hoitokokoukset” saivat kuitenkin suorastaan arveluttavia piirteitä. -- ”Hoitokokouksien” määrä lisääntyi runsaasti juuri 1970-luvun lopulla. --
Eräs ”hoitokokouksien” ongelmakohta oli synnin määritelmä. Käytännössä asioiden syntisyys saatettiin määritellä paikallisella rauhanyhdistyksellä, joten jonkin asian syntisyys tai syntisyysaste saattoi olla erilaista eripuolella Suomea. Paljon saattoi vaikuttaa sekin, millaisia olivat kunkin rauhanyhdistyksen voimahahmot. Jos he edustivat hyvin tiukkaa linjaa, niin lähes kaikki kokouksiin osallistuneet olivat syntisiä johonkin asiaan ja heidän olisi tullut tehdä julkisesti parannusta milloin mistäkin ”väärästä hengestä”. Osa kokouksissa olleista tekikin parannusta tietämättä edes
tarkasti, mistä tekivät parannusta.
Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet tekemään parannusta asioista, joita he eivät katsoneet vääriksi tai synnillisiksi. Tällaisia henkilöitä lestadiolaisuudessa pidettiin ”vääräuskoisina” ja he joutuivat yleensä ulos paikallisen rauhanyhdistyksen toiminnasta, ja sitä kautta myös vanhoillislestadiolaisuudesta. Yleensä parannusta tekemättömien kohdalla käytettiin ”avainten valtaa”, eli heidät ”sidottiin syntiensä vuoksi”, jolloin lestadiolaisen tulkinnan mukaan heillä ei olisi pääsyä taivaaseen.
Kaikkein eniten ”jumalanlasten hoito” oli esillä Päivämies-lehdessä, jossa asiaa oli käsitelty jo ennen vuotta 1979. Lähes kaikissa aihetta käsittelevissä kirjoituksissa lähinnä puolustettiin ”hoitojen” tarpeellisuutta.
Lestadiolaisten aiheuttamaan painostukseen liittynyt runsas julkinen huomio alkoi lokakuussa 1979. Alkuvaiheessa lehtikirjoituksia oli erityisesti Kuusamon alueella ilmestyvässä. Koillissanomat-lehdestä. Kirjoituksissa käsiteltiin lestadiolaisten yöllisiä ”hoitokokouksia”, lestadiolaisten soveliaisuutta toimia opetustehtävässä sensuroimalla oppikirjoja ja lestadiolaisten käsitystä pelastuksesta vain lestadiolaisuuden kautta. Huomion arvoista on, että kaikki Koillissanomat-lehden kirjoitukset oli kirjoitettu omalla nimellä, eli kirjoittajat olivat valmiita seisomaan sanojensa takana.
Painostukseen liittyvät syytteet olivat marraskuuhun mennessä saaneet jo sellaiset mitat, että Kuusamon kirkkoneuvosto käsitteli asiaa kokouksessaan 14.11.1979. Vilkkaan keskustelun jälkeen saatiin aikaiseksi julkilausuma, joka hyväksyttiin äänin 5–5. Tasatuloksessa kirkkoneuvoston puheenjohtaja, kirkkoherra Raimo Karvosen ääni ratkaisi.
Julkilausumasta sanoutuivat irti muun muassa kaikki rauhanyhdistykseen kuuluneet kirkkoneuvoston jäsenet. Julkilausuman vastustajien mielestä kyseessä oli rauhanyhdistyksen sisäinen asia. Julkilausuman viesti oli yksinkertainen. Rekisteröitynä yhdistyksenä rauhanyhdistys voi erottaa jäseniään, kunhan se tapahtuu laillisesti. Mutta kaikenlaisesta omantunnon hallitsemisesta ja kristittyjen orjuuttamisesta ”uskonpuhdistuksen seurakunnat” sanoutuvat irti. Lestadiolaisten oli väitetty kieltäneen jäseniään käymästä muiden kuin lestadiolaisten pappien tilaisuuksissa. Julkilausuman mukaan jokaisella kirkon jäsenellä on täysi vapaus käydä kaikissa evankelis-luterilaisen kirkon tilaisuuksissa. Tulevien painostustapauksien varalta neuvottiin kääntymään kirkkoherran ja kirkkoneuvoston puoleen --.
Voimakkain ääni julkisuudessa painostuskeskusteluun liittyen tuli Suomen kirkon
korkeimmalta taholta. Kirkon johdon kauan kestänyt vaikeneminen lestadiolaisväittelyyn päättyi, kun Helsingin Sanomat julkaisi 2.12.1979 kokonaisen sivun laajuisen arkkipiispan Mikko Juvan puheenvuoron. Kirjoituksen taustalla oli Juvalle tullut runsas joukko kirjeitä, joissa valitettiin muun muassa lestadiolaisten painostavista ”hoitokokouksista”. Valitukset tulivat Pohjois-Suomesta, joten asia olisi kuulunut lähinnä Oulun piispa Hannes Leinoselle. Hän ei kuitenkaan lestadiolaisen taustansa vuoksi halunnut puuttua asiaan ja toisaalta Leinonen myös sairasteli paljon viimeisinä piispanaikoinaan. Siksi käytännössä Oulusta puuttui istuva piispa vuonna 1979. –
Kirjoituksessaan Juva tunnusti Oulun erityisaseman vahvana lestadiolaisalueena, mutta harhaoppisyytöksien osalta Juva totesi, että ”Suomen kirkossa ovat seinät avaralla ja katto korkealla, mutta sen sallivuudella on rajansa”. Painostukseen liittyvään keskusteluun Juva otti kolme näkökulmaa kirkkolakia apuna käyttäen.
Ensiksi esimerkiksi televisio tai ehkäisyvälineiden käyttäminen ei ole syntiä, mutta on jokaisen henkilökohtaisen vakaumuksen asia, kuinka näihin suhtautuu. Toiseksi lestadiolaisiin kohdistetut väitteet voivat pitää paikkansa, mutta ongelmat ei rajaudu lestadiolaisuuteen ja on väärin lyödä leima vain yhteen liikkeeseen, jos ongelmaa on kaikkialla. Kolmas näkökulma olikin jo jyrkempi: Missä lähimmäisiä painostetaan nöyryyttäviin tunnustuksiin, missä häntä kielletään seurustelemasta vääräuskoisten naapurin kanssa tai edes tervehtimästä tätä, missä sairasta estetään hakeutumasta lääkärinhoitoon, missä lapset eristetään ”uskottomista” leikkitovereistaan ja missä vaimot alistetaan
joka suhteessa, nimenomaan myös seksuaalisesti, siellä luterilainen paikallisseurakunta ei voi vaieta.
Juvan kanta oli selvä. Juva oli valmis toimimaan tilanteen muuttamiseksi – ”paikallisseurakunta ei voi vaieta”. Mutta ensisijaisesti asiaa tulisi selvittää paikallisesti, ei valtakunnallisella julkisuudella.”
Jani Alatalo: Kohti avoimuutta. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984.
Jyväskylän yliopisto 2006.
thesis.jyu.fi/07/URN_NBN_fi_jyu-2007441.pdf
Jani Alatalon graudun ohjaajana on toiminut vl-uskovainen historian dosentti Mauri Kinnunen.
Kirjoittanut: Lue Alatalon gradu 3.2.2008 klo 13.18
Hoitokokouksista on vasta hyvin vähän tutkimustietoa.
Jani Alatalo teki gradunsa vl-liikkeen julkisuuskuvasta: ”Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984.” (Jyväskylän yliopisto 2006.)
Alatalo on työssään selvittänyt hoitokokouksiin liittynyttä julkista keskustelua.
Gradusta käy hätkähdyttävällä tavalla ilmi, millaista hoitokokousmeno todellisuudessa oli ollut. Alatalo vahvistaa silminnäkijöiden kokemukset hengellisestä painostuksesta.
Hän kirjoittaa: s. 58-61 seuraavaa:
”Hoitokokouksien” lähtökohta oli pohjimmiltaan vilpitön – keskustella maallistumisilmiöistä
ja sen vaaroista. Vuosien myötä ”hoitokokoukset” saivat kuitenkin suorastaan arveluttavia piirteitä. -- ”Hoitokokouksien” määrä lisääntyi runsaasti juuri 1970-luvun lopulla. --
Eräs ”hoitokokouksien” ongelmakohta oli synnin määritelmä. Käytännössä asioiden syntisyys saatettiin määritellä paikallisella rauhanyhdistyksellä, joten jonkin asian syntisyys tai syntisyysaste saattoi olla erilaista eripuolella Suomea. Paljon saattoi vaikuttaa sekin, millaisia olivat kunkin rauhanyhdistyksen voimahahmot. Jos he edustivat hyvin tiukkaa linjaa, niin lähes kaikki kokouksiin osallistuneet olivat syntisiä johonkin asiaan ja heidän olisi tullut tehdä julkisesti parannusta milloin mistäkin ”väärästä hengestä”. Osa kokouksissa olleista tekikin parannusta tietämättä edes
tarkasti, mistä tekivät parannusta.
Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet tekemään parannusta asioista, joita he eivät katsoneet vääriksi tai synnillisiksi. Tällaisia henkilöitä lestadiolaisuudessa pidettiin ”vääräuskoisina” ja he joutuivat yleensä ulos paikallisen rauhanyhdistyksen toiminnasta, ja sitä kautta myös vanhoillislestadiolaisuudesta. Yleensä parannusta tekemättömien kohdalla käytettiin ”avainten valtaa”, eli heidät ”sidottiin syntiensä vuoksi”, jolloin lestadiolaisen tulkinnan mukaan heillä ei olisi pääsyä taivaaseen.
Kaikkein eniten ”jumalanlasten hoito” oli esillä Päivämies-lehdessä, jossa asiaa oli käsitelty jo ennen vuotta 1979. Lähes kaikissa aihetta käsittelevissä kirjoituksissa lähinnä puolustettiin ”hoitojen” tarpeellisuutta.
Lestadiolaisten aiheuttamaan painostukseen liittynyt runsas julkinen huomio alkoi lokakuussa 1979. Alkuvaiheessa lehtikirjoituksia oli erityisesti Kuusamon alueella ilmestyvässä. Koillissanomat-lehdestä. Kirjoituksissa käsiteltiin lestadiolaisten yöllisiä ”hoitokokouksia”, lestadiolaisten soveliaisuutta toimia opetustehtävässä sensuroimalla oppikirjoja ja lestadiolaisten käsitystä pelastuksesta vain lestadiolaisuuden kautta. Huomion arvoista on, että kaikki Koillissanomat-lehden kirjoitukset oli kirjoitettu omalla nimellä, eli kirjoittajat olivat valmiita seisomaan sanojensa takana.
Painostukseen liittyvät syytteet olivat marraskuuhun mennessä saaneet jo sellaiset mitat, että Kuusamon kirkkoneuvosto käsitteli asiaa kokouksessaan 14.11.1979. Vilkkaan keskustelun jälkeen saatiin aikaiseksi julkilausuma, joka hyväksyttiin äänin 5–5. Tasatuloksessa kirkkoneuvoston puheenjohtaja, kirkkoherra Raimo Karvosen ääni ratkaisi.
Julkilausumasta sanoutuivat irti muun muassa kaikki rauhanyhdistykseen kuuluneet kirkkoneuvoston jäsenet. Julkilausuman vastustajien mielestä kyseessä oli rauhanyhdistyksen sisäinen asia. Julkilausuman viesti oli yksinkertainen. Rekisteröitynä yhdistyksenä rauhanyhdistys voi erottaa jäseniään, kunhan se tapahtuu laillisesti. Mutta kaikenlaisesta omantunnon hallitsemisesta ja kristittyjen orjuuttamisesta ”uskonpuhdistuksen seurakunnat” sanoutuvat irti. Lestadiolaisten oli väitetty kieltäneen jäseniään käymästä muiden kuin lestadiolaisten pappien tilaisuuksissa. Julkilausuman mukaan jokaisella kirkon jäsenellä on täysi vapaus käydä kaikissa evankelis-luterilaisen kirkon tilaisuuksissa. Tulevien painostustapauksien varalta neuvottiin kääntymään kirkkoherran ja kirkkoneuvoston puoleen --.
Voimakkain ääni julkisuudessa painostuskeskusteluun liittyen tuli Suomen kirkon
korkeimmalta taholta. Kirkon johdon kauan kestänyt vaikeneminen lestadiolaisväittelyyn päättyi, kun Helsingin Sanomat julkaisi 2.12.1979 kokonaisen sivun laajuisen arkkipiispan Mikko Juvan puheenvuoron. Kirjoituksen taustalla oli Juvalle tullut runsas joukko kirjeitä, joissa valitettiin muun muassa lestadiolaisten painostavista ”hoitokokouksista”. Valitukset tulivat Pohjois-Suomesta, joten asia olisi kuulunut lähinnä Oulun piispa Hannes Leinoselle. Hän ei kuitenkaan lestadiolaisen taustansa vuoksi halunnut puuttua asiaan ja toisaalta Leinonen myös sairasteli paljon viimeisinä piispanaikoinaan. Siksi käytännössä Oulusta puuttui istuva piispa vuonna 1979. –
Kirjoituksessaan Juva tunnusti Oulun erityisaseman vahvana lestadiolaisalueena, mutta harhaoppisyytöksien osalta Juva totesi, että ”Suomen kirkossa ovat seinät avaralla ja katto korkealla, mutta sen sallivuudella on rajansa”. Painostukseen liittyvään keskusteluun Juva otti kolme näkökulmaa kirkkolakia apuna käyttäen.
Ensiksi esimerkiksi televisio tai ehkäisyvälineiden käyttäminen ei ole syntiä, mutta on jokaisen henkilökohtaisen vakaumuksen asia, kuinka näihin suhtautuu. Toiseksi lestadiolaisiin kohdistetut väitteet voivat pitää paikkansa, mutta ongelmat ei rajaudu lestadiolaisuuteen ja on väärin lyödä leima vain yhteen liikkeeseen, jos ongelmaa on kaikkialla. Kolmas näkökulma olikin jo jyrkempi: Missä lähimmäisiä painostetaan nöyryyttäviin tunnustuksiin, missä häntä kielletään seurustelemasta vääräuskoisten naapurin kanssa tai edes tervehtimästä tätä, missä sairasta estetään hakeutumasta lääkärinhoitoon, missä lapset eristetään ”uskottomista” leikkitovereistaan ja missä vaimot alistetaan
joka suhteessa, nimenomaan myös seksuaalisesti, siellä luterilainen paikallisseurakunta ei voi vaieta.
Juvan kanta oli selvä. Juva oli valmis toimimaan tilanteen muuttamiseksi – ”paikallisseurakunta ei voi vaieta”. Mutta ensisijaisesti asiaa tulisi selvittää paikallisesti, ei valtakunnallisella julkisuudella.”
Jani Alatalo: Kohti avoimuutta. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984.
Jyväskylän yliopisto 2006.
thesis.jyu.fi/07/URN_NBN_fi_jyu-2007441.pdf
Jani Alatalon graudun ohjaajana on toiminut vl-uskovainen historian dosentti Mauri Kinnunen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
rekisteröitynyt yhdistys!
Kaikki ovat kutsutut, mutta vain harva ottaa kutsun vastaan. Älä siis kulje onnesi ohi!
Joku tietysti kysyy, että miksi piti tehdä uusi avaus aiheesta.
Vastaan näin:
Mielestäni hoitokokousasiaa ja heikkisaarislaista vl-opetusta tällä palstalla pitää tuoda esille ja pitää esillä niin kauan kun vanhoillislestadiolaisuuden lähihistoriasta on tehty puolueeton selvitys. Meitä hoitokokousten ja heikkisaarislaisen vl-opetuksen enemmän tai vähemmän traumatisoimia ihmisiä on tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia, jotka yrittävät pyristellä irti ja vapautua näistä 60-80-luvun traumaattiisista kokemuksistaan.
Mielestäni hoitokokousasiaa ja heikkisaarislaista vl-opetusta tällä palstalla pitää tuoda esille ja pitää esillä niin kauan kun vanhoillislestadiolaisuuden lähihistoriasta on tehty puolueeton selvitys.
tai sitten
niinkuin Jarkke tuossa viisaasti kirjoitti, että, SRK itse purkaa väärät ja mielivaltaisset tuomiot, sekä korjaa siinä määrin, kuin se on vielä mahdollista. Ja lopuksi esittää julkisen anteeksipyynnön.
Tosiasia kuitenkin on, että SRK on tähän saakka pyrkinyt salailemalla, vaientamalla ja valehtelemalla kuittaamaan kaiken.
Tuossahan on nostettu kissa pöydälle, tuollainen se oli se tilanne Koillismaalla(kin) aikoinaan.
Enää puuttuu ainoastaan väärien ja mielivaltaisten tumioden purku, korjaaminen ja anteeksipyyntö sikäli kun se on enään mahdollista.
Bunkkerissa oleminen ei asian hoitamista edesauta, jonkinlainen valkeuteen tulo olisi varmaan paikallaan. (ehkä asia on liian kipeä kohdattavaksi, mutta mätäpaiseet olisi puhkaistava)
Suomessa käytiin katkera sisällissota 1918, se jäi käsittelemättä ja arvet kummittelivat vuosikymmeniä, kyllä samat lainalaisuudet pätevät hengellisiin yhteisöihinkin...ja ihmissuhteisiin ihan henkilökohtaisella tasolla.((hoitamaton haava vaivaa)
mm.SRK:n keksimien TV-kiellon, ehkäisykiellon ja hoitokokousten taustat ovat tulleet ilmi. Täyttyy raamatunkohta:"Ei ole mitään huolellisesti kätkettyä, mikä ei tule paljastetuksi, eikä salaista, mikä ei tule tunnetuksi. Sentähden se, mitä sanotte pimeässä, kuullaan valossa, ja minkä kuiskaatte yksityishuoneessa, se saarnataan katoilta." (Luukas 12:2-3). On tullut Jumalan aika.
kanta nykyiseen tilanteeseen.
Raahaako kirkko mukanaan Vl-siivelläeläjiä, jotka moittivat kirkkoa, mutta ottavat kaiken hyödyn siitä.
Olisi hyvä tietää mikä on piispan kanta asiassa.