Hei!
Ajattelin kirjoittaa, josko täällä olisi saman kokeneita tai samassa tilanteessa olevia. Olen 23-vuotias nainen ja valmistun ammattiin vuoden päästä. Avomieheni on hyvässä vakityöpaikassa, valmistunut, pari vuotta minua vanhempi ja ehdottomasti "elämäni mies". Ollaan jo ehditty kokea yhdessä paljon, vaikka yhdessä ei olla oltukaan kuin pari vuotta. Rakastetaan toisiamme paljon ja meillä on hyvä olla yhdessä.
Mulla on ollut krooninen vauvakuume jo useita vuosia. Haaveilen omasta vauvasta, vaikka välillä toki uppoudun opiskeluun, työhön, harrastuksiini ym.. Äitiys olisi silti suurin lahja, mitä voisin kuvitella. Olen vihjaillut miehelle asiasta enemmän ja vähemmän topakasti, mutta hän ei syty sitten millään ajatukselle :(.
Alusta asti mies on puhunut, että hänkin haluaa nuorena perheen, kuten minäkin. Viime kesänä mies sanoi, että tehdään vauva ensi kesänä, mutta söi nekin sanat takaisin. Aika ristiriitaisia ajatuksia mieheltä on tullut välillä tämän asian suhteen, välillä hän on jopa sanonut, että hän olisi todella onnellinen, jos saataisiin oma lapsi. Mies ei osaa sanoa, haluaisiko yrittää saada perheenlisäystä esim. parin vai viiden vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Minulle taas vauva olisi unelmieni täyttymys ja olisin valmis yritykseen vaikka heti - eihän vauvoja tilaamalla tule, yritystä voi kestää vaikka kuinka kauan.
Mies ei näe vauva-arjessa mitään hienoa, kun minusta taas olisi ihanaa keskittyä vauvan kanssa kotonaoloon ja äitiyteen, olen sitä monta vuotta jo kaivannut. "Sitten joskus" tuntuu niin tuskaiselta ajatukselta, kun mies ei osaa sitä aikaa edes määritellä. Kun mies näkee rääkyvän pikkulapsen, hän ensimmäisenä ärsyyntyy ja toteaa, että onneksi hänellä ei ole vielä lapsia. Minä taas toivoisin, että saisin kokea välillä hankalaakin elämää pikkulapsen, oman lapseni kanssa.
Päätöksen pitää tietysti olla yhteinen, ja vaikka olen nuori, niin silti tämä asia vaivaa ja painaa -ja vauva on haaveissa. Tulipa sekavahko vuodatus, mutta kommentteja ja kokemuksia kaipaan :)!
Ajattelin kirjoittaa, josko täällä olisi saman kokeneita tai samassa tilanteessa olevia. Olen 23-vuotias nainen ja valmistun ammattiin vuoden päästä. Avomieheni on hyvässä vakityöpaikassa, valmistunut, pari vuotta minua vanhempi ja ehdottomasti "elämäni mies". Ollaan jo ehditty kokea yhdessä paljon, vaikka yhdessä ei olla oltukaan kuin pari vuotta. Rakastetaan toisiamme paljon ja meillä on hyvä olla yhdessä.
Mulla on ollut krooninen vauvakuume jo useita vuosia. Haaveilen omasta vauvasta, vaikka välillä toki uppoudun opiskeluun, työhön, harrastuksiini ym.. Äitiys olisi silti suurin lahja, mitä voisin kuvitella. Olen vihjaillut miehelle asiasta enemmän ja vähemmän topakasti, mutta hän ei syty sitten millään ajatukselle :(.
Alusta asti mies on puhunut, että hänkin haluaa nuorena perheen, kuten minäkin. Viime kesänä mies sanoi, että tehdään vauva ensi kesänä, mutta söi nekin sanat takaisin. Aika ristiriitaisia ajatuksia mieheltä on tullut välillä tämän asian suhteen, välillä hän on jopa sanonut, että hän olisi todella onnellinen, jos saataisiin oma lapsi. Mies ei osaa sanoa, haluaisiko yrittää saada perheenlisäystä esim. parin vai viiden vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Minulle taas vauva olisi unelmieni täyttymys ja olisin valmis yritykseen vaikka heti - eihän vauvoja tilaamalla tule, yritystä voi kestää vaikka kuinka kauan.
Mies ei näe vauva-arjessa mitään hienoa, kun minusta taas olisi ihanaa keskittyä vauvan kanssa kotonaoloon ja äitiyteen, olen sitä monta vuotta jo kaivannut. "Sitten joskus" tuntuu niin tuskaiselta ajatukselta, kun mies ei osaa sitä aikaa edes määritellä. Kun mies näkee rääkyvän pikkulapsen, hän ensimmäisenä ärsyyntyy ja toteaa, että onneksi hänellä ei ole vielä lapsia. Minä taas toivoisin, että saisin kokea välillä hankalaakin elämää pikkulapsen, oman lapseni kanssa.
Päätöksen pitää tietysti olla yhteinen, ja vaikka olen nuori, niin silti tämä asia vaivaa ja painaa -ja vauva on haaveissa. Tulipa sekavahko vuodatus, mutta kommentteja ja kokemuksia kaipaan :)!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Eli samassa paatissa ollaan :D
Olemme kyllä jo vanhempia kuin sinä ja miehesi, mutta itsellänikin on se vauvakuume ollut jo useita vuosia! Olemme kyllä puhuneet asiasta miehen kanssa, välillä enemmän, välillä vähemmän. Ymmärrän että se ei ole miehille niin 'yksinkertainen' asia kuin naisille... mies kuitenkin kokee sen tarpeen siitä talouden ylläpitämisestä yms. ja se voi tuntua rankalta.
Me olimme olleet jo useamman vuoden yhdessä ennen kuin mies sanoi että kait niitä voi joskus hankkia (eikö kuulostakin romanttiselta...hih). Itse olen aina tiennyt joskus haluavani lapsia! En odota että pitäisi nyt heti hankkia, tahdon itsekin käydä koulun ensin loppuun, mutta harmittaa se kun mies ei voi sanoa edes sitä että koska MAHDOLLISESTI olisi semmoinen aika.
Jos tietäisin edes suurinpiirtein mitkä asiat mies haluaa pistää ensin kuntoon elämässämme ja mitä pitää vielä tehdä/kokea ennen lasta, niin minun olisi ehkä helpompi asennoitua. Tämä "kyllä me sitten joskus se hankitaan" asenne vaan vaikeuttaa minun kuumettani. En tarvitse mitään tiettyä päivää, mutta haluaisin tietää mikä on miehen mielestä se hyvä hetki ???
Ajattelen samoin kuin sinä, päätös on oltava 100% yhteinen, enkä edes halua hommaan ruveta ennen kuin mies on sinut asian kanssa. Ehkä vaan se tuntuu kurjalta kun itse rypee tässä kuumeessaan eikä keskittyminen oikein kouluun tai muuhun onnistu. Ja mies ei tunnu pahemmin asiaa ajattelevan ja sanoo vaan että joskus... On joskus turhauttavaa olla nainen... varsinkin vauvakuumeinen nainen :D
Ollaan vähän vanhempia eli 30 on jo täynnä ja mies ei meinaa lämmetä vauva ajatukselle!!
Itellä ollu vauvakuume jo ainakin puolitoista vuotta..
Viimeksi kun asiasta "otateltiin" pahemmin, sain lupausta ensi toukokuusta. Saa nähdä mitä sitten sanotaan.... Olen nyt yrittänyt elää asian kanssa... Mutta tiedän, että kun kevät koittaa, kovilla olen, jos mies pyörtää sanansa!
Ymmärrän sen, että se on yhteinen päätös ja en haluaisi painostaa. Mutta myös kello käy koko ajan! Ja kun näitäkin palstoja lukee niin pelko lapsensaamisen vaikeudesta lisääntyy.. Entä jos lasta ei sitten kuulukaan kun sitä halutaan?!
Nyt elän kevättä kovasti toivoen ja toivon, että se tuo kypsyneen päätöksen! Tsemppiä kaikille!! ;o)
Tuttu tilanne. Täälläkin riutuu yksi kuumeessaan, tulevaa isää vain ei isyys vielä innosta..
Ensimmäiset orastavat vauvahaaveeni syttyivät jo muinoin 17-vuotiaana ja nyt oon pian 25 -edelleen ilman vauvaa. Siedän kyllä tilanteeni, kun kuulun itsekin näihin tyyppeihin, jotka pohjimmiltaan haluavat vauvaa varten realistisesti ajatellen parhaat mahdolliset olosuhteet eli että molemmilla vanhemmilla on vakituinen tai ainakin pitkäaikainen työ, vanhemmat ovat tunteneet toisensa sen verran pitkään, että voisi odottaa suhteen kestävän loppuiänkin ja niin edelleen. Nämähän on mun mielipiteitä, ei tarvitse kommentoida, sillä tiedän, etteivät kaikki allekirjoita noita mun periaatteitani. Ennemmin kestin kuumetta edes jokseenkin paremmin, kun oli noita tavoitteita mitä täyttää, mutta nyt kun "olosuhteet" alkaa olla kutakuinkin kunnossa, käy olo surkeammaksi.
Yritän säästää miesparkaa pahimmilta kuumeenpurkauksiltani, vaikkakin välillä oon niin lamaantunut ja toivoton, etten malta olla kyselemättä samoja asioita ties monenteenko kertaan. Kyllä varmasti risoo käydä tällaisia keskusteluita mun kanssa:
"Niin mutta, jos sä sanot, että ehkä joskus neljän vuoden päästä niin tarkoitaksä että sä haluaisit että se olis syntynyt ja sylissä silloin vai että sitä silloin vasta alettais yrittämään??"
"No voi ku en mä tiedä. Ei sitä voi sanoa, koska haluaa, kun ei tiedä. Sitten kun siltä tuntuu. Ei ainakaan nyt."
"Mutta luulisiksä että sä ehkä voisit haluta alkaa yrittää jo esimerkiksi kolmen vuoden päästä?"
"Voi älä nyt jaksa"
Joten, kun olen noin ärsyttävä keskusteluissani niin yritän vain hillitä itseäni ja tyytyä siihen, että hän sentään edes haluaa niitä ja on varmasti kunnollinen, superhyvä ja lastaan ykkösasiana pitävä isä sitten aikanaan. Koitan nyt vain keskittyä opiskelunjälkeiseen elämään opettajana, haaveilla keskenäni, panostaa aikaan ilman vauvaa ja odottaa, että aika kuluu.
Että emme tarpeeksi hidasteltuamme lopulta saisi koko vauvaa on vaihtoehto, jota en edes uskalla ajatella. Toivon, että tämä kääntyy vielä voitoksi ja että muutaman vuoden kuluttua tyytyväisenä tuoreena äitinä ajattelen, että luojan kiitos, jaksoin odottaa, näin tämän pitikin mennä.
Jepa jee, eli sama täällä
Vauvakuume polttaa täälläkin ja kovasti! Tätä on kestänyt "vasta" 1,5 vuotta, ja edennyt nyt siihen pisteeseen että ajatus siitä, ettei vauvaa koskaan saisi, ahdistaa. Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa yli 4 vuotta ja menimme vastikään kihloihin, rakastan häntä mielettömästi ja näen hänessä elämäni miehen. Olen 22-vuotias, ja olen juuri valmistunut ammattiin, jossa töitä riittää enemmän kuin jaksaisi tehdä. Palkkani on ok, miehelläni on myös vakipaikka. Puitteet olisivat siis hyvät, sillä molemmilla on opinnot takana ja tulot ihan hyvät. Mieheni vaan ei halua lasta. Hän on 25-vuotias. Toisinaan hän väläyttää vihreää valoa vauvapuheilleni, suunnittelee mahdollisia nimiä vauvalle ja maalailee ruusuisia näkymiä vauvaelämälle, jopa leikillään kutsuu minua "äidiksi". Useimmiten hän vaan ärsyyntyy vauvapuheista ja suorastaan kovalla äänensävyllä tokaisee ettei meille vauvaa tule. Tilanne on niin hankala.. Tiedän että olemme nuoria vielä ja on aikaa odottaa ja kypsyä vielä, mutta toisaalta ajattelen, miksi odottaa? Haluaisin lapset nuorena kun on vielä paremmat mahdollisuudet saada terve lapsi. Lisäksi ympärillämme samanikäiset ystävämme saavat lapsia. Luulenpa, että suurin syy mieheni ristiriitaisuuteen on se, että hän haluaisi vielä "elää nuoruuttaan", käydä baareissa (tosin harvoin käy) ym, mutta en näe sitäkään mahdottomaksi ajatukseksi, sillä vaikka perhettä onkin, on kummallakin oltava mahdollisuus omiin menoihinsa. Itse ajattelen, että mieluummin perustan perheen kuin tuhlaan elämääni baareissa. Luulen, että jollain tasolla mieheni myös pelkää suuren vastuun ottamista, mutta vastuuhan on yhteinen, ja lisäksi, nainenhan on se, jolla on suurempi osuus lapsen saamiseen. Nainen kantaa lapsen vatsassaan, synnyttää, imettää ja yleensä myös hoitaa enemmän. Eikä minua nämä asiat ahdista yhtään, vaan olisin ikionnellinen jos saisin tulla raskaaksi! Joka kerta, kun aloitan uuden pilleriliuskan syönnin, itku meinaa tulla, mutta minkäs teet... Olen myös samaa mieltä, että päätöksen on oltava yhteinen.
Hei,
olen 28 vuotias samanlaisessa tilanteessa oleva nainen, olemme olleet yhdessä kohta 12 vuotta ja mielestäni aika vauvalle olisi enemmän kuin otollinen. Molemmilla on vakituiset työt ja oma uusi koti. Kuitenkin melkein kaksi vuotta olen saanut kysellä, että joko aletaan edes harkitsemaan perheenlisäystä, mutta vastauksena on aina ollut, että ei vielä...
Minä olen enemmänkin kotona viihtyvä, kun taas miehelläni on paljon harrastuksia ja tiivis kaveriporukka eli hän luulee, että elämä loppuu siihen paikkaan, kun vauva tulee! Olen yritänyt selittää, että ei se ole vaikeaa, jos ei siitä sellaista tehdä, useimmat tulemiset ja menemiset saadaan varmasti järjestettyä niin kuin tähänkin asti.
Mutta, kuinkas kävikään! Lopulta turhaannuin alituiseen kyselemiseen jokaisen pillerilevyn jälkeen, että "joko nyt jätän pois?". Tammikuun alussa olisi taas pitänyt uusia resepti. Kun aloitin viimeistä levyä sanoin, että nyt mietit ajan kanssa tämän kuukauden. Olin jo valmis hautaamaan koko ajatuksen, koska ei toista voi vastoin tahtoa pakottaa. H-hetken koittaessa hän ei saanut sanottua mitään! Myhäili vain! Sanoin, että selvä, jos kieltävää vastausta ei tule, jätän pillerit pois. Eli nyt ensimmäinen yrityskuukausi käynnissä ja onpa miehen suusta jo muutamia vauvajuttujakin tullut!
Ilmeisesti omien tunteiden ja pelkojen puhuminen on vain niin vaikeaa, että asiaa ei pystytä käsittelemään vaan lykätään sitä kaikin keinoin eteenpäin muutama kuukausi kerrallaan? He eivät vain tajua miltä tuntuu painia omien tunteiden kanssa, kun väkisin yrittää painaa koko asian taka-alalle ja aina se vaan palaa mieleen...Tämän kuukauden aikana mieheni oli kerrankin oikein ajatellut vauva-asiaa, kun sitä häneltä kysyin. Vihdoinkin!