Haluaisin kuulla muiden mielipiteitä siitä, mikä on oikea aika hakeutua lääkäriin.
Tilanne on tämä:
Olen parikymppinen opiskelija. Olen ujo, yksinäinen, stressaan liikaa (kaikesta) ja olen todella epäsosiaalinen. Minulla on oikestaan vain yksi ystävä, joka on minulle todella läheinen mutta tunnen silti oloni todella yksinäiseksi. Minun on todella vaikea mennä tilanteisiin joissa on tuttuja/tuntemattomia ihmisiä, pahimpia ovat juhlat ja samasta syystä en pysty aloittamaan mitään harrastusta vaikka haluaisin.
Koulussa en puhu kenellekään muille paitsi opettajille. Olen huomannut että jos jokin aine on minulle tärkeä, minun on todella vaikea avata suutani sen aineen tunnilla. Jos taas jokin aine on minulle yhdentekevä, saatan lörpötellä yllättävänkin paljon.
Kun pitäisi tutustua ihmisiin, minusta tuntuu niinkuin en pystyisi puhumaan. Tuntuu niinkuin jokin painaisi kurkussani, ja jos puhun niin ääneni kuulostaa jotenkin typerältä ja epävarmalta. Kub pitäisi ottaa osaa keskusteluun, aivoni ovat yhtäkkiä aivan tyhjät. Mielessäni ei liiku mitään, paitsi kalvava tunne siitä miten typerältä minun täytyy näyttää kun tuijotan vastakkaista seinää tyhjä ilme silmissäni. Välitän aivan liikaa siitä mitä muut ajattelevat minusta. Minulla on todella huono itsetunto.
Onko kyse vain minun huonosta asenteestani, vai enkö vain yritä tarpeeksi? Olen painiskellut tämän asian kanssa vuosia, ja tunnen itseni aina vain heikommaksi ja huonommaksi. Muutoin en pidä itseäni masentuneena, vaikka olenkin välillä apea.
Olisin todella kiitollinen jos joku voisi tuoda esille näkemyksensä asiasta. Haluaisin apua, mutta en tiedä mitä kautta tai millä lailla sitä voisi saada
Tilanne on tämä:
Olen parikymppinen opiskelija. Olen ujo, yksinäinen, stressaan liikaa (kaikesta) ja olen todella epäsosiaalinen. Minulla on oikestaan vain yksi ystävä, joka on minulle todella läheinen mutta tunnen silti oloni todella yksinäiseksi. Minun on todella vaikea mennä tilanteisiin joissa on tuttuja/tuntemattomia ihmisiä, pahimpia ovat juhlat ja samasta syystä en pysty aloittamaan mitään harrastusta vaikka haluaisin.
Koulussa en puhu kenellekään muille paitsi opettajille. Olen huomannut että jos jokin aine on minulle tärkeä, minun on todella vaikea avata suutani sen aineen tunnilla. Jos taas jokin aine on minulle yhdentekevä, saatan lörpötellä yllättävänkin paljon.
Kun pitäisi tutustua ihmisiin, minusta tuntuu niinkuin en pystyisi puhumaan. Tuntuu niinkuin jokin painaisi kurkussani, ja jos puhun niin ääneni kuulostaa jotenkin typerältä ja epävarmalta. Kub pitäisi ottaa osaa keskusteluun, aivoni ovat yhtäkkiä aivan tyhjät. Mielessäni ei liiku mitään, paitsi kalvava tunne siitä miten typerältä minun täytyy näyttää kun tuijotan vastakkaista seinää tyhjä ilme silmissäni. Välitän aivan liikaa siitä mitä muut ajattelevat minusta. Minulla on todella huono itsetunto.
Onko kyse vain minun huonosta asenteestani, vai enkö vain yritä tarpeeksi? Olen painiskellut tämän asian kanssa vuosia, ja tunnen itseni aina vain heikommaksi ja huonommaksi. Muutoin en pidä itseäni masentuneena, vaikka olenkin välillä apea.
Olisin todella kiitollinen jos joku voisi tuoda esille näkemyksensä asiasta. Haluaisin apua, mutta en tiedä mitä kautta tai millä lailla sitä voisi saada
Vastaukset 3
Vanhimmat
Pidä kiinni tuosta ystävästä ja yritä voittaa ajatus ,että sinulla on huono itsetunto.
Voisit jutella vaikka koulun terkkarille aluksi niin hän osaa neuvoa siulee mahdollisen jatkosuunnitelma.
Uuden harrastuksen kautta vois avautua uutta.
Huomaatko ,että vaikka tietyissä tilanteessa itsensä ilmaiseminen on sinulle helppoa < pidän sitä hienona juttuna-
Ota ajatus, että et välitä tippaakaan mitä muut sinusta ajattelevat < voitat henkisesti itsesi
Sinulla on omia hienoja ajatuksia ,hyviä positiivisiä asioita.
Iloa kevääseen ja opiskeluusi
Ole rohkeasti positiivinen
Tuo on samaa sosiaalista ahdistusta mitä minullakin ja nettitutkailujeni perusteella yllättävän monella muullakin. On mahtavaa, että ihmiset ovat empaattisia ja tsemppaavat yrittämään, mutta tiedän kokemuksesta, että ei ne kehutkaan välttämättä aina riitä ja minulla tulee monesti niistä vain turhautunut olo. Itse olen taistellut tämän kanssa nyt vähän enemmän 5v aikana ja vähemmissä määrin ennen sitäkin. Välillä se on jossain määrin helpottanut ja olen ajatellut, että nythän tämä eläminen alkaa sujua, mutta niin vain elämän muutokset aktivoi sen uudestaan. Nyt olen harkinnut niin monien muiden tapaan beetasalpaajiin turvautumista pahimipien tilanteiden lievittämiseksi ja siinä toivossa, että jossain vaiheessa jotenkin vain opin lakkaamaan polkemasta itseäni maahan ja alan arvostaa itseäni niin, että arkipäivät alkaisivat sujua "normaalisti". Mutta jatka taistelua! Kyllä ne hyvät tapahtumat alkaa jossain vaiheessa antamaan potkua siinä määrin, että tästä vielä nouset..ja minä aion nousta myös.
Kiitos vastauksista..
Kiva tietää että muillakin on näitä ongelmia, vaikka ei se tieto minua itseäni autakaan. Olen jo pitkän aikaa yrittänyt ajatella tietyllä tavalla, tietyllä asenteella, sulkenut tietynlaiset ajatukset ja pelot päästäni, mutta eihän se oikeasti auta. Tunnen mitä tunnen, ja jos yritän olla tuntematta, nämä asiat purkautuvat toista reittiä, yleensä päänsärkynä ja lihaskipuina.
On väsyttävää olla jatkuvasti itselle vihainen asioista joille ei voi mitään (vai voiko??). Olen niin väsynyt ja ärsyyntynyt itseeni. Toisaalta mietin yhtä uudestaan, onko minun todella käytävä läpi se sama helvetti jokaikinen kerta kun joudun tietynlaiseen sosiaaliseen tilanteeseen..Jos olen vaikkapa suunnitellut meneväni illalla baariin, päivä on kaikkea muuta kuin iloinen. Olen huonolla tuulella, ärsyyntynyt, uupunut, saan päänsäryn, suuta kuivaa jo valmiiksi.. TOSIN, joskus käykin niin että kaiken sen jännittämisen jälkeen baarissa tms. onkin hauskaa. Kiitos sille kuka keksi alkoholin!
Zarathustra, olen itsekin ajatellut jo jonkinlaisen lääkkeet käyttämistä.. Onnea sulle ja uskallusta että haet apua jotakin kautta! Ei ihminen voi elää näin..