Suomen liittyminen EU:iin ja koko maailmankaupan vapautuminen, ns. globalisaatio, ovat johtaneet siihen, että Suomalaisen vientiteollisuuden toimintaympäristö on rajusti muuttunut. Tämä on johtanut uudistustarpeeseen ja sen puuttuessa teollisten työpaikkojen vähenemiseen.
50-70-lukujen politiikkaa seuranneelle on ollut hämmentävää nähdä, miten tuon aikainen edistyksellinen vasemmisto ja koservatiivinen oikeisto ovat vaihtaneet paikkaa. vain keskusta on pysynyt suurin piirtein ennallaan.
Nyt tarpeellisen elinkeinorakenteen uudistamisen sinnikkäimmät vastustajat löytyvät yllättäen samaan aikaan äärivasemmistosta, kristillisdemokraateista ja keskustan konservatiivisimmasta siivestä, eli 60-70-lukujen politiikan täysin vastakkaisilta laidoilta.
Uudistuspolitiikan kannalla ovat keskustan liberaalit voimat, kokoomus, rkp, vihreät ja SDP:stä se osa, joka on ymmärtänyt, miten markkinataloudessa on toimittava, jos hyvinvointivaltio aiotaan säilyttää.
Suhtautuminen elinkeinoelämän rakenteiden välttämättömään uudistamiseen on tullut politiikan uudeksi jakajaksi muinaisen oikeisto/vasemmisto -raja yli ja ohi. Merkittävää on, ettei tuo raja kulje enää puolueiden välillä, vaan pääasiassa kahden puolueen - keskustan ja SDP:n - sisällä.
Tämän ajattelun mukaan on ollut aika outoa seurata, miten elinkeinorakenteesta vastaava ministeri Mauno Pekkarinen on ollut hyvin vaisu suhteessa elinkeinorakenteen uudistamisen edellyttämiä poliittisia ratkaisuja kohtaan.
Häneltä, jos keneltä, olisi ollut lupa odottaa aktiivisempaa ja uudistusmyönteisempää otetta, jotta Suomi edelleen pärjäisi muuttuvan maailman globalisoituvilla markkinoilla, vapaassa kilpailussa ilman valtioiden maksamia yritystukia sekä inflaation ja devalvaatioiden avulla aiemmin toteutettua elinkeinoelämän tekohengitystä.
Olisi paikallaan, että keskustan liberaalimpi ja uudistushakuisempi osa arvioisi tilanteen uudelleen ja vaihtaisi Pekkarisen tilalle paremmin ajan tasalla olevan ja selkeämmät tulevaisuuden viiot omaavan henkilön.
50-70-lukujen politiikkaa seuranneelle on ollut hämmentävää nähdä, miten tuon aikainen edistyksellinen vasemmisto ja koservatiivinen oikeisto ovat vaihtaneet paikkaa. vain keskusta on pysynyt suurin piirtein ennallaan.
Nyt tarpeellisen elinkeinorakenteen uudistamisen sinnikkäimmät vastustajat löytyvät yllättäen samaan aikaan äärivasemmistosta, kristillisdemokraateista ja keskustan konservatiivisimmasta siivestä, eli 60-70-lukujen politiikan täysin vastakkaisilta laidoilta.
Uudistuspolitiikan kannalla ovat keskustan liberaalit voimat, kokoomus, rkp, vihreät ja SDP:stä se osa, joka on ymmärtänyt, miten markkinataloudessa on toimittava, jos hyvinvointivaltio aiotaan säilyttää.
Suhtautuminen elinkeinoelämän rakenteiden välttämättömään uudistamiseen on tullut politiikan uudeksi jakajaksi muinaisen oikeisto/vasemmisto -raja yli ja ohi. Merkittävää on, ettei tuo raja kulje enää puolueiden välillä, vaan pääasiassa kahden puolueen - keskustan ja SDP:n - sisällä.
Tämän ajattelun mukaan on ollut aika outoa seurata, miten elinkeinorakenteesta vastaava ministeri Mauno Pekkarinen on ollut hyvin vaisu suhteessa elinkeinorakenteen uudistamisen edellyttämiä poliittisia ratkaisuja kohtaan.
Häneltä, jos keneltä, olisi ollut lupa odottaa aktiivisempaa ja uudistusmyönteisempää otetta, jotta Suomi edelleen pärjäisi muuttuvan maailman globalisoituvilla markkinoilla, vapaassa kilpailussa ilman valtioiden maksamia yritystukia sekä inflaation ja devalvaatioiden avulla aiemmin toteutettua elinkeinoelämän tekohengitystä.
Olisi paikallaan, että keskustan liberaalimpi ja uudistushakuisempi osa arvioisi tilanteen uudelleen ja vaihtaisi Pekkarisen tilalle paremmin ajan tasalla olevan ja selkeämmät tulevaisuuden viiot omaavan henkilön.
Vastaukset 8
Vanhimmat
tyri.
..olettamuksia aloittajan suhteen, että eiköhän se vaan HERRA JÄBÄTYS siellä piileskele.
... elinkeinorakenteen uudistuksia pitäisi nyt tehdä.
Valtiovallan olisi panostettava sellaiseen elinkeinorakenteeseen, joka suuntautuu globaalisti kasvaville markkinoille. Panostus tapahtuisi parhaiten edistämällä yliopistojen, korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä linkittämällä perustutkimus soveltavaan tutkimukseen ja kaupallisia mahdollisuuksia omaaviin innovaatioihin.
Toinen sarka olisi pk-yritysten riskirahoitus, jossa valtio omistajapolitiikkaansa muuttamalla etsisi hyvän kasvupotentiaalin omaavia yrityksiä, joilla on pula pääomista. Näihin yrityksiin valtio voisi sijoittaa rahaa menemällä niihin omistajaksi. Valtion sijoittamalla omistusosuudella yritys lähtisi nopeampaan kasvuun, houkuttelisi mukaan myös yksityisiä riskisijoittajia ja lähtisi näin vielä nopeampaan kasvuun.
Valtion ja yksityisten yhteisestä lisärahoituksesta syntyisi myös työllisyyttä ja kasvun kautta valtiolle lisää verotuottoja. Osuutensa valtio myisi sitten, kun yritys on päässyt luontevaan kasvuun yksityisen pääoman turvin, jolloin valtio saisi epäilemättä melko hyvät myyntituotot osakkeistaan, jonka valtio voisi sijoittaa jälleen uusiin kasvumahdollisuuksia omaaviin pk-yrityksiin.
Kolmas sektori on ruoan lähituotanto, josta olen kirjoittanut niin paljon, etten Sin8ua enää sillä vaivaa. muistutan vain, että se olisi erinomainen tapa kilpailla Suomen joka alueella paikallisilla elintarvikkeilla kansainvälisiä massatuotteita vastaan.
Samalla lähituotanto säästäisi ilmastoa, kun kuljetustarve vähenisi ja työllistäisi maaseudun asukkaita lyhyemmän elintarvikeketjun puitteissa tasaisemmin kuin nykyinen elintarvikkeiden suurteollisuus.
Olet varmankin oikeassa siinä, että jakolinja menee puolueiden keskeltä kuin niiden kesken. Näin on arvatakseni melkein kaikissa puolueissa, Kokoomuksessa ja Vasemmistoliitossa ehkä vähiten.
Mikä sitten on tuon jakolinjan nimi. Olemme varsin uudenlaisessa tilanteessa, missä on toki edelleen etunäkökohtia työantaja/työntekijä-akselilla. Se määrittää siis edelleen suhtautumista. Globaalin talouden edessä on kuitenkin nähtävissä vielä syvempi jakaja ja se on minusta mahdollisuus/varovaisuus ja epäileväisyys. Toiset näkevät globaalin markkinatalouden samoin kuin EU:n mahdollisuutena meille suomalaisillekin. Toiset taas kokevat ne vaaroina ja uhkina. Saksassa Merkelin reaktiot Nokiaan kertovat siitä, että jakolinja koskee myös politiikan oikeaa laitaa.
Euroopassa huolettaa yleisemminkin kansallisten etujen ja globaalin markkinatalouden ristiriitaisuus. Osin siinä on kyse siitä, että kansallisvaltio on kriisissä. Kansallisvaltioiden aika alkaa olla ohi sitä mukaa kuin globalismi etenee. Kun kansallisvaltiota uhkaa kriisiytyminen, se tarkoittaa myös sitä, että poliittinen vaikuttaminen vaikeutuu. Tämä on aistittavissa Suomessakin. Yhä enemmän politiikka on sitä, että joudutaan vastaamaan globaalin markkinatalouden asettamaan tilanteeseen. Politiikalla ei voi enää muokata itse tilannetta, voidaan reagoida vain jälkeen päin. Pöytä on katettu valmiiksi.
Kumpi sitten voittaa, mahdollisuusajattelu vai varovaisuusajattelu. Se riippuu tietysti siitä, missä määrin mahdollisuudet versus uhat alkavat toteutua. Kemijärven ja Bochumin tapaiset ilmiöt lisäävät varovaisten kannatusta. Ihmiset eivät halua olla uhkapelureita, sillä ruletissa tuntuu olevan enemmän häviäjiä kuin voittajia. Näin koetaan vaikka todellisuudessa voittajia olisi enemmänkin. Häviöt kuitenkin myllertävät yhteiskuntaa liiaksi ja ovat vaaran merkkejä.
Sinun lähtökohtasi on se, että uudistusmyönteisemmällä otteella globaalissa markkintaloudessa voi pärjätä. Epäusko alkaa kuitenkin välillä vallata alaa. Politiikassakin joudutaan kohta mittaamaan kansalaisten luottamusta siihen, riittääkö työtä kaikille. Politiikassakin tulevat mukaan pörssielämästä tutut indikaattorit, jotka heiluttavat pörssikursseja. Sekin on psykologiaa. Elämme pörssikielellä ilmaistuna volan aikaa eli kurssiheilahtelut voimistuvat epävarmuuden kasvaessa. Politiikassa epävarmuuden kasvaminen valitettavasti johtaa historian esimerkkien valossa usein epätoivoivottuihin seurauksiin. Muistakaamme esimerkiksi sen, että kansallissosialismin nousu Saksassa liittyi nimenomaan tämänkaltaiseen ilmiöön.
Uusi tilanne on syntynyt kun perinteisen vasemmisto–oikeisto-jakolinjan ulkopuolelle sijoittuvat asiakysymykset ovat tulleet entistä tärkeämmiksi ja puolueiden kyky vastata uusiin haasteisiin on heikentynyt.
Poliittinen osallistuminen kanavoituu entistä enemmän edustuksellisten mekanismien ulkopuolelle, vaikkapa ekoanarkismi on yksi sen ilmenemismuoto. Joskus riittävän moni yhdenasianliike saa aikaan vaikutuksia jossa poliittinen päätöksenteko lamautuu. Vaikeita päätöksiä ei uskalleta tehdä leimautumisen pelossa. Energiapolitiikkamme on siitä esimerkki. Vuotosta vastustetaan, ydinvoimaa vastustetaan, turpeen polttamista vastustetaan ja jopa tuulivoimaa vastustetaan aina eri tahojen toimesta, eikä yhdelläkään puolueellamme ole selkeää strategiaa energiapolitiikkaamme. Seurauksena sähköä ja lämpöä tuotetaan kaikista huonoimmilla vaihtoehdoilla, fossiilisilla polttoaineilla.
Työväestö–porvaristo-jakolinjan on korvannut ammatillisten taitojen, tiedollisten valmiuksien sekä jopa arvo- ja elämäntapojen jakolinjat. Täälläkin välillä vellova maaseutu-kaupunki vastakkainasettelu on osa näitä jakolinjoja. Iso joukko kansalaisia tekee poliittisia kannanottoja myös osto-ja kulutustottumusten kautta, veganismi, eettinen ostaminen jne. ovat osa tätä uutta poliittista osallistumista globaalilla tasolla.
Jos mietitään meidän puoluekenttäämme, Kokoomus on sopeutunut perinteisen työläinen-porvari jakolinjan poistumiseen ja vihreät taas näihin edustuksellisten mekanismien ulkopuolisiin tapoihin tehdä politiikkaa. Vasemmisto on käytännön politiikassaan "unohtunut" perinteiseen työväen vastustajan hakemiseen ja keskusta taas tuon maaseudun aseman vaalimiseen, kumpikin löytämättä omaa tapaa vastata uuden ajan uusiin haasteisiin.
Moni muukin asia kuin globalisaatio ja suhtautuminen markkinatalouteen, jakaa puolueita sisäisesti kahtia. Yksi näkyvimpiä lienee suhtautuminen maahanmuuttajiin taikka huumeisiin sortuneiden parantamiseen. Moni kannattaa mm. hoitokoteja huumeongelmaisille, kunhan se ei tule "minun naapuriini".
Työnantaja/työntekijä -akselilla on tapahtunut suurin muutos, jota vasemmistossa ei vielä ole haluttu tajuta. Työmarkkinoillahan ei enää osteta ja myydä lihasvoimaa, joka on helposti korvattavissa millä tahansa lihasvoimalla, vaan yhä enemmän ostetaan ja myydään osaamista, ammattitaitoa ja lojaalia sitoutumista yrityksen tavoitteiden toteuttamiseen.
Ammattipätevästä ja sitoutumaan halukkaasta henkilöstöstä on jo pitkään ollut pula. Kun sellaista on löytynyt siitä on myös oltu halukkaita maksamaan, mikä selittää palkkaliukumat niillä toimialoilla, joissa myynti on kasvanut työvoiman saatavuutta nopeammin.
Näin me alamme kaikki olla samaa suomalaista työväkeä. vastakkainasettelulle ei siis ole enää reaalisia syitä muualla kuin sellaisilla toimialoilla, joissa työnantajien ei tarvitse kilpailla asiakkaista eikä työvoimasta, eli lähinnä julkisella alalla.
Globaali talous puolestaan on asia tai ilmiö, kehityssuunta maailmassa, jota me suomalaiset emme voi itse mihinkään muuttaa. Vaihtoehtoina on joko mennä mukaan tai eristäytyä. kuvaavaa on, että nyt pärjäävät parhaiten diktatuurit, kuten Kiina ja lähi-idän öljyvaltiot, joissa ei ole demokratiasta tietoakaan, mutta rutosti luonnonvaroja ja mahdollisuus toimia toteuttaa markkinataloutta ilman demokraattista kontrollia.
Tästä ympäristöstä Suomikin joutuu repimään hyvinvointinsa rahoittamisen eikä siinä ole kyse vaaroista ja uhkista eikä turvallisuudesta tai epäileväisyydestä, kun kyse on selviytymisestä niiden pelinsääntöjen puitteissa, jotka oma, EU:n ja kansainvälinen lainsäädäntö ja sopimukset meillekin tasa-arvoisesti antavat.
Kansallisissa eduissa kaikki joutuvat joustamaan. Saksa on siitä hyvä esimerkki, kun se aikanaan tuki Nokiaa taloudellisesti, jotta Nokia olisi silloisessa Euroopan mobiilimarkkinatilanteessa sijoittunut Bochumiin. Tuolloin puhelinten hinta oli korkealla ja Saksan työvoimakustannukset ok suhteessa markkinoilta saatavaan tuottoon. Nyt ovat markkinahinnat laskeneet, halpoja puhelimia tarvitaan aiempaa enemmän, mutta Saksan työvoimakustannukset nousseet. Saksa joutuu joustamaan kansallisissa eduissaan, mikä ei ole oikeistoon tai vasemmistoon liittyvä kysymys.
Gobalisaation ja ennen muuta informaatioteknologian myötä globalisoituva maailma "kutistuu". Kansallisen politiikan liikkumavara ja vaikutusmahdollisuudet kutistuvat samassa suhteessa. Tulee pakko toimia yhteistyössä, ellei aio kokonaan eristäytyä sen ulkopuolelle. Tämä edellyttää yhteisiä pelinsääntöjä ja ylikansallista lainsäädäntöä niissä asioissa, jotka yhdessä nähdään yhteisinä pelinsääntöinä. Tämän kehityksen kanssa on elettävä, jos aiomme tulevaisuudessa säilyttää mahdollisimman suuren toimintavapauden.
Työtä riittää kaikille ainoastaan silloin, jos olemme muita maita innovatiivisempia ja ennakkoluulottomampia kehittämään uutta ja mäkemään mahdollisuuksia. kehitysmaat ovat alkaneet teollistua ja ennen köyhien, satamiljoonaisten kansojen elintaso alkaa teollistumisen yötä nousta.
Tämä tarjoaa nimenomaan kansallisesti ajatellen pienille maille mahtavia mahdollisuuksia. pulma ei parinkymmenen vuoden uluttua ole ollenkaan siinä, etteikö tryötä riittäisi, vaan siinä mistä pystymme houkuttelemaan tekijät tarjolla olevalle työlle.
mitä innovatiivisempia olemme ja mitä korkaluokkaisempaa uutta teknologiaa pystymme kehittämään pysymällä samalla tavalla maailman kärjessä kuin Nokia, niin sitä paremmin pystymme rahoittamaan yös kaikki vanhenevan väestömme tarvitsemat hyvinvointipalvelut.
Varovaisuus ja epäily ovat toki aina paikallaan, siitä en kiistele. On hyvä pitää ainakin toinen jalka jonkin verran maassa kiinni, mikö ei tarkoita "jalat maassa" vertauksen mukaan kuitenkaan, että meidän pitäisi kaivautua muniamme myöden maan sisään kaikkea uutta riskinottoa pelätessämme. ;-)
Puolueiden oma politikointi ja keskinäinen nahistelu vanhoissa juoksuhaudoissaan toisiaan vastaan - tai ainakin mielikuva, että puolueet noin toimisivat - lienee yksi osasyy siihen, että uudet jakolinjat on haettu puolueiden ulkopuolelta, jopa anarkiasta, samalla kun äänestysaktiivisuus on laskenut ja liikkuvien äänestäjien suhteellinen osuus kasvanut.
Tämä selittää nimenomaan vihreiden suuren kannatusosuuden, koska sinne edelleen mahtuu kaikki "individualismi", jota ei koeta tavanomaisissa puolueissa olevan.
Keskustasta perinteinen osa vaalii edelleen maaseutua, mikä tullee syksyllä korostumaan, kun keskustan on pidettävä huolta asemastaan yhdistyneissä ja yhdistymistä valmistelevissa maaseutukunnissa.
Onneksi liberaalin ja uudistushakuisen keskustalaisuuden suhteellinen valta puolueen sisällä näyttäisi olevan luonnollista tietä kasvussa keskustan näkyvimpien ministereiden ja myös EU-komissaari Rehnin ansiosta.