Halusin kirjottaa juuri tälle palstalle, sillä ajattelin että voisitte ymmärtää ajatusmaailmaani. Edes hiukan. Haluaisin kuulla mielipiteitä ja muita kommentteja tilanteestani..
Olen siis vasta 17 vuotias tyttö. Olen painoindeksin mukaan normaalipainoisen ja alipainoisen rajoilla. Olen inhonnut vartaloani niin kauan kuin muistan, ja ajattelen että vasta kun olen todella todella laiha, on kaikki asiat hyvin. Silloin voin olla onnellinen.
Seitsemännellä luokalla ensimmäisen kerran yritin oksentaa syömisen jälkeen, kuitenkin huonolla menestyksellä. Sen jälkeen olen monesti yrittänyt olla syömättä päiviä. Se ei kuitenkaan ole koskaan onnistunut ja on päätynyt ahimimiseen -> ja tämä johtanut parin kilon lihoamiseen ja pahentanut itseinhoa. Kahdeksannella luokalla yritin pariin kertaan laihduttaa terveellisesti liikkumalla ja vähentämällä vain muutamasataa kaloria per päivä. Halusin tuloksia, ja hermothan siinä meni. Nyt parin vuoden jälkeen olen satunnaisesti oksentanut syömisen jälkeen. Se ei kuitenkaan tapahdu aina, ehkä vain kerran kuukaudessa.
En tykkää katsoa peiliin, enkä näytä vartaloani kenellekkään. Vihaan vartaloani ja olen jopa rukoillut että voisin laihtua. Haluan sitä niin paljon, ja nyt jopa toivon että sairastuisin anoreksiaan. Mielestäni se on todella sairasta miten voin toivoa sitä, mutta en mahda ajatukselle mitään.
Olen myös miettinyt toista vaihtoehtoa: Entä jos yrittäisin puhua ensin esimerkiksi äidilleni jonka kanssa minulla on ollut aina todella hyvät välit. Jos kertoisin olostani ja tilanteestani. Miten? Jos yrittäisin saada "hyvissä ajoin" apua. Entä jos yrittäisinkin jotenkin kohottaa itsetuntoani ja hyväksyä vartaloni sellaisena kun se on?
Isoin asia minkä haluaisin tietää, on että onko minulla syömishäiriö? Nimittäin tiedän että "normaali" tämän ikäinen nuori voisi kävellä ihanalla kesäsäällä rannalla ilman vaatteita, ja edes vähän hyväksyisi itsensä.
Koska anoreksiaa tämä ei ole, eikä vakavaa bulimiaakaan.
Olen siis vasta 17 vuotias tyttö. Olen painoindeksin mukaan normaalipainoisen ja alipainoisen rajoilla. Olen inhonnut vartaloani niin kauan kuin muistan, ja ajattelen että vasta kun olen todella todella laiha, on kaikki asiat hyvin. Silloin voin olla onnellinen.
Seitsemännellä luokalla ensimmäisen kerran yritin oksentaa syömisen jälkeen, kuitenkin huonolla menestyksellä. Sen jälkeen olen monesti yrittänyt olla syömättä päiviä. Se ei kuitenkaan ole koskaan onnistunut ja on päätynyt ahimimiseen -> ja tämä johtanut parin kilon lihoamiseen ja pahentanut itseinhoa. Kahdeksannella luokalla yritin pariin kertaan laihduttaa terveellisesti liikkumalla ja vähentämällä vain muutamasataa kaloria per päivä. Halusin tuloksia, ja hermothan siinä meni. Nyt parin vuoden jälkeen olen satunnaisesti oksentanut syömisen jälkeen. Se ei kuitenkaan tapahdu aina, ehkä vain kerran kuukaudessa.
En tykkää katsoa peiliin, enkä näytä vartaloani kenellekkään. Vihaan vartaloani ja olen jopa rukoillut että voisin laihtua. Haluan sitä niin paljon, ja nyt jopa toivon että sairastuisin anoreksiaan. Mielestäni se on todella sairasta miten voin toivoa sitä, mutta en mahda ajatukselle mitään.
Olen myös miettinyt toista vaihtoehtoa: Entä jos yrittäisin puhua ensin esimerkiksi äidilleni jonka kanssa minulla on ollut aina todella hyvät välit. Jos kertoisin olostani ja tilanteestani. Miten? Jos yrittäisin saada "hyvissä ajoin" apua. Entä jos yrittäisinkin jotenkin kohottaa itsetuntoani ja hyväksyä vartaloni sellaisena kun se on?
Isoin asia minkä haluaisin tietää, on että onko minulla syömishäiriö? Nimittäin tiedän että "normaali" tämän ikäinen nuori voisi kävellä ihanalla kesäsäällä rannalla ilman vaatteita, ja edes vähän hyväksyisi itsensä.
Koska anoreksiaa tämä ei ole, eikä vakavaa bulimiaakaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että oma tyttöni uskalsi kertoa ongelmastaan. Niin paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen. Vasta, kun ymmärsin todella mistä on kysymys, olen voinut äitinä auttaa. Jospa tyttöni, olisi jo aikaisemmin osannut pukea sanoiksi sen, kuinka inhoaa vartaloaan tai kuinka haluaisi näyttää toisenlaiselta tai pukeutua eri tavalla, olisin tehnyt mitä tahansa, jotta hänen ei olisi tarvinnut sairastua. Mutta toisaalta, vaikka hän sairastuikin, hänestä kehkeytyi monen prosessin kautta se, mikä hän nyt on. Aivan ihana nuori nainen. Ja välimme ovat tällä hetkellä avoimet. Näytä tämä juttu äidillesi, niin hän varmaan ymmärtää, mistä on kysymys.