Kiitos paljon teille vastauksistanne. Osaatte perustella hyvin montaa eriasiaa.
Kysymys teille: Millaisia syyllisyydentunteita abortista? Oliko niitä edes? Ja TÄRKEIN: Miten päääsitte niistä eroon? Oliko jossittelua?
Itse olen tehnyt abortin.Tein sen todella nopealla päätöksellä. En nähnyt muita vaihtoehtoja.
Nyt olen jälkeenpäin miettinyt, että mitäs JOS. Tiedän kyllä että elämäntilanteeni on todella monen asian takia hyvin huono lapsesta huolehtimiseen. Ikä,opiskelija ja masennus... Ei mikään masennus että ei ole muuta elämää kuin maata sängyssä,mutta kuitenkin suurta stressiä, ahdistuneisuutta ja vähintään alakuloisuutta..
Eli perjaatteessa koen että oli järkevää tehdä tämä,mutta kuitenkin tiedän että jos olisin sinnikkäästi päättänyt,että nyt elän lapsen kanssa niin ehkä olisin onnistunut. Haluan kuitenkin saada joskus lapsia.Olen lapsirakas.
Ja muutkin saavat toki vastata..
Ja kiitos esim.näille kolmelle naiselle siitä, että en varmaan ota itseeni yhtään kenekään aborttia vastustavien loukkaavista kommenteista. Ja en tarkoita tätä vaan netissä.Vaan kiitos siitäkin,että en jaksa enää tuskastella lääkäriä joka oli vähän ilkeä ja jos joku sanoo päin naamaa että tein murhan,niin osaan olla ajatella että omapahan on mielipiteesi.
Jossain määrin ajattelen että sillä ei ollut aivotoimintaa,ei tuntenut kipua, ei erottanut edes kunnolla paljain silmin...Mutta sanokaahan te kolme erityisesti tähän vastaus. Te ajattelette suht samalla tavalla alkiosta kuin minä. Mutta oliko teillä silti jotain pientä ajatusta,että "äiti olisi rakastanu sua.anteeksi".
Tai oikeastaan keksin tälle tunteelle aika hyvän ilmaisun: Ikävöin sitä mitä ei ole ollut edes ikinä olemassakaan. Ristitiitaista.Mutta noin se on. Oliko teillä mitään tollaista? Ja en nyt kaipaa mitään kommentteja et KYLLÄ SE OLI OLEMASSA..plaaplaaplaa..
Ja vaikkei olisi tuollaista niin oliko ajatuksia,että nyt olisi vauva ja päläpälä? Ja miten niistä eroon?
Ja tiedättekö muuten että miten menee kun mahdollisesti saa joskus lapsen.Ajatteletteko aborttia silloin.Onko kokemuksia siitä itsellä tai tutuilla?
Kysymys teille: Millaisia syyllisyydentunteita abortista? Oliko niitä edes? Ja TÄRKEIN: Miten päääsitte niistä eroon? Oliko jossittelua?
Itse olen tehnyt abortin.Tein sen todella nopealla päätöksellä. En nähnyt muita vaihtoehtoja.
Nyt olen jälkeenpäin miettinyt, että mitäs JOS. Tiedän kyllä että elämäntilanteeni on todella monen asian takia hyvin huono lapsesta huolehtimiseen. Ikä,opiskelija ja masennus... Ei mikään masennus että ei ole muuta elämää kuin maata sängyssä,mutta kuitenkin suurta stressiä, ahdistuneisuutta ja vähintään alakuloisuutta..
Eli perjaatteessa koen että oli järkevää tehdä tämä,mutta kuitenkin tiedän että jos olisin sinnikkäästi päättänyt,että nyt elän lapsen kanssa niin ehkä olisin onnistunut. Haluan kuitenkin saada joskus lapsia.Olen lapsirakas.
Ja muutkin saavat toki vastata..
Ja kiitos esim.näille kolmelle naiselle siitä, että en varmaan ota itseeni yhtään kenekään aborttia vastustavien loukkaavista kommenteista. Ja en tarkoita tätä vaan netissä.Vaan kiitos siitäkin,että en jaksa enää tuskastella lääkäriä joka oli vähän ilkeä ja jos joku sanoo päin naamaa että tein murhan,niin osaan olla ajatella että omapahan on mielipiteesi.
Jossain määrin ajattelen että sillä ei ollut aivotoimintaa,ei tuntenut kipua, ei erottanut edes kunnolla paljain silmin...Mutta sanokaahan te kolme erityisesti tähän vastaus. Te ajattelette suht samalla tavalla alkiosta kuin minä. Mutta oliko teillä silti jotain pientä ajatusta,että "äiti olisi rakastanu sua.anteeksi".
Tai oikeastaan keksin tälle tunteelle aika hyvän ilmaisun: Ikävöin sitä mitä ei ole ollut edes ikinä olemassakaan. Ristitiitaista.Mutta noin se on. Oliko teillä mitään tollaista? Ja en nyt kaipaa mitään kommentteja et KYLLÄ SE OLI OLEMASSA..plaaplaaplaa..
Ja vaikkei olisi tuollaista niin oliko ajatuksia,että nyt olisi vauva ja päläpälä? Ja miten niistä eroon?
Ja tiedättekö muuten että miten menee kun mahdollisesti saa joskus lapsen.Ajatteletteko aborttia silloin.Onko kokemuksia siitä itsellä tai tutuilla?
Vastaukset 25
Vanhimmat
Kiina-dokumenttia: jos ei yht.kunnan lupaa tehdä lasta, abortti tai sakot.
Jos useampi lapsi, sakot tai pidä lapsi.
Jos se yksi ainoa lapsi sattuu kuolemaan ja on pakkosteriloitu, niin sitten ehkä tulee suru puseroon...
päivystys toimii 24/7...
Abortti toimenpiteenä ollut itsestäni ok, sillä arvostan elämässä laatua enemmän kuin itse elämää. Abortista ei siis syyllisyyden tunteita. Mutta koska minun itseni ei koskaan pitänyt aborttia joutua kokemaan, niin siitä vahingossa raskaaksi tulemisesta oli ja on syyllisyyden tunteita edelleen silloin tällöin. niistä pääsee eroon alkamalla ajatella jotain muuta, eli ei niin kovin vakavia. Jossittelua tottakai, en ole mikään varma ihminen ja tykkään analysoida kaiken perusteellisesti. Enimmäkseen kuitenkin jospa en olsi silloin raskaaksi tullut, ei mitään jospa olisin lapsen tehnyt...
Minä en ole lapsirakas, se kai se suurin syy on miksi jossittelu lapsenteon suhteen on ollut erittäin vähäistä.
Minä en tehnyt hätäistä päätöstä, vaan kantani vahinkoraskauksiin on ollut selvä jo erittäin nuoresta. Tai ei ehkä niinkään, vaan kantani siihen millaisen elämän jokainen syntyvä ihminen ansaitsee, siihen ei kuulu ei-toivottuna syntyminen... sekin vähentää varmasti jossittelua.
ei oikeastaan, sillä olin varma jo silloin, että äiti ei olisi rakastanut, siten kuten äiti tietää miten itse olettaa lasta pitävän rakastaa. Minusta suurinta rakkautta on tarjota parhaat mahdolliset elinolosuhteet ja niihin ei sisälly kypsymätöntä, resursseiltaan vajaata äitiä...
Monet valeraskaanakin olevat naiset kokevat suurta menetystä jostain mitä ei koskaan oikeastikaan ollut edes koskaan olemassa. joten et ole lainkaan hassu siinä suhteessa. ihmiset ikävöivät paljon sellaista jota ei ollut edes olemassa. Vanhoja hyviä aikoja esimerkiksi, kun aletaan tutkia, niin ei ne ajat mitään hyviä olleetkaan, vaan aika on kullannut muistot...
Sitä mitä tulevaisuudessa tapahtuu ei tiedä kukaan. ehkä ajattelen aborttia enemmän kun olen toivotusti raskaana ja saan vauvan, ehkä en. Sen kuitenkin tiedän, että en olisi kypsynyt täksi ihmiseksi mikä nyt olen ja tulevaisuudessa sitten äitinä, ilman tätäkin kokemusta.
kysymykseesi, vaikka en olekaan "haastettu".
tein aikoinani keskeytyksen, silloin kun ei tiedetty mistään lääkkeellisistä vaihtoehdoista..
En hetkeäkään miettinyt muuta vaihtoehtoa, tai hetken, mutta se kaatui omaan mahdottomuuteensa..
Mielestäni jossittelu muutenkin on hyödytöntä. En koe menettäneeni mitään ja uskon vakaasti myös näin olevan.
Myöhemmin tultuani uudelleen raskaaksi, ei keskeytyksen mahdollisuus edes käynyt mielessäni. En ole edes raskaus aikoina miettinyt sitä mahdollista vauvaa. Turhaa ruoskit itseäsi, nyt vain annat ajan kulua ja nautit elämästäsi.
Vauvoja tulee ja menee, kirjaimellisesti. jotkut eivät koskaan saa, toiset saisivat taakaksi asti, toiset läpikäyvät monta menetystä matkalla alkaen keskenmenosta jo vastasyntyneen kuolemaan... Se on elämää.
Joskus toisten ihmisten on vaikea hyväksyä ratkaisuasi, mutta mitä sitten? Meillä jokaisella on oikeus olla omanlaisiamme. Ja ennen kaikkea jälkiviisaus ei ole viisautta. Olet ratkaisusi tehnyt ja sinun on elettävä nyt tätä elämää ja tämän ratkaisun kanssa. Älä siis anna sen syödä sinua elävältä, koska se ei hyödytä mitään.
Minulla kun ei ole aborttia takana itselläni, vain synnytyksiä.
Mitä tahansa päätöstä jossitellaan. Naimisiin meno, lasten teko, talon osto, opiskelu... joka ikinen asia ja päätös tuntuu jskus siltä ettei sitä olisi pitänyt ikinä tehdä. Ja sitten se menee ohi :D jossittelu kuuluu asiaan ja on tervettä. Se ei ole katumusta, vaan spekulointia, ja eri skenaarioita on aivan normaalia meittiä niin etu- kuin jälkikäteenkin.
"Tai oikeastaan keksin tälle tunteelle aika hyvän ilmaisun: Ikävöin sitä mitä ei ole ollut edes ikinä olemassakaan. Ristitiitaista.Mutta noin se on."
Ymmärrän hyvin. Se mitä ikävöit ei ole se alkio, vaan se ajatus lapsesta. Se mitä mielessäsi toivoit että voisi olla, se kaikki hyvä ja kaunis mikä lapsen syntymiseen ja elämään äitinä liittyy. Sinä suret nyt menetettyä tulevaisuutta, jotain mitä olisi voinut olla.
Niin keskenemenon kuin abortinkin yhteydessä on sallittua ja normaalia tuntea myös menetyksen tunteita ja surua. Myös katumusta, koko tunteiden kirjoa. Sinun kohdallasi avain on, koska päätös on jo menneisyydessä, päästä yli siitä ja elää sen kanssa. Sinun on käsiteltävä nuo tunteet, anna niiden tulla. Niissä ei ole mitään väärää. Itke, sure, sytytä kynttilöitä jos haluat, pidä hautajaiset sille ajatukselle lapsesta jota odotit. Tuska on sallittua, ja se menee ohi. Lupaan.
***
Hyvin valvotun yön jälkeen olen niin hempeällä tuulella, että esitänpä tähän Viljo Kajavan runon:
Me emme tiedä mitä linnun sydän tuntee
kun siipi ei enää kanna
ja alla on meren hauta.
Yhtä vähän me tiedämme
pienestä suloisesta sisarestamme,
yhtä vähän kultasydämisestä veljestämme,
kun he putoavat.
Ihmiselämä ja linnunlento
ovat yhtä huimia, yhtä katkeavia
ja muistomerkin arvoisia.
Elämään kuuluu kuolema. Kuolemaa surraan. Pystytä muistomerkki jos se helpottaa. Me joille abortoitu sikiö on ollut vain fyysinen olento, jolta puuttuu ihmiselämän kaksi muuta perusasiaa, eli psyykkisyys ja sosiaalisuus, olemme huonoja ymmärtämään niitä, joiden mielestä sikiö on jo omannut sielun (henkisyys on osa psyykkisyyttä, vaikkakin uskonasia) tai sikiöllä on ollut jo sosiaalista merkitystä jollekin läheiselleen.
(Itse en olisi aborttia voinut varmaan tehdä, mikäli olisin kokenut lapsellani olevan jompikumpi puuttuvista asioista...) Pitäisi kuitenkin yrittää paremmin taas muistaa sitä, että alkion voi nähdä myös toisin. Alkion menettäminen on varmasti suuri suru, vaikka menetyksen aiheuttaa itse tietoisesti, jos sillä on itselle jokin suurempi merkitys, kuin vain fyysinen kehittyvä olento.
Sinulla ei ole siihen mitään eväitä...
tiedäthän sanonnan "aika parantaa haavat"? Se ei ole tuulesta temmattu vaan hyvin totta. Pystyn lupaamaan että aika tekee tehtävänsä, aivan samalla tavalla kuin pystyn lupaamaan että se omena putoaa maahan sillä kolmannellasadannellakin pudotuskerralla.
***
mutta käytännössä tiedetään, että jotkut haavat eivät parene koskaan, vaikkakin kipu voi niissäkin jonkin verran helpottaa..
sinunkin lapsesi olisi hyvin pian ollut tunteva sosiaalinen yksilö. Ihmiselämän sinä tuhosit, et siitä pääse mihinkään!
abortista 30-vuotta, koskahan sen tuskan tai katumuksen pitäs alkaa? Tuskinpa toista tekis jos ekasta jotain pahoja kokemuksia ois jääny :D
Mutta se ei ollut sellainen silloin kun keskeytys tehtiin.
Ja kuten sanoin, jos olisin tuntenut, että lapsi olisi jo ollut jompaakumpaa niistä, en itse olisi keskeytystä tehnyt...
ihmisyys ja elämä sillä kuitenkin oli, ja ne riittää useimmille. Onneksi.
Ja ne useampi ei silloin tee aborttia, jos se riittää. Yksinkertaista, mutta liittyi minuun (jolle se ei riittänyt) miten?
Kiitos kommentistasi, lämmittää mieltä kovasti, kun joku samankaltaisiin elämäntilanteisiin joutunut ja/tai samoja ajatuksia miettinyt kokee saaneensa apua ja ajattelemisenaihetta. Nämä ovat niin isoja asioita, että valitettavasti moni näitä läpikäymätön ei oikeasti ymmärrä, minkälaisia ajatuksia ja tuntoja voi herää. Tristar ja Dara ovat minun mielestäni juuri sen tähden tämän palstan "sielu", koska he osoittavat sitä todellista empatiakykyä ja ihmismielen syvien ajatusten ymmärtämistä, vaikka eivät itse henkilökohtaisesti ole näitä asioita joutuneet punnitsemaan (ainakaan aborttia omana ratkaisunaan jälkikäteen).
"Kysymys teille: Millaisia syyllisyydentunteita abortista? Oliko niitä edes? Ja TÄRKEIN: Miten päääsitte niistä eroon? Oliko jossittelua?"
Ei ole syyllisyydentunteita abortista. Haikeutta kyllä. Enkä koe, että siitä eroon tulisi päästäkään. Se on osa minua ja elämänkokemuksiani ja kasvattanut ja kypsyttänyt minua ihmisenä todella paljon. Ainahan sitä sanotaan, että ne "pahimmat ja suurimmat" ratkaisumme kasvattavat meitä eniten, vaikkeivät ne helpoksi elämää tee. Koen siis olevani paljon ymmärtäväisempi ja empatiakykyisempi ihminen nykyään. Ehkä sen kääntöpuolena on tullut tosin sellainen tietty kyynisyys, tai ehkä paremminkin sinisilmäisyyden häviäminen. En enää usko, ettei "juuri minulle" voi joitakin asioita tapahtua. Olenhan oppinut vaikeamman kautta, että ihminen tekee yllättäviäkin ratkaisuja, kun hän oikeasti joutuu ne kohtaamaan.
Minun aborttipäätökseni oli hyvin varma ja tarkkaan pohdittu ja olen ihmisenä aika realisti. Toki voin nykyään jossitella, millaista elämä olisi, jos toisin olisin valinnut. Tiedän kuitenkin, etten nykyään ole täysin sama ihminen kuin jos todella toisin olisin valinnut. kokemuksemme muovaavat meistä sen mikä olemme, joten se, uskoisinko nykyisellä "minälläni" selviäväni lapsen kanssa, ei kuitenkaan kertoisi sitä, miten oikeasti olisin elämäni lapsen kanssa kokenut ja mitä hänelle olisin pystynyt tarjota. Jossittelu jälkikäteen on ihan tervettäkin, mutta minusta on turhaa jäädä siihen jossitteluun seisomaan. Ratkaisut on tehty ja on aina tehtävä juuri niillä eväillä kuin silloin oli tiedossa, mitään sen suurempaa tietoa ei yhdeltäkään eläväiseltä voi vaatia.
Minäkin olen lapsirakas ja koen että varmaan joskus tulen niitä haluamaan. Toisaalta uskon, että vain läheistenikin lapset ja heidän kanssaan oleminen saattaa olla "riittävästi", jos nyt niin voi sanoa. Omaa päätöstäni itse asiassa vahvisti se, että niin paljon kuin lapsista pidänkin ja niin paljon kuin odotinkin esimerkiksi sisarusteni lapsia jo heti kun ensimmäisen kerran heistä kuulin hyvin varhaisessa raskausvaiheessa, niin kuinka varmaksi näistä huolimatta koin oman raskauteni olevan aivan väärään aikaan ja aivan väärässä tilanteessa. En oikeastaan edes nähnyt vaihtoehtoa lapsen pitämiseen, eikä se oikeastaan edes houkuttanut. En siis tuntenut minkäänlaista "yhteyttä" ja odotusta tuohon potentiaaliseen lapseeni kohdistuen. Se varmuus omista tunteistani ja niiden eroavaisuus mietteisiini sisarusten lapsista ja siitä mitä minusta lapselle tulee itsestäänselvästi tarjota, pitää minut varmana päätöksestäni edelleen. Olen siinä iässä, että vauvoja alkaa olla lähipiirissä aika paljon, joten olen joutunut "koettelemaan" päätöstäni aika monen monta kertaa. Varmuus on säilynyt.
Voi olla, että koen joskus tulevaisuudessa raskaana ollessani tai vaikka lapsettomuuspeloissa(?) jotenkin toisin tästä asiasta. Me emme kuitenkaan pysty tietämään, miten tulevaisuudessa tulemme ajattelemaan. En tiennyt 20-vuotiaana, miten ajattelen nyt. En osannut arvata edes lähelle. Siksi en usko tietäväni ajatuksiani 10 vuoden päästä. Voimme elää vain tässä hetkessä ja tehdä niitä ratkaisuja, jotka näillä tiedoilla koemme eniten oikeiksi.
"Jossain määrin ajattelen että sillä ei ollut aivotoimintaa,ei tuntenut kipua, ei erottanut edes kunnolla paljain silmin...Mutta sanokaahan te kolme erityisesti tähän vastaus. Te ajattelette suht samalla tavalla alkiosta kuin minä. Mutta oliko teillä silti jotain pientä ajatusta,että "äiti olisi rakastanu sua.anteeksi"."
Vastaan ensin tuohon helpoimpaan eli viimeiseen: ei, minulla ei ole koskaan ollut edes pientä ajatusta siihen suuntaan. En koe tarvetta pyytää anteeksi tekojani miltään muultakaan mielikuvitusolennolta. Pyydän anteeksi tekojani niiltä tuntevilta ja kokevilta ihmisiltä, joille olen aiheuttanut jotain sellaista, joka heidän mielensä pahoittaa tai olen heitä loukannut. En pyydä anteeksi niiltä eläinten "potentiaaleilta", joiden elämän lopetin saadakseni ne lautaselleni. Ja ne olivat sentään tuntevia ja kokevia eläimiä. Alkioni ei ollut vielä kokeva ja tunteva ihminen. Siis kaikki sen "personointi" olisi silkkaa mielikuvitukseni tuotetta, joten tuollaisten ajatusten ja anteeksipyyntöjen tekeminen sille mielikuvitustuotteelle olisi MINUN ajatuksissani ja maailmankuvissani ja kekemuksissani jotenkin "teatraalista". Nyt täytyy tosin jokaisen lukijan muistaa, että puhun pelkästään omista tunteistani ja miten minä näin sen kyseisen alkion, joka ei muuksi koskaan kehittynytkään. Tunteeni ovat varmasti erilaiset joskus tulevaisuudessa jos olen raskautta viemässä loppuun. Silloin uskoisin "personoivani" sen alkion jo hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien ja siis ajattelevani sitä ihmistä, joka siitä ON tulossa. Nythän kyseisen alkion ei ollut tarkoitus koskaan sellaiseksi tullakaan. Osaltaan tuo tunne, etten mitenkään tuntenut tuota "yhteyttä" ja haaveillut siitä, mikä siitä alkiosta olisi tulossa, oli minulle se varmuustekijä, jonka takia koin abortin siinä tilanteessa oikeaksi ratkaisuksi. Ja koen edelleen.
En siis missään tapauksessa sano, että tuollaiset anteeksipyynnöt siltä lapselta olisivat minusta teatraalisia, kun joku toinen ihminen niin kokee. Jokaisella on omat tunteet sitä sisällään olevaa "vauvaa" kohtaan, eikä yhdenkään ihmisen kokemia tunteita voi joku toinen tietää tai vähätellä. Jos sinä koet, että sinua helpottaa pyytää anteeksi sitlä vauvalta, silloin se on sinulle täysin oikein.
Minä koen ehkä tavallaan tekeväni tuon saman sillä, että koen oppivani tuosta koko episodista niin paljon ja kasvaneeni niin paljon ihmisenä. Siis se kyseinen alkio ei ollut "turha tai mitätön", koska se on tehnyt minusta sen, mikä olen nyt; toivottavasti muita ihmisiä kohtaan paljon välittävämpi ja ymmärtäväisempi ihminen. Jos en olisi ajatellut näin paljon tuota omaa aborttiani ja maailmankatsomustani, kokisin sen koko alkion "elämän" olleen turha. Nyt se ei ollut. Tuota läpikäyntiä minä käyn esimerkiksi tällä palstalla: täällä on ihmisiä, jotka ovat miettineet asiaa paljon ja hyvin eri näkökanteilta. Ja täällä näkee myös, miten hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset punnitsevat ihan samoja asioita, kuin itsekin on punninnut.
"Tai oikeastaan keksin tälle tunteelle aika hyvän ilmaisun: Ikävöin sitä mitä ei ole ollut edes ikinä olemassakaan. Ristitiitaista.Mutta noin se on. Oliko teillä mitään tollaista? Ja en nyt kaipaa mitään kommentteja et KYLLÄ SE OLI OLEMASSA..plaaplaaplaa..
Ja vaikkei olisi tuollaista niin oliko ajatuksia,että nyt olisi vauva ja päläpälä? Ja miten niistä eroon?"
Minusta taas tuo ei ole yhtään ristiriitaista :D Koska itse tosiaan näen, että alkuraskaudessa tuo yhteys vauvaan kaikkien raskauksien kohdalla on pakkokin perustua lähinnä äitinsä tunteisiin ja haaveisiin vauvasta. Itse miellän noiden tunteiden ja haaveiden kohdistuvan juuri siihen, millaisena se vauva kohdusta ulos tulee ja mikä siitä sen jälkeen tulee. Ei siis siihen varsinaiseen sen hetkiseen alkioon ja sen todelliseen biologiseen kehitysasteeseen. Ja ne tunteet ovat olemassa jopa, vaikka alkiota ei olisi koskaan ollutkaan (tuulimunatapaukset), eikä tunteita voi vain kytkeä pois päältä. Siis tottakai sinä saat ajatella sitä alkiota "lapsena", äläkä sulje ajatuksiasi, vaan ajattele ja jossittele ihan reilusti. Vain siten sinä saat asiaa läpikäytyä. Pohdi sitä, miksi siihen päädyit ja pohdi sitä, mitä lapselle haluat tarjota, tai mitä ihmisten elämissä pidät tärkeinpänä. Ja pohdi sitä, miten teet ja toimit tulevaisuudessa, jotta pystyt sellaisen tulevaisuuden antamaan mahdollisesti jollekulle toiselle lapselle. Siis ota opiksesi sen sisälläsi olevan alkion elämästä ja sen vaikutuksista sinun ajatusmaailmaasi ja näkemyksiisi elämän tärkeydestä. Minusta se on suurin mahdollinen keino näin jälkikäteen arvostaa juuri sen elämänsä päättäneen alkion elämän tarkoitusta.
Osaltaan varmaan myös omia ajatuksia on varmistanut sekin, että kun täällä lukee noiden (ääri)vastustajienkin juttuja, näkee, että ne samat henkilökohtaiset mielipiteet ja näkemykset näistä muutamasta kriittisestä rajanvedosta heidänkin kantojaan pelkästään ohjaa. Kauheinta tai ehkä jopa opettavaisinta on vain huomata se, kuinka vähän jotkut ihmiset toisia kuuntelevat ja kuinka paljon sontaa silti väittävät noiden toisten ihmisten tunteista. Outoja tarpeita jopa toisten ventovieraiden tunteiden päsmäröintiin joillakuilla.
että Tristar ei ole koskaan tehnyt aborttia ja hän sanoo, ettei sellaista itse tekisikään!?!! Muiden abortit sopivat hänelle hyvin, eikä vieraiden lapsilla ole hänelle arvoa, vaan he ovat hänen selitystensä mukaan pelkkää arvotonta biomassaa. Hän selittää, että hänen omat lapsensakin olivat ihan samanlaista biomassaa, mutta hän vain itse sattui rakastamaan omia "solumöykkyjään" ja arvostamaan heti alunpitäenkin...
Kerron kyllä jos kysytään mutta jos ei ole joka viestiäni kahlannut läpi niin varmaan ei tiennytkään. Mitä sitten?
"Hän selittää, että hänen omat lapsensakin olivat ihan samanlaista biomassaa, mutta hän vain itse sattui rakastamaan omia "solumöykkyjään" ja arvostamaan heti alunpitäenkin..."
Ja ongelma oli..? Minä halusin lapsia, siksi se biomassa oli minulle kovin rakas, ne olivat minulle persoonia jo ennen hedelmöitystäänkin. Jos en olisi niitä halunnut, hitto, sama biomassa olisi ollut kyseessä mutta silloin olisin niistä hankkiutunut eroon enkä olisi alkanut mielessäni rakentaa niille eprsoonaa ja tulevaisuutta. Miksi ihmeessä tämä on vaikeaa ymmärtää?
***
onneksi ei ole vielä lapsia.mutta en todellakaan stressais muitten aborteista.ei vittuukaa kiinnosta muitten äpärien tilanteet joita en edes tunne.huolehdin ihan itsestäni ja et itsel menee hyvi.mitä sitä tuntemattomien inhottavia pentuja miettimää.itse varmaa mietit pentuja ympärivuorokauden ja suret toisten ihmisten alkionpoistoja.voi sua,osta vaikka nukkeja ja leiki niillä.en todellakaa tykkää muitten penikoista,niin tyhmiä monetki.eikä niis ole mitään ihanaa.ei todellakaan.
toivottavasti et pipipää niitä lapsia ikinä saakaan.
suhtautumisestasi päätellen tähän palstan aborttiväkeen...
Olen tehnyt abortin 31 vuotta sitten. Se oli silloisen nuoren elämäni viisain päätös ja muutti elämäni suunnan parempaan. Nyt olen 45 vuotias, minulla on neljä lasta ja yksi lastenlapsikin.
Päivääkään en ole aborttia katunut. Koskaan jälkeenpäin, aborttipäätöksen tehtyäni en ole jossitellut asiaa. Aborttipäätökseni oli aikaan ainoa vaihtoehto ja se oli itselleni päivänselvä. Siitä syystä en ole koskaan sitä katunut enkä mitään syyllisyyttä asiasta tuntenut tai kokenut että olisin "jollekkin" mitä ei ole olemassa anteeksi pyynnön velkaa.
Aborttipäätös on aina hyvin henkilökohtainen asia ja päätöksen on lähdettävä yksistään naisen lähtökohdista, koska hän on se joka asian kanssa on lopuneläämäänsä tekemisissä. Ei kannata kuunnella muiden " hyviä neuvoja" puolesta ja vastaan, niin että antaisi niiden vaikuttaa omaan päätökseensä. Mutta jos itse epäröit aborttia ja sen oikeellisuutta tilanteesasi on parempi jättää se tekemättä. Siitä voi tulla jälkeenpäin ongelmia.
Pidän vanhemmuutta tärkeänä ja vastuullisena tehtävänä. Arvostan lasta niin paljon, että haluan antaa hänelle kunnon lähtökohdat elämälle, parhaan mahdollisen huolenpidon, hoivan, huomioin ja täyden rakkauden. Lapsi on sen ansainnut. Kaikki 4 lastani ovat syntyneet rakastettuina ja haluttuina. Minkään raskauden aikana en ole miettinyt nuoruudessa tekemääni aborttia.
Sekin tappamasi lapsi olisi voinut elää ja kasvaa jossakin muualla ja olisi todennäköisesti nyt onnellinen perheenäiti tai isä..
Turha puhua mistään lapsen arvostamisista kun et kyennyt omien mukavuuksiesi edessä hänelle edes elämää antamaan.
Toinen vois olla sullakin ääni nyt kellossa jos oisitkin jääny lapsettomaks sen abortin jälkeen.
Veikkampa että sunkaan lapset/ lapsenlapset ei tiedä mitään mur**ja-mummon verisestä nuoruudesta...
"verisestä nuoruudesta"mitäs sinä olet toisia arvostelemaan??!!!kuule nuorella isoäidillä on varmasti asiat paljon paremmin kuin sinulla,joka vitutustaan ja tylsistynyttä elämään purkaa täällä,vittuakaan tietämättä muiden asioista.
vittujakos tänne sitte tulee ulisemaan asioistaan.
Vittuiluvapaa vyöhyke, sori.
Abortti on peruuttamaton asia.
Turha se on jälkeenpäin alkaa voivotella.
Teetin molemmat hyvin varhaisessa vaiheessa.
Sensaationhaluista mässäilyä nuo mielenoasitukset ja kuvat.
Miehiä vielä suurin osa.