Olen ymmälläni kummiudesta ja kummin tehtävistä. Aika hyvän kuvan sain lukemalla näitä keskusteluja, mutta haluan silti kertoa omat kokemukseni.
Itselläni on tietysti kummeja, mutta en minä heistä tiennyt mitään ennenkuin lähes aikuisena joskus tuli siitä puhetta. Olinpas yllättynyt. Kummini olivat toisen vanhempani sisaruksia joita näin usein kun he kävivät meillä kylässä, mutta se kummius ei tullut koskaan mitenkään esille. Nämä sisarukset eivät olleet mitenkään minusta kiinnostuneita tai osoittaneet mitään muutakaan minua kohtaan. Ei edes syntymäpäiväkortteja tai onnittelujakaan jos sattuivat käymään kahvilla juuri silloin. En nyt tässä valita tai mitään vaikka ehkä siltä kuulostaakin, näin se vain oli. Oma äitinikin oli kummi useammallekin lapselle, mutta ei hän mitenkään kyllä noteerannut niitä lapsia, synttäreitä tai muutenkaan.
Nyt minä olen itse kummi, ja pähkäilen sitä miten sellainen olisin. En ole ainoa kummi, kaksi muuta kummia ovat toisen vanhemman sisaruksia ja samassa kaupungissa. Itse asun eri kaupungissa, mutta muistan aina syntymäpäivät ja joulun. Pyrin aina käymään syntymäpäivän tienoilla siellä ja joulun alla. Jos en millään ehdi, niin lähetän postipaketin. Muutenkin käyn siellä lomilla ja joskus viikonlopun vietän ja samalla hoidan kummilastani ja annan vanhemmille omaa aikaa ja mahdollisuuden käydä jossain. Onpa kummilapsi ollut toisinaan hoidossa minun luonakin.
Mutta olen kuullut nyt useampaan kertaan ja useammalta taholta että tuo ei ole normaalia kummiutta. Olen kummilapsen kummeista sitäpaitsi ainoa, joka muistaa tämän syntymäpäivät ja käy kylässä heillä jne. Ei minua haittaa hoitaa silloin tällöin kummilastani tai ottaa joskus se kotiini hoitoon. Ihan mielelläni sen teen, jos minulla on muuta menoa niin sanon siitä kyllä, eli en mitään uhrauksia ole valmis tekemään. Eikös se ole hyvä että on olemassa jokin tukiverkko (kummit, sukulaiset, ystävät, naapurit...) niin vanhemmille kuin lapsellekin, siis jokin muu tukiverkko kuin yhteiskunnan tarjoama.
Eli en kai ole niin kummallinen kummi kuin mitä minun on sanottu olevan? Toisaalta useimmat sanojat ovat sukulaisiani, ja suvussani kummius on vain joku pakollinen uskonnollinen jäänne, jolla ei ole mitään käytännön merkitystä. Mutta samanlainen asenne kummiuteen on ollut myös avomieheni suvussa, joten ei kai se sit niin harvinainen asenne ole.
Itselläni on tietysti kummeja, mutta en minä heistä tiennyt mitään ennenkuin lähes aikuisena joskus tuli siitä puhetta. Olinpas yllättynyt. Kummini olivat toisen vanhempani sisaruksia joita näin usein kun he kävivät meillä kylässä, mutta se kummius ei tullut koskaan mitenkään esille. Nämä sisarukset eivät olleet mitenkään minusta kiinnostuneita tai osoittaneet mitään muutakaan minua kohtaan. Ei edes syntymäpäiväkortteja tai onnittelujakaan jos sattuivat käymään kahvilla juuri silloin. En nyt tässä valita tai mitään vaikka ehkä siltä kuulostaakin, näin se vain oli. Oma äitinikin oli kummi useammallekin lapselle, mutta ei hän mitenkään kyllä noteerannut niitä lapsia, synttäreitä tai muutenkaan.
Nyt minä olen itse kummi, ja pähkäilen sitä miten sellainen olisin. En ole ainoa kummi, kaksi muuta kummia ovat toisen vanhemman sisaruksia ja samassa kaupungissa. Itse asun eri kaupungissa, mutta muistan aina syntymäpäivät ja joulun. Pyrin aina käymään syntymäpäivän tienoilla siellä ja joulun alla. Jos en millään ehdi, niin lähetän postipaketin. Muutenkin käyn siellä lomilla ja joskus viikonlopun vietän ja samalla hoidan kummilastani ja annan vanhemmille omaa aikaa ja mahdollisuuden käydä jossain. Onpa kummilapsi ollut toisinaan hoidossa minun luonakin.
Mutta olen kuullut nyt useampaan kertaan ja useammalta taholta että tuo ei ole normaalia kummiutta. Olen kummilapsen kummeista sitäpaitsi ainoa, joka muistaa tämän syntymäpäivät ja käy kylässä heillä jne. Ei minua haittaa hoitaa silloin tällöin kummilastani tai ottaa joskus se kotiini hoitoon. Ihan mielelläni sen teen, jos minulla on muuta menoa niin sanon siitä kyllä, eli en mitään uhrauksia ole valmis tekemään. Eikös se ole hyvä että on olemassa jokin tukiverkko (kummit, sukulaiset, ystävät, naapurit...) niin vanhemmille kuin lapsellekin, siis jokin muu tukiverkko kuin yhteiskunnan tarjoama.
Eli en kai ole niin kummallinen kummi kuin mitä minun on sanottu olevan? Toisaalta useimmat sanojat ovat sukulaisiani, ja suvussani kummius on vain joku pakollinen uskonnollinen jäänne, jolla ei ole mitään käytännön merkitystä. Mutta samanlainen asenne kummiuteen on ollut myös avomieheni suvussa, joten ei kai se sit niin harvinainen asenne ole.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Et mielestäni ole mitenkään outo kummi, paremminkin hyvä kummi. Itselläni on myös kummi lapsi jota hoidan miellläni jos on tarvetta, asumme kyllä samassa kaupungissa joten näen häntä usein. Muistan häntä synttäreillä, jouluna ja välillä ihan ilman mitää syytä. Älä välitä muiden mielipiteistä vaan ole sellainen kummi kuin olet. Hauskoja hetkiä kummilapsesi kanssa ja aurinkoista kevättä.
Sähän olet mahtava kummi! Itse en ehdi paljoakaan kummityttöäni näkemään vaikka asun samalla paikkakunnalla.
Olet aloittanut kummiutesi hienosti. Annettu aika on paljon tärkeämpää kuin lahjat. Kunhan lapsi kasvaa, muuta lahjat pienemmiksi ja anna aikaa! Tehkää ydessä jotain kivaa, ota lapsi luokesi yöksi jne. Tekemiseksi riitää kaupungilla olo, ostaa ei tarvitse mitään ihmeitä, mutta jos sinulla on varaa, toki voit ostaa jotain kivaa, elokuvat, hetki hampirilaisella, jätskillä, kesällä uimassa jne..