sirkuslaisten suojelupyhimys

Pyhä Vitus, tanssitautisten ja vuoteenkastelijoiden parantaja

Pyhä Vitus (saks. Veit, ransk. Guy) tunnetaan nykyäänkin sen vuoksi, että reumaattisen tulehduksen aiheuttamasta chorea minorista yhä käytetään toisinaan nimityksiä tanssitauti tai Pyhän Vituksen tanssi (saks. Veits-Tanz, engl. St. Vitus' dance ja ransk. dance de Saint-Guy). Englantilaiset tosin puhuvat taudista usein myös nimellä Sydenham's chorea kuuluisan englantilaisen lääkärin Thomas Sydenhamin (1624–1689) mukaan.

Legendan mukaan Pyhän Vituksen isä oli pakana, joka yritti saada poikansa luopumaan tämän omaksumasta kristinuskosta. Isä jopa telkesi pojan viettelevien tanssijattarien joukkoon, mutta sekään ei saanut tätä luopumaan uskostaan. Sen jälkeen Vitus pakeni Roomaan, jossa hän paransi keisarin pojan tanssitaudista, silloin esiintyneestä mielettömyyden ilmenemismuodosta. Siitä huolimatta keisari antoi heittää Vituksen pataan, jossa oli kiehuvaa pikeä ja sulaa lyijyä. Legendan mukaan Vitus olisi kuitenkin noussut vahingoittumattomana esiin padasta. Joka tapauksessa hänen kerrotaan kärsineen marttyyrikuoleman Roomassa keisari Diocletianuksen (n. 243–313) aikana. Vitus julistettiin sittemmin pyhimykseksi ja vuonna 887 hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin Westfaleniin Corveyn luostariin ja sieltä vuonna 1355 Prahaan. Hänen muistopäivänsä oli katolisessa pyhimyskalenterissa 15. p:nä kesäkuuta, mutta se on poistettu siitä vuonna 1969.

Keski-Euroopassa Vitus tunnettiin yhtenä niistä "14 hädässä auttajasta", joilta rukoiltiin apua ja parannusta mitä moninaisimmissa taudeissa ja vaivoissa. Vituksen palvonta oli keskiajalla varsin laajalle levinnyttä. Elämäkerrallisten tapahtumien valossa on ymmärrettävää, että hänestä tuli erityisesti tanssitaudista suojelija ja parantaja. Sen lisäksi häneltä pyydettiin apua mm. koiran- ja käärmeenpuremissa, epilepsiassa sekä salamoita ja myrskyjä vastaan. Pyhästä Vituksesta tuli myöhemmin myös tanssijoiden ja näyttelijöiden suojelija.

Saksalaisen kulttuurin maissa esiintyi keskiajalla massahysteriana tanssihulluutta, jota nimitettiin Pyhän Vituksen tanssiksi. Varsinkin maaseudun miehet ja naiset muodostivat piirejä ja ryhmiä, joissa he tanssivat musiikin tahdittamina mielettömästi ympäriinsä, kunnes kaatuivat uupuneina maahan, usein tajuttomina ja vaahtoa suusta sylkevinä. Tosinaan tanssitautisia parannettiin ajamalla heistä riivaajia Pyhälle Vitukselle omistetuissa kappeleissa. Italiassakin oli vastaavaa tanssihysteriaa, mutta siellä sitä nimitettiin tarantismiksi, koska ilmiön uskottiin johtuvan myrkyllisten tarantula-hämähäkkien puremista. Kun massahysteriana ilmennyt tanssitauti laantui, yhdistettiin Pyhän Vituksen nimi erityisesti reumaattiseen tulehdukseen liittyvään tanssitautiin, chorea minoriin. Sillehän ovat ominaisia hapuilevat (ataktiset) ja tahattomat liikkeet, jotka luovat mielikuvan tanssin esittämisestä.

Marttyyrikuolemaansa liittyvien tapahtumien mukaisesti Pyhä Vitus kuvattiin useimmiten seisomassa suuressa padassa, jossa häntä korvennettiin hengiltä. Kirkolliset kuvat oli toisinaan laadittu siten, että pyhimykset pitivät tunnuksiaan eli attribuutteja pienennettyinä kädessään. Niinpä Pyhä Vitus kuvattiin usein kannattamassa vasemmalla kädellään pienikokoista pataa. Kansa ymmärsi silloin padan yöastiaksi ja pian Pyhää Vitusta alettiin kunnioittaa myös vuoteenkastelijoiden sekä ripulitautisten suojelijana ja parantajana.

Pyhän Vituksen tavoin huomattava osa katolisen ja ortodoksisen kirkon pyhiksi julistetuista henkilöistä on marttyyreja, jotka saivat surmansa kristittyjen vainoissa kristinuskon varhaiskaudella. Vainoajista pahimpia oli edellä mainittu keisari Diocletianus ja ankarin hänen toteuttamistaan vainoista tapahtui vuonna 303.

Rooman valtakunta oli 200-luvulla sekasortoisessa tilassa. Vajaan sadan vuoden kuluessa sillä oli peräti 80 keisaria ja vastakeisaria. Diocletianus, vapautetun orjan poika, oli ollut keisarin henkivartiojoukkojen päällikkönä Dalmatiassa, ennen kuin sotilasneuvosto huusi hänet keisariksi vuonna 284.

Diocletianus otti tehtäväksen palauttaa keisarin arvovallan ja hänen toteuttamaansa hallintoa voidaan kyllä pitää järkiperäisenä. Mutta kun hän otti tavoitteekseen raivata pois epäluotettavat ainekset, joutuivat myös kristityt pitkäaikaisen ja järjestelmällisen vainon kohteeksi, koska he eivät halunneet uhrata valtakunnan pakanallisille jumalille.

Diocletianus luopui keisariudesta vuonna 305 ja hänen seuraajakseen tuli hänen vävynsä Galerius (keisarina vuodesta 305, kuoli vuonna 311). On arveltu, että Pyhän Vituksen kuoleman aiheuttaja olisikin todellisuudessa ollut Galerius, joka tiedettiin erityisen verenhimoiseksi. Galerius jatkoi kristittyjen vainoamista melkein kuolemaansa saakka, mutta hänenkin kerrotaan sairastuttuaan kirjaimellisesti ryömineen ristin juurelle ja pyytäneen turhaan apua kristittyjen Jumalalta. Kristittyjen vainot päättyivät lopullisesti vasta Galeriuksen kuoleman jälkeen.