tuskasta?
Eli kuinka kauan surit tapahtunutta vai suritko ollenkaan?
Eli kuinka kauan surit tapahtunutta vai suritko ollenkaan?
Milloin pääsit yli
abortin aiheuttamasta
121018
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tuska on lohdutonta surua. Eli sitä en kokenut ollenkaan.
Surut surin enimmäkseen ennen keskeytystä. Vitutuksen siitä, että tulin tahtomaatani raskaaksi, koin enimmäkseen myös silloin asian ollessa ajankohtaisempi.
kesti ennen kuin lakkasin vatvomasta asiaa aina kun tuli puhetta abortista. Yli kokonaan en ole päässyt vieläkään, keskeytyksestä nyt pian 15 vuotta.
MUTTA, tiedän ajan olevan pitkä, mutta tähän suruun kuuluu paljon muutakin abortin yhteyteen liittyvää, vakava sairaus yms, joten kaikki yhdessä ne tekivät siitä isomman möykyn mieleen kuin ehkä olisi pitänytkään.
Tälläisissä tapauksissa kun suru tuntuu kestävän ylitsepääsemättömän kauan, kannattaa mennä ajoissa ammattiauttajalle juttelemaan, sillä tuollaisen suureksi paisuneen surun tasustalta löytyy yleensä paljon muutakin, joka alkaa oireilemaan suruna sekin abortin yhteydessä
Juuri tällaiset syyt laittavat kannattamaan tiukennuksia. Abortin saaminen ei voi olla automatiikkaa ja suurin osa sosiaalisista syistä haetuista aborteista tulee estää, jos akuutit syyt saadaan korjattua. Esimerkiksi niin, että selvitetään vastuut, vanhempainlomat ja taloudelliset ongelmat ja ainakin alaikäisten tapauksessa yritetään hankkia vapaaehtoisesti syntymättömän lapsen isovanhemmat mukaan.
Tällä palstalla monet abortin teetättäneet kertovat päivästä toiseen kuinka karmeasta toimenpiteestä oli kysymys ja miten oman lapsen menettäminen sillä tavalla herättää loputtomia "jos"-kysymyksiä. Abortin vuosipäiviä tai abortin pilaamia laskettuja aikoja itketään "enkelilapsen" syntymäpäivinä. Lääkäreitä ja hoitajia inhottaa aborttien tekeminen, koska siinä syntymätön lapsi menettää henkensä ja heidän kohtaamansa abortin todellisuus on karmeata katsottavaa.
Miksi kuitenkin jotkut aikuiset ihmiset, jotka selvästi lukevat ja tiedostavat nämä seikat ja jotka ovat vastaavan tilanteen edessä ennen kuin on myöhäistä, kuitenkin menevät yksisuuntaista kaistaa kohti aborttiklinikan pöytää?
Toinen kysymys on se, miten jotkut, jotka tietävät, millaisissa tilanteissa raskaaksi voi tulla tai toisen raskaaksi saattaa, voivat jättää asian systemaattisesti huomiotta. Mitä liikkuu päässä esimerkiksi, jos irtosuhteessa jätetään kondomiehkäisy pois (kyllä, sitä tapahtuu enemmän kuin kondomin pettämisiä!)?
tarkennetaan nyt vielä: minulla EI ollut sairauteni vuoksi vaihtoehtoja raskaudelle jota en halunnut, muuta kuin abortti.
Minä olen surrut niitä olosuhteita ja koko tilannetta että niin kävi, mutta minulla EI ollut mitään muuta vaihtoehtoa mikäli silloin mielin itse pysyä hengissä ja äitinä jo syntyneelle lapselleni.
Minä suren, mutta EN kadu, koska ratkaisu oli siinä tilanteessa AINOA oikea - minulle.
Suomessa on juuri nyt erinomainen aborttilaki jota ei ole mitään syytä tiukentaa.
inhoan lapsia yli kaiken.
E-pillereitä käytän orjallisesti kuten aina, aborteista ei muuta erikoisempaa mielikuvaa kuin hampaan poistosta tai nielurisaleikkauksesta.
Eli ei häiritse tai vaivaa, varmaan juuri siksikin että inhoan yli kaiken lapsia, vauvoja ym.
Pikku kakaroiden huuto ja kirkuminen kauppakeskuksessa saa minut suorastaan anelemaan aborttia. Inhoan lapsia.
Ja jos joku ölisee et mitä teet abortti-palstalla jos ei kiinnosta niin sitä teen että pakko tehä toinen abortti ens viikolla.
Minulle on nuoruudessa tehty kaksi aborttia. En ole surrut varsinaisesti abortteja, mutta kylläkin sitä, että jouduin niihin tilanteisiin. Molemmilla kerroilla päätös oli niin varma, välitön ja ainut mahollinen, ettei tilaa jossittelulle ollut.
Tosin täytyy sanoa, että jos silloin haavoittuvana, nuorena ja vaikutuksille alttiina olisin tullut tälle palstalle olisin varmaan seonnut. Abortti olisi tullut tehtyä joka tapauksessa; siitä ei epäilystä. Mutta tämä kielenkäyttö täällä on varsin surullista.
Abortin henkiset seuraukset voivat olla pitkäkestoisia ja tuskallisia. Ne saattavat alkaa myöskin vasta vuosien kuluttua itse tapahtumasta. Yksi omista ystävistäni on kamppaillut asian kanssa vuosia. Hänellä itsesyytökset alkoivat kun hänen ensimmäinen (ei-abortoitu) lapsensa syntyi, ajatuksesta, että mitä, jos olisin tehnyt sen juuri tälle lapselleni…
Lue tämän ketjun lopusta (linkit) muiden kokemuksia:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=1500000000000024&posting=22000000032541751
Ja täältä abortin henkisistä seurauksista:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=1500000000000024&posting=22000000032608697
Niin miten se sinun oma kokemuksesi?
'nyt äidille' kelvannut, koska siinä ei kerrottu juuri omasta kokemuksesta, vaan viereltä nähdystä ystävän kärsimyksestä... :D :D
Ennen aborttia oli ankeaa, harmittelin huonoa tuuria (hopeaT petti) ja suretti tietysti. Itse operaatio hermostutti, mutta kun kaikki oli ohi, tunsin vain helpotusta ja riemua, kaikki sujui hyvin ja komplikaatioitta. Mitään jälkimorkkista en ole potent yhtä sekuntiakaan.
Kolme aborttia tehnyt ja jokaisessa se suru on tullut positiivisesta raskaustestistä,abortin tekeminen ei ole miellyttävä kokemus ja sen vuoksi se oli henkisesti vaikea hetki.Sellainen "tuska" kesti ehkä viikon,lähinnä se "tuska" johtui siitä että mietin kuinka mulla voi olla näin huono tuuri että tulen tahtomattani raskaaksi.Ei suinkaan sen vuoksi että luovuin jostain.
Myöhemmin olen saanut toivottuja lapsia enkä enää edes oikeastaan ajattele noita epäonnisia sattumuksia aikaisemmassa elämässäni.
Noina hetkinä surin siis lähinnä itseäni.
Tuska ei ole vielä helpottanut. Abortista on aikaa 7,5 viikkoa, en tosin mieti asiaa niin usein kuin vielä kuukausi sitten mutta silti ajoittain sitä ajattelee kuinka monennella viikolla mun raskauteni olisi ja kuinka iso se sikiö olisi jo. Välillä kaduttaa, välillä olo on helpottunut.
Ahdistusta ei ole niin paljon kuin aikaisemmin, mutta mielen pohjalla on silti vielä lievä masennus ja syyllisyydentunto. Nyt pystyn ajattelemaan jo järkevämmin asioita, välillä oli vain sellainen tunne että haluan toisen lapsen sen tilalle josta luovuin vaikka siinä ei tietenkään mitään järkeä olisikaan.
Surutyö jatkuu vielä siis...