Onkohan muutos itsetunnossa ja suhtautumisessa maailman sekä kanssaihmisiin enää mahdollinen kun olen jo 30-vuotias?
Minä tulen jäämään loppuelämäkseni yksin ellen osaa muuttua erilaiseksi.
Häpeän itseäni ja pelkään muita. Ja aika monia ihmisiä "vihaan" (viha on liian voimakas termi, mutta muuten kuvaava).
En voi kuvitella että kukaan nainen koskaan hyväksyisi minut sellaisena kuin olen. Vaikka en järjellä ajatellen itseäni yleisestiottaen huonona pidäkään.
Pelkään vieraita ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita (vaikkei se ehkä ulospäin välitykään). En uskalla lähteä naisen kanssa treffeille, enkä ole koskaan kuin kännissä lähestynyt naista kenestä pidän.
Millä tavalla voin alkaa uskomaan, että on olemassa ihmisiä jotka antavat toisen viat anteeksi (kaikillahan meillä niitä vikoja on, tiedän) ja ennenkaikkea millä ihmeellä opin uskomaan että minun seurani voi olla jollekin miellyttävää ja että joku voisi jopa ihastua minuun?
Voiko tuollaista muutosta ajatusmaailmassa enää saavuttaa kun on - 15 vuotta ajatellut itsestään ja muista melkein pelkästään negatiivisesti?
Ja kiitos jos ajattelit vastata, että "sinun täytyy ottaa vain riski ja tehdä sitä tai tätä".
-Ei onnistu. Voin joskus tuntea hyvin vahvasti että huomenna onnistuu. Mutta ei se koskaan onnistu. Ei koskaan. Minun täytyy saada keino, jokin konkreettinen asia, millä saan itseni ottamaan sen riskin.
Minä tulen jäämään loppuelämäkseni yksin ellen osaa muuttua erilaiseksi.
Häpeän itseäni ja pelkään muita. Ja aika monia ihmisiä "vihaan" (viha on liian voimakas termi, mutta muuten kuvaava).
En voi kuvitella että kukaan nainen koskaan hyväksyisi minut sellaisena kuin olen. Vaikka en järjellä ajatellen itseäni yleisestiottaen huonona pidäkään.
Pelkään vieraita ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita (vaikkei se ehkä ulospäin välitykään). En uskalla lähteä naisen kanssa treffeille, enkä ole koskaan kuin kännissä lähestynyt naista kenestä pidän.
Millä tavalla voin alkaa uskomaan, että on olemassa ihmisiä jotka antavat toisen viat anteeksi (kaikillahan meillä niitä vikoja on, tiedän) ja ennenkaikkea millä ihmeellä opin uskomaan että minun seurani voi olla jollekin miellyttävää ja että joku voisi jopa ihastua minuun?
Voiko tuollaista muutosta ajatusmaailmassa enää saavuttaa kun on - 15 vuotta ajatellut itsestään ja muista melkein pelkästään negatiivisesti?
Ja kiitos jos ajattelit vastata, että "sinun täytyy ottaa vain riski ja tehdä sitä tai tätä".
-Ei onnistu. Voin joskus tuntea hyvin vahvasti että huomenna onnistuu. Mutta ei se koskaan onnistu. Ei koskaan. Minun täytyy saada keino, jokin konkreettinen asia, millä saan itseni ottamaan sen riskin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ehkä on mahdollista muuttua, mutta en tiedä onko ilman mitään mömmöjä(lääkkeitä).
"Häpeän itseäni ja pelkään muita. Ja aika monia ihmisiä "vihaan" (viha on liian voimakas termi, mutta muuten kuvaava)."
Sama. Tuohon auttaa mielialalääkkeet esim. sertraliini. Mutta kenellekään ei niitä sivuvaikutuksia toivo, eli ehkä parempi että pysyy vaan erossa. Vaikea sanoa.
"Minun täytyy saada keino, jokin konkreettinen asia, millä saan itseni ottamaan sen riskin."
Sama. Jää helposti yksin kun tavallaan ei ole mitään konkreettista asiaa minkä takia lähteä liikkeelle. Vielä kun on yksinäinen, mitä helvettiä sitä keksii. Eikä ole rahaakaan tehdä yhtään mitään. Ei naurata.
Mietipä tätä Jos et nyt lähde liikkeelle, niin edessäsi on yksinäinen vanhuus, ja sitä ennen yksinäiset juhlapyhät yms. Siinä riskiä kerrassaan!
Korosta itsessäsi niitä puolia, joita on kehuttu tai tiedät että ne ovat sinulle plussaa. Etsi kaltaistasi seuraa! Tee pieniä ponnistuksia! Älä lähde liikkeelle suurilla harppauksilla, vaan asteittain!
jotka eivät ole sinulle sopivia, vaan välitä vain niistä, jotka ovat sinulle sopivia (ystäviksi/ kumppaniksi/ kavereiksi). Niin yksinkertaista kuin tuo asia onkin, mutta se on silti niin helppoa unohtaa. Jos joku ihminen ei ymmärrä ajatusmaailmaasi, hän ei ole sinun tasollasi ja näin ollen viis veisaat hänen mahdollisista mielipiteistään. Et tee mitään sillä tiedolla, mitä ne ihmiset ajattelevat sinusta, joiden kanssa tutustuminen ei onnistu. Sitä paitsi, harvemmin edes ajatellaan sitä jonka kanssa tutustuminen ei onnistu, vaan yleensä ajatellaan sitä henkilöä jonka kanssa se onnistuu. Uskon, että valtaosan päänuppi toimii niin. Jos et ole jollekin ihmiselle sopiva, hän unohtaa sinut alta aika yksikön. Aina kannattaa yrittää. Olisipa sitten missä elämänvaiheessa tahansa. Ei yrittämisellä mitään menetä. Ehkä jos ei ole yrittänyt vuosiin, tulee varmasti epätoivoinen tunne ettei mikään kuitenkaan onnistuisi, mutta muista että se on vain tunne! Ihminen tulee riippuvaiseksi niihin asioihin, joita hän tekee päivästä toiseen. Esim. vetäytyy syrjään/ hakeutuu seuraan. Kierteen voi katkaista yhdestä ainoastakin päivästä alkaen. Ei tarvitse odottaa vuotta ennenkuin alkaa tehdä jotain. Niin se on. Ihminen voi kokeilla koska hyvänsä tutustumista johonkin uuteen ihmiseen. Ja jos tutustuminen kyseiseen henkilöön ei tunnu mukavalta, tutustumisen voi keskeyttää ja yrittää uudelleen jonkun toisen ihmisen kanssa. Mikään ei ole lukkoon lyötyä. Aina voi tsempata ja yrittää eikä kukaan ihmettele yhtään mitään (ja jos ihmettelisi, olisi todella kummallinen ihminen kyseessä).
Miksi minä puhuisin televisio-ohjelmista, kun minä sisälläni mietin omia tunteitani?
Miksi minä neuvottelisin oikeasta pesuainemäärästä, kun minä haluaisin halata?
Miksi minä väittelisin, kun meidän pitäisi kuunnella ja arvostaa toisiamme?
Miksi minä istuisin iltaani ravintolassa, kun minä mieluummin puhuisin runoista?
Miksi minä puhuisin autoista, kun minä oikeasti mietin lukemaani kirjaa ilmastonmuutoksesta?
Minä olen yksinäinen susi ja se on minun kohtaloni.
muutaman lauseen keskustella aiheesta, jota ei juuri sillä hetkellä jaksa. Ei siinä kova vaiva. Sen sijaan toisen ihmisen antama läheisyys antaa monin kerroin takaisin.