Kai tämä on vain nyt tarvetta purkautua jonnekin...
Olen aina ollut liikunnallinen ihminen ja perusterve. Nyt odotan neljättä lastani ja kolme edellistä raskautta on mennyt ihan hyvin. Tyypillisiä raskausvaivoja on toki ollut, mutta niiden kanssa on pystynyt elämään ja vaikka välillä onkin tullut jätettyä edellisissäkin raskauksissa jonkin asian tekeminen väliin, niin aina kun on ollut pakko tai välttämättä olen halunnut, niin hommat olen saanut hoidettua.
Nyt en pysty mihinkään. Aamulla oli ihan ok olo, joten ajattelin lähteä saattamaan esikoululaisen kävellen eskariin (kaksi kilometriä). Ensimmäisen sadan metrin jälkeen alkoi jo heikottaa ja sisulla pääsin kilometrin kävelemään. Sitten sanoin eskarilaiselle, että menee yksin loppumatkan, mun täytyy kääntyä takaisin. Oli aika pettymys lapselle.
No, käännyin takaisin työntäen rattaissa kaksivuotiasta. Sitä oloa ei voi kuvailla, kun ei ole sellaista ikinä muulloin tullut kun tässä raskaudessa. Istuin välillä penkassa ja sitten yritin taas kävellä, kaikki voimat poissa, heikotti, pyörrytti. Harkitsin jo ambulanssin soittamista, mutta ei ollut puhelin mukana. Mietin, käynkö soittamasta talosta matkan varrelta, mutta jos he eivät olisi olleet kotona, olisin saanut vain lisämatkaa.
Jotenkin pääsimme pihatielle, jota on puolisen kilometriä. Kaksivuotias halusi kävellä ja nostin hänet rattaista, en olisikaan jaksanut millään työntää enää. Viimeisen 50 metrin kohdalla poika jäi vähän jälkeen ja ilmoitti, ettei enää halua kävellä, vaan jää tähän leikkimään. Itse istuin penkkaan ja koitin puhumalla saada häntä tulemaan mukaan. Lopulta tuli jo itku itseltäkin, kun ajatus siitä, että joudun kävelemään viisi metriä takaisin päin, nostamaan siinä vaiheessa kaiketi kiukuttelevan lapsen syliin, tuomaan sen rattaisiin ja työntämään kotiin, tuntui niin totaalisen ylitsepääsemättömältä, etten tienyt, miten selvitä siitä.
Ja nyt siis puhuu henkilö, joka vielä ennen raskautta juoksi kymmenen kilometrin lenkkejä joka toinen päivä ja harrasti muutenkin liikuntaa.
No, lapsi tuli lopulta itse ja pääsimme kotiin. Nyt en sitten enää lähde kotipihalta mihinkään ennen synnytystä. Näin olen vaan päättänyt jo moneen kertaan tämän raskauden aikana ja aina ne päätökset pettää.
Mitään syytä tähän totaaliseen kykenemättömyyteen ei ole löytynyt, eli veriarvot ovat kohdallaan ja kaikki muutenkin hyvin.
Onko muilla yhtä heikko kunto raskauden aikana? Miten te olette sopeutuneet siihen? Miten saatte hoidettua päivittäiset kotityöt ja muut? Osaatteko huomioida raskauden aiheuttamat rajoitukset, vai menettekö vähän väliä vaikka lenkille tällaisin seurauksin?
Mulla on pari kuukautta vielä laskettuun aikaan ja sairauslomalla olen ollut puolesta välistä raskautta.
Olen aina ollut liikunnallinen ihminen ja perusterve. Nyt odotan neljättä lastani ja kolme edellistä raskautta on mennyt ihan hyvin. Tyypillisiä raskausvaivoja on toki ollut, mutta niiden kanssa on pystynyt elämään ja vaikka välillä onkin tullut jätettyä edellisissäkin raskauksissa jonkin asian tekeminen väliin, niin aina kun on ollut pakko tai välttämättä olen halunnut, niin hommat olen saanut hoidettua.
Nyt en pysty mihinkään. Aamulla oli ihan ok olo, joten ajattelin lähteä saattamaan esikoululaisen kävellen eskariin (kaksi kilometriä). Ensimmäisen sadan metrin jälkeen alkoi jo heikottaa ja sisulla pääsin kilometrin kävelemään. Sitten sanoin eskarilaiselle, että menee yksin loppumatkan, mun täytyy kääntyä takaisin. Oli aika pettymys lapselle.
No, käännyin takaisin työntäen rattaissa kaksivuotiasta. Sitä oloa ei voi kuvailla, kun ei ole sellaista ikinä muulloin tullut kun tässä raskaudessa. Istuin välillä penkassa ja sitten yritin taas kävellä, kaikki voimat poissa, heikotti, pyörrytti. Harkitsin jo ambulanssin soittamista, mutta ei ollut puhelin mukana. Mietin, käynkö soittamasta talosta matkan varrelta, mutta jos he eivät olisi olleet kotona, olisin saanut vain lisämatkaa.
Jotenkin pääsimme pihatielle, jota on puolisen kilometriä. Kaksivuotias halusi kävellä ja nostin hänet rattaista, en olisikaan jaksanut millään työntää enää. Viimeisen 50 metrin kohdalla poika jäi vähän jälkeen ja ilmoitti, ettei enää halua kävellä, vaan jää tähän leikkimään. Itse istuin penkkaan ja koitin puhumalla saada häntä tulemaan mukaan. Lopulta tuli jo itku itseltäkin, kun ajatus siitä, että joudun kävelemään viisi metriä takaisin päin, nostamaan siinä vaiheessa kaiketi kiukuttelevan lapsen syliin, tuomaan sen rattaisiin ja työntämään kotiin, tuntui niin totaalisen ylitsepääsemättömältä, etten tienyt, miten selvitä siitä.
Ja nyt siis puhuu henkilö, joka vielä ennen raskautta juoksi kymmenen kilometrin lenkkejä joka toinen päivä ja harrasti muutenkin liikuntaa.
No, lapsi tuli lopulta itse ja pääsimme kotiin. Nyt en sitten enää lähde kotipihalta mihinkään ennen synnytystä. Näin olen vaan päättänyt jo moneen kertaan tämän raskauden aikana ja aina ne päätökset pettää.
Mitään syytä tähän totaaliseen kykenemättömyyteen ei ole löytynyt, eli veriarvot ovat kohdallaan ja kaikki muutenkin hyvin.
Onko muilla yhtä heikko kunto raskauden aikana? Miten te olette sopeutuneet siihen? Miten saatte hoidettua päivittäiset kotityöt ja muut? Osaatteko huomioida raskauden aiheuttamat rajoitukset, vai menettekö vähän väliä vaikka lenkille tällaisin seurauksin?
Mulla on pari kuukautta vielä laskettuun aikaan ja sairauslomalla olen ollut puolesta välistä raskautta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
mulla taas on vasta muutama kuukausi raskausaikaa takana ja väsymys ja voimattomuuden tunne on aivan kamala. pahoinvointi on onneksi lievää, mutta en toisin sanoen jaksa yhtään mitään.
onneksi elämäntilanne on tällä hetkellä sellainen, että voin vain levätä. ensi viikolla muutan kuitenkin ulkomaille ja maaliskuun alusta alkaa siellä työt. pelottaa kamalasti, miten tulen selviytymään, jos tämä tällaisena jatkuu. nytkin jo kauppaan meneminen tuntuu ylivoimaiselta, vaikka sinne on alle 10 minuutin kävelymatka.
ei nyt ehkä ihan sama tilanne kuin sinulla, mutta kuitenkin.
sama meininki täällä tosin esikoinen on 1v4kk mut kun lähdemme ulos siis kun haluan ulos niin pääsemme puistoon jossa poika saa kävellä niin itken heti kun ei usko että nyt pitää mennä tähän suuntaan eikä päin vastaseen