Jo pidemmän aikaa mennyt tosi huonosti. Masennusta, saamattomuutta... En ole tuntenut oloani edes kovin ahdistuneeksi. Olen kai turtunut siihen jo tässä vuosien saatossa. Eilen aamulla heräsin jo neljältä. (vuorokausirytmi AIVAN sekaisin et ei mitään järkeä) Unettomuutta jälleen. Siinä aamulla tuli mietittyä asioita ja sitten eikun kuudelta läheiselle huoltoasemalle... sipsejä, paninia, suklaata, karkkia, limsaa. Aloitin syömään jo autossa. Kotona lisää niin että ällötti. Ei taaskaan tarvinnut edes sormia kurkkuun tunkea kun laatta lentää jo ihan itsestään. Silmät vuotaa ja tärisyttää. Pari tuopillista vettä naamaan ja hampaiden pesu. Sitten peiton alle piiloon maailmalta. Itku ei tule. Toisaalta on helpottunut olo. Ihan kuin olisin kaiken sen ahdistuksen ja paskan saanut itsestäni ulos oksentamalla. Tänään sama juttu. Kauppaan aamupäivällä. Oikein hävettää ostaa välillä ruokaa. Tuntuu että kaikki katsovat kun ostan kaikkia herkkuja. Varmaan ajattelevat että olisi tuon hyvä jättää nuokin väliin... Ja muutenkin kun olen korviani myöten veloissa eikä rahaa ole, niin sekin vähä mitä on menee vessanpöntöstä alas. Mitä tuhlausta!!
Miksi tämä sairaus ei tapa minua nopeammin? Tiedän kyllä että se sen lopulta tekee. Ei kestä elimistö enää lopulta. Luovutan, en jaksa enää. Ketään ei ole joka voisi auttaa. Vihaan ruokaa!!! Mutta toisaalta kun ahmin, se on se ainoa hetki jolloin en mieti muita ongelmiani.
Ahmimisen jälkeen on hetken helpottunut olo. Tunnen silloin itseni väsyneeksi ja raukeaksi. Monesti tulee uni sen jälkeen kun pakenen peiton alle tätä todellisuutta, yhteiskuntaa, byrokratiaa, jonka vankina olen.
Jos tapahtuisi ihme ja joku tulisi ja pelastaisi mut. Pitäisi huolta ja rakastaisi. Ottaisi syliin ja kertoisi kaiken olevan hyvin. Niin, haaveilla aina saa...
Miksi tämä sairaus ei tapa minua nopeammin? Tiedän kyllä että se sen lopulta tekee. Ei kestä elimistö enää lopulta. Luovutan, en jaksa enää. Ketään ei ole joka voisi auttaa. Vihaan ruokaa!!! Mutta toisaalta kun ahmin, se on se ainoa hetki jolloin en mieti muita ongelmiani.
Ahmimisen jälkeen on hetken helpottunut olo. Tunnen silloin itseni väsyneeksi ja raukeaksi. Monesti tulee uni sen jälkeen kun pakenen peiton alle tätä todellisuutta, yhteiskuntaa, byrokratiaa, jonka vankina olen.
Jos tapahtuisi ihme ja joku tulisi ja pelastaisi mut. Pitäisi huolta ja rakastaisi. Ottaisi syliin ja kertoisi kaiken olevan hyvin. Niin, haaveilla aina saa...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Et ole yksin. *hali*
Voi, kuin omaa elämää lukisi. Ainoana vaan että mulla on työ ja lapsi jotka pitävät liikkeellä, niin vaikeeta kuin se onkin jonkun ahmimisen jälkeen. Mulla yleensä iltaisin. Olen turta ja käperryn sänkyyn, aamulla en haluaisi nähdä maailmaa. Haluaisin hävitä. Jos olen yksin. Piiloudun peiton alle, käperryn. On paha olla, tyhjä. En pysty itkemään. Nukahdan. Aamulla harmittaa.
Kunpa joku ottaisi syliin, ymmärtäisi, tukisi ja rakastaisi, sellaisena kuin olen. =)
sulla on sentään lapsi,joka rakastaa äitiään, toisilla ei ole yhtään ketään :(