LÄMMIN TAIVAS, KYLMÄ SYDÄN

Yön väistyessä, eläinten äänet oli äkisti loppuneet.
Valon ensisäteet sukelsivat pimeään kuiluun, minkä reunalla makasin.
Jäätävän yön jälkeen, auringon lämpö tuntui suloiselta kosketukselta ihollani.
Tuo lämpö toi mieleen lapsuuden kesät ystäväni kanssa.
Ensimmäiset tanssit, ensimmäiset suudelmat, todistukset opinahjoista.

Armeijaan ystäväni meni ennen minua, hän astui rannikkojääkärien palvelukseen
vuoden ensimmäisessä lähdössä.
Omien sanojen mukaan hän piti armeijasta. Suorastaan hullaantui siihen.
Ei siis ollut mikään ihme, että ystäväni kotiutui armeijan palveluksesta reservin
yliluutnanttina.

Itse pyrin ja pääsin laskuvarjojääkäreihin, pidin armeijan yksinkertaisesta kurista.
Vaikka kapinoin vastaan kapiaisten käyttämää "jokainen alainen on aivoton robotti"
ajatuskulkua.
Minut kotiutettiin reservin vääpelinä.

Ystävälleni ei riittänyt suomen puolustusvoimat, hän halusi tositoimiin.
Hän pyrki Ranskan muukalaislegioonaan ja sitä kautta hän pääsi taistelemaan syvään
mustaan Afrikkaan.
Lomillaan, niistä lyhyistä mitä onnistui saamaan, puhui myös minut värväytymään
palkka-armeijan riveihin.
Valitsin Yhdysvaltojen merijalkaväen piinaavan sotilaskoulutuksen.

Paljon myöhemmin, makasin tässä paikassa viikon lähes liikkumatta. Olin koko tämän
ajan vaaninut tilaisuutta ampuakseni vihollisen tulenohjaajan.
Vihdoin odotukseni palkittiin, inka temppelin laella näin raskaan linnun lähtevän lentoon.
Suuntasin aseeni kohti temppelin huippua, kohtaan mistä lintu oli noussut siivilleen.
Kiikaritähtäimen hiusristikon tavoittaessa hahmon, painoin liipasimesta.

Tulokseen tyytyväisenä jätin selkäni taakseni jyrkänteen reunan ja inkojen uhripaikalle
ampumani lapsuden ystäväni.