minulla on todettu vuosia sitten paniikkihäiriö. kieltäydyin lääkityksestä ja lopulta asiat alkoivatkin mennä paremmin.
nyt olen kuitenkin pahimmassa umpikujassa koskaan. jos joku tuttuni ei vastaa puhelimeen alkaa oksentaminen ja vessassa juksu muutenkin, tärisen sydän hakkaa ym tuskastuttavaa.
Yliopistolle en ole uskaltautunut kuukausiin, en myöskään salille, jumppaan tai edes viemään lastani päivähoitoon. olen täysin jumissa kotona. avopuolisoni yrittää olla ymmärtäväinen, mutta taatusti ahdistaa kun noin kaksitoista kertaa soitan hänelle työpäivän aikana varmistaakseni, että hän on elossa...
mitä olette tehneet, kun asiat on menneet niin pahaksi, ettei uskalla varata edes lääkärille aikaa? olen ihan varma, ettei lääkäri usko minua tms. ja puhelimeen puhuminen tuntuu kamalalta vaihtoehdolta. mitä voin edes sanoa kun varaan ajan. hitto, että käy hermoille ja ahdistaa tällainen avuttomuus. miten ihminen voi olla näin avuton reppana. ääh. jokin vaan päässä sanoo, että kyllä tästä pitäisi itse selvitä... mutta ei se pää sano, että miten... miten elää, kun ei uskalla edes tervehtiä naapuriaan, eikä mennä luennoille siksi, kun pelkää että joku vaikka kysyy jotain. voi itku...
nyt olen kuitenkin pahimmassa umpikujassa koskaan. jos joku tuttuni ei vastaa puhelimeen alkaa oksentaminen ja vessassa juksu muutenkin, tärisen sydän hakkaa ym tuskastuttavaa.
Yliopistolle en ole uskaltautunut kuukausiin, en myöskään salille, jumppaan tai edes viemään lastani päivähoitoon. olen täysin jumissa kotona. avopuolisoni yrittää olla ymmärtäväinen, mutta taatusti ahdistaa kun noin kaksitoista kertaa soitan hänelle työpäivän aikana varmistaakseni, että hän on elossa...
mitä olette tehneet, kun asiat on menneet niin pahaksi, ettei uskalla varata edes lääkärille aikaa? olen ihan varma, ettei lääkäri usko minua tms. ja puhelimeen puhuminen tuntuu kamalalta vaihtoehdolta. mitä voin edes sanoa kun varaan ajan. hitto, että käy hermoille ja ahdistaa tällainen avuttomuus. miten ihminen voi olla näin avuton reppana. ääh. jokin vaan päässä sanoo, että kyllä tästä pitäisi itse selvitä... mutta ei se pää sano, että miten... miten elää, kun ei uskalla edes tervehtiä naapuriaan, eikä mennä luennoille siksi, kun pelkää että joku vaikka kysyy jotain. voi itku...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tiedän ja muistan. Kuinka monta vuotta välttelin kavereita, ruokailuja, kaikkea missä olin panikoinut, ja enne kaikkea monta vuotta sitä lääkärille menoa, sitte kännissä sain siskolleni asiasta kerrottua, ja hän tiesi lääkärin joka tiesi asiasta jotain oli 90luvun alku, ja asia uusi. Se on nyt tyttönen semmonen homma että sä meet lääkäriin, vaikka kontaten ja vapisten ja änkyttäen kerrrot asian ajatelkoot muut mitä lystää.
Sun ei tartte kärsiä, ja nuo tunteet joita sun tekstistä tuli, masennus kulkee käsikädessä paniikh. kanssa. Ja lääkeitä sun ei tartte pelätä, lääkärit on hyvin asioista perillä nykyään. Sä tilaat ajan tai sun miehes. sori että ahitan mutta mä välitän susta!
Edellinen kommentoija sanoikin sen jo, mutta minä vielä. Nyt heti lääkäriin, mielenterveystoimistoon.. jos et itse uskalla soittaa, pyydä miestäsi. Ja jos et uskalla mennä, pyydä miestäsi mukaan.
Aivan varmasti saa heti apua, tuo juttusi on mennyt jo liian pitkälle. Miksi sinun pitäisi selvitä itse .. yksin ? Ei kenenkään tarvitse, siksihän meillä on hoitohenkilökuntaa.
Minäkin istun tässä, kahvitunnilla töissä.. voi olla, että olisin melkein samanlaisessa kotivankilassa ellen olisi pari vuotta sitten kertakaikkiaan päättänyt, että tilaan ajan ja menen ja otan lääkkeet, jos ne katsotaan aiheelliseksi. No ehkä tilanteeni ei ollut ihan tuollainen, mutta niin on elämä riepottanut, että hyvä kun aloitin sen. En ole muuttunut muuta kuin positiiviseen suuntaan, tullut rohkeammaksi ja vähemmän huolehtivaksi. Sillä se huolehtiminen oli minun taakkani.
Rohkeasti vaan, helpottaa heti, kun saat ensi askeleen otettua.
Kipin kapin puhelimeen :)
Tilanteesi on kirjoituksetasi päätellen niin paha, että jos et vapaaehtoisesti hakeudu hoitoon, joutuu miehesi sinut hommaamaan sinne ja se ei ole kellekkään mukava kokemus. Ihmettelen itseasiassa että miksi miehesi ei jo ole järjestänyt sinua hoitoon! Tilanne on todella paha jos kirjoituksesi on totta. Pyydä miestäsi soittamaan heti töistä tultuaan lääkärille tai menette päivystykseen! Sieltä saat rauhoittavia nappeja ja voin luvata että ne helpottavat! Sitten jatkossa katsotte pitempiaikaisen lääkityksen, mutta rauhoittavat toimivat hätäapuna näissä tilanteissa.
Nimim,. Kokemusta on.
Koeta jaksaa et ole ainoa!!!! Ja sinä selviät kyllä kun otat avun vastaan!
oireet todella jo niin pahat et hyvinkin saat miehen tai ystävän tueksi ottaa lääkäriin.Kun ajan varaat kerro suoraan kaikki sydäntykytykset ym.oireet niin nopeampaan pääset lääkärille.Näin minä tein ja tosi pahaksi jo pääsi. Nyt jo melko helppoa elämää 3vkoa lääkitys ollut.Joten rohkeasti lääkäriin kyllä asiallisesti suhtautuu onhan tämä niin yleistä.
moro! sul vaikuttas olevan kyllä keskivaikea masennus myöskin.