Satuin eksymään tälle palstalle ja ajattelin esittää muutamia omia ajatuksiani ja kokemuksia aiheesta.
Kärsin vauvakuumeesta n. 17-18 -vuotiaana. Olisin niin halunnut lapsen poikaystäväni kanssa, vaikka olimme seurustelleet vasta vuoden emmekä asuneet edes saman katon alla, vaikka molemmat olimme jo vanhempiemme luota pois muuttaneita.
Minusta minulla oli hyviä perusteluita sille, miksi lapsi kannattaa ja pitää hankkia nyt. "Kun ei voi tietää saako niitä koskaan" tai "Olisin hyvä äiti". Nyt ajattelen, että kunnollisia motiiveja minulla ei ollut. Halusin lapsen tuomaan sisältöä elämääni, täydentämään parisuhdetta. Ovathan nuo sikäli kohtuullisia perusteluita, mutta aika itsekkäitä.
Onneksi poikaystäväni ei suostunut. Kuume laantui ja nyt näen asiat niin toisin.
Ensinnäkin, lapsi tarvitsee vakaan ja hyvän parisuhteen. Lapsen isän kanssa kannattaa kokeilla yhdessäeloa muutama vuosi, ei se ole niin helppoa mitä alkuhuumassa luulisi.
Toisekseen, en ole ikäloppu ensisynnyttäjä, vaikka saisin lapsen 25-vuotiaana. Olen myös todella paljon itsenäisempi ja kypsempi nyt (vaikka silloin pidinkin itseäni kypsänä ja aikuismaisena ja minua kehuttiinkin todella kypsäksi)
Kolmannekseen, kaikki tilastotieto puhuu karua kieltä teiniäitien arjesta. Jatkokouluttautuminen helposti jää, melkein kaikki eroavat lapsen isästä, taloudellisesti tekee tiukkaa pitkän aikaa... Ei kukaan tällaista tulevaisuutta suunnittele, mutta siihen asiat helposti menevät, kun peruasiat eivät ole vahvalla pohjalla ennen lapsentekoa.
Olen tyytyväinen, että poikaystäväni ei suostunut lapsentekoon. Olemme saaneet elää yhdessä monta ihanaa vuotta ja nauttia toisistamme. Opiskelukin on ollut helpompaa ilman lapsia.
Kärsin vauvakuumeesta n. 17-18 -vuotiaana. Olisin niin halunnut lapsen poikaystäväni kanssa, vaikka olimme seurustelleet vasta vuoden emmekä asuneet edes saman katon alla, vaikka molemmat olimme jo vanhempiemme luota pois muuttaneita.
Minusta minulla oli hyviä perusteluita sille, miksi lapsi kannattaa ja pitää hankkia nyt. "Kun ei voi tietää saako niitä koskaan" tai "Olisin hyvä äiti". Nyt ajattelen, että kunnollisia motiiveja minulla ei ollut. Halusin lapsen tuomaan sisältöä elämääni, täydentämään parisuhdetta. Ovathan nuo sikäli kohtuullisia perusteluita, mutta aika itsekkäitä.
Onneksi poikaystäväni ei suostunut. Kuume laantui ja nyt näen asiat niin toisin.
Ensinnäkin, lapsi tarvitsee vakaan ja hyvän parisuhteen. Lapsen isän kanssa kannattaa kokeilla yhdessäeloa muutama vuosi, ei se ole niin helppoa mitä alkuhuumassa luulisi.
Toisekseen, en ole ikäloppu ensisynnyttäjä, vaikka saisin lapsen 25-vuotiaana. Olen myös todella paljon itsenäisempi ja kypsempi nyt (vaikka silloin pidinkin itseäni kypsänä ja aikuismaisena ja minua kehuttiinkin todella kypsäksi)
Kolmannekseen, kaikki tilastotieto puhuu karua kieltä teiniäitien arjesta. Jatkokouluttautuminen helposti jää, melkein kaikki eroavat lapsen isästä, taloudellisesti tekee tiukkaa pitkän aikaa... Ei kukaan tällaista tulevaisuutta suunnittele, mutta siihen asiat helposti menevät, kun peruasiat eivät ole vahvalla pohjalla ennen lapsentekoa.
Olen tyytyväinen, että poikaystäväni ei suostunut lapsentekoon. Olemme saaneet elää yhdessä monta ihanaa vuotta ja nauttia toisistamme. Opiskelukin on ollut helpompaa ilman lapsia.
Vastaukset 7
Vanhimmat
En muuten tarkoittanut provoilla edellisellä viestillä. Ajattelin vain helpottaa teinikuumeilijoiden mietintöjä omilla ajatuksilla.
Vahinkovauvat ovat tietysti asia erikseen. Jos vahinko sattuu huolellisesta ehkäisystä huolimatta, täytyy siihen vain sopeutua (niin olisin ainakin itse tehnyt) mutta tieten tahtoen ei mielestäni kannata hoppuilla.
Mutta tunnetusti täällä ei viisaita kirjoitella saa, jäämme odottamaan, kun alkaa paskaa tuleen niskaan.
Hieno kirjoitus ja hienoa että kirjoitit suurimmaksi osaksi omasta elämästäsi, yhtä yleistystäsi lukuun ottamatta.Tänne on kaikki tervetulleita kirjoittamaan ja omat mielipiteet on jokaisella sallittuja.
Hyvää kevään odotusta kaikille.
...että tähän viestiin ei tullut päänaukomista. Olisin tietysti toivonut, että saataisiin tähän ketjuun asiallinen keskustelu, mutta näytti tyssähtävän alkuunsa :/
No, ei se mitään. Kuten sanottua, toivon vain saaneeni edes jonkun miettimään ja harkitsemaan uudelleen vauvanhankintaa :)
Oon aika samanlaisessa tilanteessa kun sä olit mun ikäisenä. Järki kehottaa odottamaan mutta tunteet sanoo toista. Mulle ei ainakaan tullu mitenkään närkästynyt olo tosta. Päinvastoin on hyvä asia, että joku kertoo että odottaminen on auttanut asiaan. Mä en paljoo kuumeilusta puhu,mutta mull on 2v. pikkusisko ja tytön myötä oikeestaa kasvanu tää kuume. Välillä tuntuu et sekoaa ja haluais eroon tästä.. Mutta sehän kuuluu myös naisen kehitykseen tietääkseni. Jos olisin 15 a ajattelisin samalla tavalla, oisin ehkä huolissani. Kiitos sulle, nyt jaksan odottaa! :)
Hienoja ajatuksia ja kävin itse samoja läpi myös 18 vuotiaana. Ainut mikä tökkäisi silmään oli tuo eroaminen. Koska tilastojen mukaan eroaminen on aika yleistä myös vanhemmilla pariskunnilla. Joten siitä en menisi takuuseen.
...eroaminen on yleisempää teinipareilla kuin esim. avioliitossa olevilla hieman vanhemmilla pariskunnilla. Siitä ei pääse mihinkään karkuun. Toki erotilastot ovat aika karut ihan joka ikäluokassa, mutta tässä ko. ryhmässä eroaminen on erityisen tavallista.