Se on Yleinen vuodattaja tässä iltaa!
Oletteko sitten tehneet kaikkenne, jota ette olisi enää yksinäisiä? On helpompi ymmärtää fyysisesti sairaiden/liikuntarajoitteisten yksinäisyyttä, jos he eivät oikein pääse ulos. Etenkin ikäihmisten yksinäisyys surettaa. Olkaamme heille ystäviä, ryhtykäämme ystäviksi.
Jos jalat toimivat, mikä estää hankkimasta uusia tuttavia? Itse olen fyysisesti erittäin hyväkuntoinen ja liikunnallinen, mutta silti olen tyytymätön sosiaaliseen elämääni. Ongelmat ovat pääni sisällä. En tiedä, miten ollaan avoimia uusille ihmisille. Lapsista pitäisi ottaa mallia. Lapsethan uskaltavat mennä vieraiden lasten luokse ja pian heistä on tullut ystävät.
Entä me aikuiset, missä me voisimme toimia niin? Moni onnistuu tutustumaan ravintolassa pienessä hiprakassa. Mikä meihin aikuisiin on mennyt? Minua on esim. avosteltu, että outona sinua pidetään, kun puhun niin vähän vieraassa seurassa. Estot ovat esteenä! Minäkin voisin päivittäin tehdä tuttavuutta kivannäköisiin opiskelijaneitosiin koulun ruokalassa tai kahvilassa. Mutta valitsen oman luokan ihmiset seurakseni tai istun yksin. Tänään muuten eräs huomattavan kaunis nuori nainen katteli minua ollessamme kahvilassa (Never forget You). Pahoittelen, etten oikein uskaltanut katsoa kun minua ujostutti. Eikä hänellä ollut edes sormustakaan.
Miten olisimme taas luonnollisia, lapsenkaltaisia?
Oletteko sitten tehneet kaikkenne, jota ette olisi enää yksinäisiä? On helpompi ymmärtää fyysisesti sairaiden/liikuntarajoitteisten yksinäisyyttä, jos he eivät oikein pääse ulos. Etenkin ikäihmisten yksinäisyys surettaa. Olkaamme heille ystäviä, ryhtykäämme ystäviksi.
Jos jalat toimivat, mikä estää hankkimasta uusia tuttavia? Itse olen fyysisesti erittäin hyväkuntoinen ja liikunnallinen, mutta silti olen tyytymätön sosiaaliseen elämääni. Ongelmat ovat pääni sisällä. En tiedä, miten ollaan avoimia uusille ihmisille. Lapsista pitäisi ottaa mallia. Lapsethan uskaltavat mennä vieraiden lasten luokse ja pian heistä on tullut ystävät.
Entä me aikuiset, missä me voisimme toimia niin? Moni onnistuu tutustumaan ravintolassa pienessä hiprakassa. Mikä meihin aikuisiin on mennyt? Minua on esim. avosteltu, että outona sinua pidetään, kun puhun niin vähän vieraassa seurassa. Estot ovat esteenä! Minäkin voisin päivittäin tehdä tuttavuutta kivannäköisiin opiskelijaneitosiin koulun ruokalassa tai kahvilassa. Mutta valitsen oman luokan ihmiset seurakseni tai istun yksin. Tänään muuten eräs huomattavan kaunis nuori nainen katteli minua ollessamme kahvilassa (Never forget You). Pahoittelen, etten oikein uskaltanut katsoa kun minua ujostutti. Eikä hänellä ollut edes sormustakaan.
Miten olisimme taas luonnollisia, lapsenkaltaisia?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Sä oot aika ihana... :)
Niin säkin... :). Nyt kiireen vilkkaa unille!
Oletteko sitten tehneet kaikkenne, jota ette olisi enää yksinäisiä?
En, en niin yhtään mitään.
Tosiaankin tuo olisi hyvä tilaisuus mennä pitämään seuraa vanhemmille ihmisille, jos haluaa seuraa. Jos jollakin on kokemusta, niin voisi kertoa tarkemmin esim. mitä kautta haetaan jne. Ehkä siten joku kiinnostuisi asiasta.
Itse teen kaikkeni yksinäisyyteni takia eli pyrin välttämään ihmisiä ;). En halua ystäviä, vaan haluan olla yksin rauhassa.
En ole hyvin yksinäinen, mutta yksinäiseltä kuitenkin tuntuu kun ystäviä/kavereita ei ole mielestäni tarpeeksi.
Että mitäkö olen tehnyt asian eteen... Otan sillointällöin omatoimisesti yhteyttä tuttaviin, hankin juuri uuden harrastuksen, osallistuin äsken avoimen yliopiston kurssille, käyn yöelämässä, yritän hankkia töitä, pyrin seuraavassa yhteishaussa kouluihin. Näissä kaikissa yritän olla helposti lähestyttävän näköinen, ravistaa ujoutta pois juttelemalla enemmän ihmisille. Pidän itsestäni huolta sisäisesti ja ulkoisesti, jotta minulla olisi hyvä olla ja saisin hyvän itsetunnon josta olisi apua sosiaalisissa tilanteissa. Vaikka usein ahdistaa, jaksan ponnistaa ylöspäin ja yrittää uudestaan. Vaalin paria ystävyyssuhdetta, mitä minulla jo onnekseni on, vaikka ystäville tuleekin välillä katkeroituneena/kateellisena/surullisena vuodatettua turhista ja pienistä jutuista. Usein pystyn kuitenkin ajattelemaan, että ongelma on vain oman pääni sisällä ja pystyn kohtelemaan kavereita hyvin, eihän se heidän vika ole jos olen yksinäinen. Niin, toivon myös todenteolla että pääsisin opiskelemaan puolen vuoden päästä ja siihen mennessä olisin jo puheliaampi ja rohkeampi sekä saisin paljon uusia ystäviä. Jännittävää, kun ei tiedä miten tapahtuu. Lääkkeitä en ole alkanut vetämään, vaikka välillä masentaa.
En ehkä ole tehnyt kaikkeani asian eteen, mutta toisaalta, esim.jos yrittäisin liian terhakkaasti änkeä toisten seuraan ja keksiä vängällä puhuttavaa, voisi sekin karkoittaa ihmiset. Olen päättänyt että paras tapa on omata hyvä ja rento asenne ja siinä sivussa ilman turhia paineita jutella ihmisille. Ehkä se siitä, pikkuhiljaa.
Minulla ei ole tässä kaupungissa oikeastaan yhtään ystävää. Pari etäisempää nettituttua on, heidän kanssaan käyn joskus kahvilla tai lenkillä, mutta kovin läheisiä emme ole. Mielestäni olen tehnyt paljonkin "itseni sosialisoimiseksi". Harrastan opiskelijaporukassa erästä pallopeliä, käyn jumpissa, vastailen netissä kavereidenhakuilmoituksiin ja olen laittanut omiakin - laihoin tuloksin. Koulussa opiskellaan vaihtuvissa pienryhmissä ja harjoittelupaikoissa ollaan usein pareittain. Olen siis ollut koulukavereitten kanssa paljon tekemisissä joka päivä ja vieläpä eri ihmisten! Kenenkään kanssa en kuitenkaan näe vapaa-ajalla. Kävin aikoinaan Juureton-projektin keskusteluilloissa, siellä oli paljon muitakin yksinäisiä tai muuten asiasta kiinnostuneita. Mutta en vain löydä samanhenkisiä ihmisiä. En ymmärrä mistä se johtuu, kun omasta mielestäni olen ihan normaali, huumorintajuinen ja aikaansaapa ihminen, enkä edes mitenkään erityisen kranttu seurani suhteen. ;-)
Nyt poikkean vähän alkuperäisestä aiheesta, mutta minua kosketti tuo että et löydä samanhenkisiä ihmisiä. Sama vika täällä!!! Oikeasti mietityttää että onko vika vain minussa itsessäni ja jos on, niin mikä se vika oikeastaan on. Voinko muuttaa jotain luopumatta aidosta minuudestani? Tätä olen miettinyt ilman tuloksia.
Oisi kiva kuulla, millä tavalla nää muut ei ole tuntuneet samanhenkisiltä. Erilainen huumorintaju? Ihan erilaiset kiinnostuksenkohteet? Pinnalliset puheenaiheet? Liian puhelias tai liian hiljainen temperamentti?
Sitäkin olen miettinyt, vaadinko oikeasti liikaa. Yritänkö alitajuisesti paikata ystävillä jotain tunnevajetta joka on syntynyt lapsuudessa ja jota ei voi paikata kuin omat vanhemmat tai terapeutti. En kylläkään tiedosta tälläistä. Tai kuinka pitkään ja kärsivällisesti pitäisi luoda tuttavuutta jos alkuun vaikuttaa että ei olla samanhenkisiä? Ehkä yhtäläisyyksiä löytyy myöhemmin?
Kuten jo sanoin, en ole kranttu, eli olen kyllä pitänyt yhteyksiä myös niihin ihmisiin, joiden en koe olevan aivan samanhenkisiä. Tiettyjen suurten erojen vuoksi meistä ei varmaankaan koskaan kuitenkaan tule ystäviä, vaan jäämme vähän etäisiksi ja pinnallisiksi lenkkikavereiksi. Huumorintaju tai sen puute ei ole minulle ongelma. Itse osaan kyllä olla puheissani hyvinkin ronski tai sitten vakavampi, riippuu seurasta. Olen puhelias ihminen, mutta en kuitenkaan kammoksu hiljaisempiakaan. Joskus hiljaisuuskin tekee hyvää.
Yleensä erot tulevat esiin kiinnostuksen kohteissa ja yleisessä elämänasenteessa. Itse opiskelen yliopistossa, pidän opiskelua tärkeänä (vaikka en tietenkään väheksy esim. ammattikouluopiskelijoita) ja suunnittelen mielelläni tulevaisuutta pitkäjänteisesti, esim. miten osaisin tehdä työni niin, että palvelisin parhaiten asiakkaitani, mihin kannattaisi muuttaa valmistumisen jälkeen, että saisi töitä, miten talousasiat pitäisi hoitaa nyt, että saisin asuntolainaa ja koska olisi hyvä aika ostaa talo yms. haaveita. Pidän luonnossa liikkumisesta ja esim. koiran kanssa lenkkeillessä kuljen mieluummin metsäpolkuja tai syörjäisempiä pikkuteitä kuin asfalttikatuja keskellä liikenteen melua. Seuraan uutisia ja olen jollain tavalla kärryillä maailman tapahtumista ja suurimmista uutisista. Elän pitkäaikaisessa parisuhteessa ja pidän kotini kutakuinkin siistinä. Minulla ei ole päihdeongelmia. Mielestäni olen ihan tavallinen ihminen, sellainen jollaisia kuvittelen suurimman osan ihmisistä olevan. Siis että oma elämä on jota kuinkin hanskassa ja asiat järjestyksessä ja arki rullaa omalla painollaan.
En nyt seuraavassa halua kuulostaa mitenkään itseäni korottavalta, toivottavasti ihmiset ymmärtävät tämän oikein: ne nettitutut, joihin olen lähimmin tutustunut, ovat olleet tyypillisesti pinnallisempia ja jotenkin teinimäisempiä kuin minä, opiskelevat sitä mihin sattuivat pääsemään vailla suurempaa kiinnostusta, eivät arvosta ammattitaitoaan, elämän keskeisimpiä asioita ovat juominen, tulevien laivareissujen suunnitteleminen, ainainen rahapula, onko varaa baari-iltaan nyt vai ensi viikolla. Mistään ajankohtaisista yhteiskunnallisista asioista ei ole mitään tietoa (en minäkään politiikkaa rakasta, mutta en ymmärrä miten joku voi välttyä kuulemasta esim. lähestyvistä eduskuntavaaleista tai sodista maailmalla tms.) Elämää leimaa kaikenkattava Hällä väliä -asenne, tiheästi vaihtuvat parisuhteet (tuntuu jotenkin oudolta, kun ollaan jo pitkälti yli 20v) ja kodit näyttävät kaatopaikalta (ei sillä että meilläkään aina olisi siistiä, mutta ei meillä sentään ole eläinten jätöksiä pitkin lattioita, mätänevää ruokamoskaa keittiön altaissa ja pöydillä jne).
Noin kirjoitettuna tuo näyttää vähän tyhmältä ja omahyväiseltä ja oman egoni kiillottamiselta, joten toivon todellakin, ettei minua nyt ymmärretä ihan väärin. Yksittäiset mainitsemani asiat eivät ole mitenkään pahoja tai katastrofaalisia. En minä siitä pahastu, jos joku ei ole kuunnellut uutisia viikkoon tai käy joskus vähän viihteellä tai ei ole ehtinyt imuroida pariin viikkoon, mutta avainsana onkin se yleinen hällä väliä - asenne, joka näkyy niin opiskelussa, työmoraalissa, kodin kunnossapidossa, ihmissuhteissa kuin ajattelussakin - ihan kaikessa.
Sanottaisiinko näin, että olen tutustunut enimmäkseen sellaisiin...vähän niin kuin laitapuolen kulkijoihin, joihin pätevät yhtä aikaa nuo kaikki mainitsemani eroavaisuudet. He ovat olleet ihmisiä, joiden kanssa minulla ei taida olla mitään yhteistä. Kaikki on elämässämme ihan eri tavalla. He ovat kyllä ihan mukavia ihmisiä ja kyllä meillä puhumista on, mutta emme oikein voi ikinä ymmärtää toisiamme, kun kaikki asiat ovat ihan päinvastoin.
En minä ymmärrä, että miksen löydä enemmän itseni kaltaisia ihmisiä, vaan täysin päinvastaisia. Johtuuko se minusta? Vai siitä, että etsin ihmisiä lähinnä netistä? Huh. Toivon nyt todella, etten kuulostanut mitenkään omahyväiseltä ja itsekehuiselta. Sitä en todellakaan tällä viestilläni tarkoittanut. Antaa kaikkien kukkien kukkia. ;-)
Itse en ole etsinyt ihmisiä netistä mutta kuulostaa siltä että sitä kautta tutustuu helposti "luusereihin".
Oletko kokeillut yliopiston järjestöjä, kerhoja, osakuntia ym?
Mielestäni sinun vaatimuksesi eivät ole erityisen kovat. Ehkä ns hyviin tyyppeihin on vaikea tutustua, koska heillä jo on vankka sosiaalinen verkko?
En haluaisi uskoa, että netistä löytäisi vain luusereita, koska en itsekään pidä itseäni sellaisena. Mutta tuo on varmasti totta, että ne ns. hyvät tyypit eivät pyöri siellä netissä, koska heillä on jo kavereita.
Osakuntatouhuja en ole kokeillut, koska oma alani on syrjässä muista tiedekunnista niin maantieteellisesti kuin muutenkin, eikä meille asti juurikaan tipu tietoa muiden yliopistolaisten aktiviteeteista. Alani on varsin sisäsiittoinen. ;-) Liikuntaa harrastan kyllä oman ainejärjestön porukassa, eli sikäli olen mukana toiminnassa.
Netti on sen verran arkipäiväistänyt, että chatista löytää aivan normaalia väkeä.. eli siinä mielessä varsinkin normaaleilla tyypeillä on yleensä paremmat mahdollisuudet löytää seuraa niin netistä kuin livenäkin. Netistä ehkä hieman helpompaa, koska ihmismäärä on paljon suurempi.
Toisaalta jos jokin henkilö pystyy erottelemaan "luuserit" ja "menestyjät" toisistaan (tai tekemään noin pintapuolisia kriteereitä ystävilleen), niin epäilen onko semmoinen henkilö edes yksinäinen? Mielestäni ei. Toki henkilö voi ajatella mitä itse haluaa...
Ainahan sen eteen voi jotakin yrittää mutta taitaa näyttää omalla kohdallani turhan vaikealta... Netti lienee ykkösenä ja ainakin joskus oli ajatuksena että netin kautta tutustuminen olisi jopa helppoa...
Voi se olla joillekin mutta taitaa liiallinen epänormaalius haitata omalla kohdallani. Toisekseen vaikka vaivana olisi pelkkä normaali yksinäisyys, niin eipä tämä netti näyttäisi kultakaivokselta siinäkään tapauksessa.. Veikkaisin että helpommin tutustuisi livenä vaikka mahdollisuudet ovat moninkertaisesti huonommat ja pienemmät.
Minkä ikäinen muuten olet?