.
Vuoden 1987 hallituspohjaksi sopivat porvaarilliset puolueet Paavo Väyrysen johdolla Keskusta-Kokoomus-RKP:n varaan rakennettavasta porvarikkalituksesta.
Tuolloin vaaleissa SDP jäi suurimmaksi, joskin se kärski kaikkien aikojen suurimman murskatappionsa. Keskusta sai 2 paikkaa, mutta Kokoomus nousi kaikkien aikojen hurjimmalla voitollaan kolmannelta paikalta ohi Keskustan toiseksi.
Keskusta-oikeistolaisten voimien selkeä voitto, ja noin 130 edustan määräenemmistö eduskunnassa olisi edellyttänyt jo sellaisenaan porvarihalliuksen syntyä. Mauno Koivisto oli kutenkin toista mieltä. Hän pelasi omia omituisia pelejään taustalla rikkoen mm. meille "pyhää", perustuslaillista vallan komlijakoa kuin vain despootimainen hallitsija voi. Taustalla salassa julkisesta toiminnasta Koivisto pakotti diktaattorin otteilla päätöksentekoa kohti EU-sosialismiin tähtäävää suuntaa.
Ilkka Suomisen ( tuolloin 1987 Kokoomuksen puheenjohtaja ) kannanilmaisu J. Suomen kirjasta "Kohti sinipunaa" on tähänastisista medioitten kirja-arvosteluista ja kirjan saamista monista kriittisistäkin arvioista ja kommenteista lähinnä asiantuntevin, totuudenmukaisin, ja perustellusti myönteisin.
Kuten Ilkka Suominen toteaakin on J. Suomen kirjan ehkä ainoata omituisuutta arvosteltava kriittisesti. Suomi mainitsee Koiviston runnanneen sinipunan ennen muita varmistukseen valintansa vuoden 1988 presidentinvaaleissa. Pidän tuota Ilkka Suomisen lailla vääränä tulkinta. Pääasia se ei missään tapauksessa ollut. Ahtaasti tulkiten voisi J. Suomen sanoa olevan tuossa päätelmässään jopa väärässä, tai jos Koiviston tiedetään niin todella ajatelleen, kertoo seikka Koiviston puolestaan olleen jollain lailla kykenemätön arvioimaan omaa kuvaansa objektiivisesti suhteessa silloiseen poliittiseen viitekehykseensä. Varovainen hän toki on aina ollut, mutta hallituksen koostumuksen pakottaminen sinipunakasi olisi niissä olosuhteissa syy-yhteytenä ollut jo vainoharhaisuutta.
Ilkka Suominen ei voi sanoa ääneen sitä jonka allekirjoittanut voi Kokoomusta silloin ja joka hetki kohtuullisen lähellä olevana henkilönä todeta:
Harri Holkeri petti Kokoomuksen ja koko maan keskustaporvarillisen suuren enemmistön suostuessaan "Koiviston kosintaan".
EU-integraation läheisyys oli tuolloin kiistatta keskeisin pääasia kaikessa politiikassamme, ja poliittisia päätöksiä, myös hallituskoostumuksen linjauksia vedettiin integraatioon asetettuja erilaisia tavoitteita noudattaen.
Kiistatta SDP-SAK:n tavoitteet eivät olleet samat kuin kokoomuslaisessa integraatio-ajattelussa oli etusijalla. Keskustassa puolestaan olivat etusijalla tunnetut kriittisen mallit, jotka poikkesivat kahden muun suuren ensisijaisista tavoitteista.
Koiviston "takapiruilu" liittyi mitä todennäköisimmin pohjoismaisten ja myös EU:n sosialistien yhteiseen suunnitelmaan, jossa toisen äärilaidan, kovimman suur-busineksen tavoitteet löysivät tietyissä avainkohdissa yhteisiä etuja. EU:n liitto epäpyhänä duunareitten ja aggressiivisen vapaan rahan, nykyisin ehkä oikeimmin makroluokan globalisaation liittona olikin siinä ajassa niissä olosuhteissa kiistatta eräs EU-linjausten keskeisin totuus myös Koivistolla.
Kotimaisessa päätöksenteossa ei Koiviston mission mukaan voinut olla Keskustalla, - Paavo Väyrysellä - mitään sellaista asemaa jossa puolue voisi hallitusvastuussa vaikuttaa tuon koivistolaisen ja monen muunkin mission toteutumiseen.
Tuolloin oli Koiviston henkilökohtainen "talousnerouden" missio, vahvamarkka ja sen yhteydessä sittemmin turmiolliseksi osoittautunut paha peli jo käynnissä. Mitä varmimmin Koivisto tiesi että Paavo Väyrynen oli eräs niistä harvoista ellei ainoa poliitikko, joka kykenisi asettamaan merkittäviä esteitä tuolle vahvamarkka-missiolle.
Ennen muita Koivisto tarvitsi sinipunaa Väyrysen uhan torjumiseksi. Siksi hän toimi kuten toimi ja veti Holkerin peliin mukaan porvaririntaman kaatamiseksi.
Jotain merkittävää Koivisto tuolloin lupasi Holkerille, sillä tälle ei riittänyt pelkkä pääministerin asema, jota Suominen-Väyrynen-Taxcell -liittokunta hänelle tarjosi, kun havaittiin Kokoomuksen vaalimenestyksen nostaneen sen ohi Keskustan. Millä tempulla Koivisto sai Holkerin puolelleen, ei selvinne kuin heidän itsensä sen kertoessa, jota seikkaa vahvasti epäilen koskaan tapahtuvaksi.
Sosialisteille heidän oma missionsa niin meillä kuin laajemmin EU:n alueen sosialistipuolueissa tarkoitti EU:n alueen kattavan super-tupon mahdollisuuden löytämistä EU-liiton kautta ja edelleen sen kautta heidän suuren pääasiansa, proletariaatin voiman kasvattamista ja mission lopullista toteutumista proletariaatin diktatuurina.
Makro-business etsi ja etsii edelleen yhä suurempia kokonaisuuksia, tuotannollisen toimintansa erääksi kulmakiveksi tuotannon tekijöitten kanssa pitäviä sopimusperustoja, joiden varassa se mm. voi itselleen järkevään hintaan ostaa tuotannolle mahdollisimman pitkäkestoista työrauhaa.
Suuremmassa kokonaisuudessa EU:n laajuinen super-tupoluokan sopijakumppani saattaisi olla joillekin makroluokan mannertenlaajuisille mieluisin vastapeluri. Siinä kuvitteellisessa tilanteessa eivät tuotannon työrauhaa häiritsisi eri maitten kansalliset intressin saatikka monenkirjavan laajan sosiaalisen omantunnon vaatiminen makroteollisuuden muuttajilta, kuten nyt mm. Kemijärvellä ja Summassa vaaditaan.
EU:n alueen sosialistien taustavailuttaminen on ollut silmiinpistävää. Varmuudella oli Ruotsin jäsenhakemuksen kiirehtiminen varotoimi, jolla he varmistivat tulossa olevan mahdillisen vaalitappion uhan ja sen tuoman riskit minimoinnin pohjoismaisten sosialistien yhteisen EU-mission tavoitteille. Kuten muistetaan tuli jäsenhakemuksen jättämiselle ikään kuin tilaamatta hirmuinen hoppu, jonka ainoana syynä oli tuo mainittu Ruotsin sossujen vaalitappion pelko. He sen paremmin kuin Koivisto ja muutkaan samaan pussiin pelanneet sosialistit voineet tietää miten Ruotsin ilmeinen vaalivoittaja oikeisto - Bild valittiinkin sitten pääministeriksi - etenee EU-hakemuksen kanssa.
Hakemus jätettiin Ahon hallituksen aikana, ja kuten Seppo Konttinen kuvaa Koivistoa ja laman kriittisiä vaiheita juuri ilmestyneessä kirjassaan, oli Aho kaikessa keskeisissä toimissaan pääministerinä lähinnä Koiviston sihteeri, todellisuudessa vailla omaa tahtoa oleva marionetti.
Kasinopeli, pankkikriisi, lama ja Aho-Viinasen hallituksen aika esiintyy todennäköisesti seuraavassa Juhani Suomen Koivistoa käsittelevässä kirjassa.
Ilkka Suomisen syrjäyttämisestä totean lopuksi, että Kokoomus oli tuolloin siltä eripurainen – ehkä heikko sisäisesti -, kun se salli puheenjohtajansa ylikävelyn ja epäpyhän sinipunan valtaannousun. Holkerin toimenpide leimasi hänet maamme ehkä kaikkien aikojen suurimman yhteiskunnallisen murroksen synnyttäneen hallituksen kyseenalaisia päätöksiä tehneeksi tai päättämättömäksi pääministeriksi.
Pidän varmana että Holkerin asema olisi porvarihallituksessa sen pääministerinä tuottanut Holkerille aivan muuta arvostusta ja kunnioitusta kuin sitten tuotti tuo lamaan johtaneen sinipunan pääministeriys, vaikkakin Koiviston käskyläisenä, niin siitäkin huolimatta.
Seppo Hietanen
"kerimäki st"
CITY-Keskusta
Vuoden 1987 hallituspohjaksi sopivat porvaarilliset puolueet Paavo Väyrysen johdolla Keskusta-Kokoomus-RKP:n varaan rakennettavasta porvarikkalituksesta.
Tuolloin vaaleissa SDP jäi suurimmaksi, joskin se kärski kaikkien aikojen suurimman murskatappionsa. Keskusta sai 2 paikkaa, mutta Kokoomus nousi kaikkien aikojen hurjimmalla voitollaan kolmannelta paikalta ohi Keskustan toiseksi.
Keskusta-oikeistolaisten voimien selkeä voitto, ja noin 130 edustan määräenemmistö eduskunnassa olisi edellyttänyt jo sellaisenaan porvarihalliuksen syntyä. Mauno Koivisto oli kutenkin toista mieltä. Hän pelasi omia omituisia pelejään taustalla rikkoen mm. meille "pyhää", perustuslaillista vallan komlijakoa kuin vain despootimainen hallitsija voi. Taustalla salassa julkisesta toiminnasta Koivisto pakotti diktaattorin otteilla päätöksentekoa kohti EU-sosialismiin tähtäävää suuntaa.
Ilkka Suomisen ( tuolloin 1987 Kokoomuksen puheenjohtaja ) kannanilmaisu J. Suomen kirjasta "Kohti sinipunaa" on tähänastisista medioitten kirja-arvosteluista ja kirjan saamista monista kriittisistäkin arvioista ja kommenteista lähinnä asiantuntevin, totuudenmukaisin, ja perustellusti myönteisin.
Kuten Ilkka Suominen toteaakin on J. Suomen kirjan ehkä ainoata omituisuutta arvosteltava kriittisesti. Suomi mainitsee Koiviston runnanneen sinipunan ennen muita varmistukseen valintansa vuoden 1988 presidentinvaaleissa. Pidän tuota Ilkka Suomisen lailla vääränä tulkinta. Pääasia se ei missään tapauksessa ollut. Ahtaasti tulkiten voisi J. Suomen sanoa olevan tuossa päätelmässään jopa väärässä, tai jos Koiviston tiedetään niin todella ajatelleen, kertoo seikka Koiviston puolestaan olleen jollain lailla kykenemätön arvioimaan omaa kuvaansa objektiivisesti suhteessa silloiseen poliittiseen viitekehykseensä. Varovainen hän toki on aina ollut, mutta hallituksen koostumuksen pakottaminen sinipunakasi olisi niissä olosuhteissa syy-yhteytenä ollut jo vainoharhaisuutta.
Ilkka Suominen ei voi sanoa ääneen sitä jonka allekirjoittanut voi Kokoomusta silloin ja joka hetki kohtuullisen lähellä olevana henkilönä todeta:
Harri Holkeri petti Kokoomuksen ja koko maan keskustaporvarillisen suuren enemmistön suostuessaan "Koiviston kosintaan".
EU-integraation läheisyys oli tuolloin kiistatta keskeisin pääasia kaikessa politiikassamme, ja poliittisia päätöksiä, myös hallituskoostumuksen linjauksia vedettiin integraatioon asetettuja erilaisia tavoitteita noudattaen.
Kiistatta SDP-SAK:n tavoitteet eivät olleet samat kuin kokoomuslaisessa integraatio-ajattelussa oli etusijalla. Keskustassa puolestaan olivat etusijalla tunnetut kriittisen mallit, jotka poikkesivat kahden muun suuren ensisijaisista tavoitteista.
Koiviston "takapiruilu" liittyi mitä todennäköisimmin pohjoismaisten ja myös EU:n sosialistien yhteiseen suunnitelmaan, jossa toisen äärilaidan, kovimman suur-busineksen tavoitteet löysivät tietyissä avainkohdissa yhteisiä etuja. EU:n liitto epäpyhänä duunareitten ja aggressiivisen vapaan rahan, nykyisin ehkä oikeimmin makroluokan globalisaation liittona olikin siinä ajassa niissä olosuhteissa kiistatta eräs EU-linjausten keskeisin totuus myös Koivistolla.
Kotimaisessa päätöksenteossa ei Koiviston mission mukaan voinut olla Keskustalla, - Paavo Väyrysellä - mitään sellaista asemaa jossa puolue voisi hallitusvastuussa vaikuttaa tuon koivistolaisen ja monen muunkin mission toteutumiseen.
Tuolloin oli Koiviston henkilökohtainen "talousnerouden" missio, vahvamarkka ja sen yhteydessä sittemmin turmiolliseksi osoittautunut paha peli jo käynnissä. Mitä varmimmin Koivisto tiesi että Paavo Väyrynen oli eräs niistä harvoista ellei ainoa poliitikko, joka kykenisi asettamaan merkittäviä esteitä tuolle vahvamarkka-missiolle.
Ennen muita Koivisto tarvitsi sinipunaa Väyrysen uhan torjumiseksi. Siksi hän toimi kuten toimi ja veti Holkerin peliin mukaan porvaririntaman kaatamiseksi.
Jotain merkittävää Koivisto tuolloin lupasi Holkerille, sillä tälle ei riittänyt pelkkä pääministerin asema, jota Suominen-Väyrynen-Taxcell -liittokunta hänelle tarjosi, kun havaittiin Kokoomuksen vaalimenestyksen nostaneen sen ohi Keskustan. Millä tempulla Koivisto sai Holkerin puolelleen, ei selvinne kuin heidän itsensä sen kertoessa, jota seikkaa vahvasti epäilen koskaan tapahtuvaksi.
Sosialisteille heidän oma missionsa niin meillä kuin laajemmin EU:n alueen sosialistipuolueissa tarkoitti EU:n alueen kattavan super-tupon mahdollisuuden löytämistä EU-liiton kautta ja edelleen sen kautta heidän suuren pääasiansa, proletariaatin voiman kasvattamista ja mission lopullista toteutumista proletariaatin diktatuurina.
Makro-business etsi ja etsii edelleen yhä suurempia kokonaisuuksia, tuotannollisen toimintansa erääksi kulmakiveksi tuotannon tekijöitten kanssa pitäviä sopimusperustoja, joiden varassa se mm. voi itselleen järkevään hintaan ostaa tuotannolle mahdollisimman pitkäkestoista työrauhaa.
Suuremmassa kokonaisuudessa EU:n laajuinen super-tupoluokan sopijakumppani saattaisi olla joillekin makroluokan mannertenlaajuisille mieluisin vastapeluri. Siinä kuvitteellisessa tilanteessa eivät tuotannon työrauhaa häiritsisi eri maitten kansalliset intressin saatikka monenkirjavan laajan sosiaalisen omantunnon vaatiminen makroteollisuuden muuttajilta, kuten nyt mm. Kemijärvellä ja Summassa vaaditaan.
EU:n alueen sosialistien taustavailuttaminen on ollut silmiinpistävää. Varmuudella oli Ruotsin jäsenhakemuksen kiirehtiminen varotoimi, jolla he varmistivat tulossa olevan mahdillisen vaalitappion uhan ja sen tuoman riskit minimoinnin pohjoismaisten sosialistien yhteisen EU-mission tavoitteille. Kuten muistetaan tuli jäsenhakemuksen jättämiselle ikään kuin tilaamatta hirmuinen hoppu, jonka ainoana syynä oli tuo mainittu Ruotsin sossujen vaalitappion pelko. He sen paremmin kuin Koivisto ja muutkaan samaan pussiin pelanneet sosialistit voineet tietää miten Ruotsin ilmeinen vaalivoittaja oikeisto - Bild valittiinkin sitten pääministeriksi - etenee EU-hakemuksen kanssa.
Hakemus jätettiin Ahon hallituksen aikana, ja kuten Seppo Konttinen kuvaa Koivistoa ja laman kriittisiä vaiheita juuri ilmestyneessä kirjassaan, oli Aho kaikessa keskeisissä toimissaan pääministerinä lähinnä Koiviston sihteeri, todellisuudessa vailla omaa tahtoa oleva marionetti.
Kasinopeli, pankkikriisi, lama ja Aho-Viinasen hallituksen aika esiintyy todennäköisesti seuraavassa Juhani Suomen Koivistoa käsittelevässä kirjassa.
Ilkka Suomisen syrjäyttämisestä totean lopuksi, että Kokoomus oli tuolloin siltä eripurainen – ehkä heikko sisäisesti -, kun se salli puheenjohtajansa ylikävelyn ja epäpyhän sinipunan valtaannousun. Holkerin toimenpide leimasi hänet maamme ehkä kaikkien aikojen suurimman yhteiskunnallisen murroksen synnyttäneen hallituksen kyseenalaisia päätöksiä tehneeksi tai päättämättömäksi pääministeriksi.
Pidän varmana että Holkerin asema olisi porvarihallituksessa sen pääministerinä tuottanut Holkerille aivan muuta arvostusta ja kunnioitusta kuin sitten tuotti tuo lamaan johtaneen sinipunan pääministeriys, vaikkakin Koiviston käskyläisenä, niin siitäkin huolimatta.
Seppo Hietanen
"kerimäki st"
CITY-Keskusta
Vastaukset 30
Vanhimmat
Vuonna 1987 oli yksinkertaisesti kysymys siitä, että Väyrysen tyyli, jatkuva eripuran lietsominen ja omaan pussiin pelaaminen hallituksien sisällä (punamultahan oli tuolloin ollut vallitseva jo vuosikymmeniä) johti konfliktiin sosialidemokraattien kanssa.
Punamultahallituksen eväät oli syöty niin kauan kun Sorsa, Koivisto ja Väyrynen olivat mukana.
Porvarihallitus oli mahdollinen, mutta tökerön selän takana pelaamisen paljastuminen pudotti pohjan siltäkin vaihtoehdolta. Väyrynen kun nimesi itsensä pääministeriksi tuossa sopimuksessa ja se tuskin oli Koivistolle edes teoreettinen mahdollisuus
Kokoomuksella oli niin kova halu hallitukseen, ettei sille tehnyt kipeää rikkoa kassakaappisopimusta ja syödä Koiviston kädestä. Kokoomus oli samassa asemassa kuin Keskusta Jäätteenmäen pyrhoksen voiton jälkeen, se alistui demarien apupuolueeksi.
Väyrysen likainen peli oli se joka tuon sopimuksen kaatoi. Oliko se sitten kohtalokasta koko maalle, mene ja tiedä. SDP olisi oppositiossa ollut yhtä hankala kuin oli Kepu. Silloinhan keskustaoppositio esti määrävähemmistöllään ns. säästölakien laatimisen jolla valtion menoleikkauksia olisi voitu tehdä ajoissa ja lieventää laman vaikutuksia. Mutta eipä demaritkaan olisi niitä hyväksynyt oppositiossa ollessaan joten eiköhän meillä olisi valuuttalainoilla hölmöilleet kaatuneet ihan siitä riippumatta ketkä hallituksissa istuivat.
Ensinnäkin SDP oli vaalien jälkeenkin edelleen selvästi maan suurin puolue, minkä vuoksi sen sivuuttaminen hallituskuvioista automaattisesti tuntuisi jälkikäteenkin arvioiden erikoiselta. Meillähän ei ollut mitään vasemmiston ja oikeiston jakoon perustuvaa hallituspohjakuviota, vaan päinvastoin Kekkosen ajan punamultaperinne oli pitkä.
Toiseksi ennen vaaleja solmittu porvarihallitussopimus ja sen kertomatta jättäminen vaalien alla tarkoitti äänestäjien raskasta ja törkeää pettämistä. Suominen asiaan osallisena luonnollisesti vähättelee tätä ja tulee samalla vähätelleeksi koko demokratiaa. On täysin selvää, että etukäteen somittu hallitussopimus olisi tietoon tullessaan voinut vaikuttaa olennaisesti vaalien tulokseen.
Kolmanneksi kolmikko ei välittänyt tuon taivaallista silloisen perustuslakimme ja vallassa olleen tavan mukaisesta hallituksen synnyttämisjärjestyksestä. Yritettiin kattaa pöytä presidentille valmiiksi ja tehdä presidentistä vain kumileimasin. Jos Kekkoselle olisi yritetty tällaista temppua, hän olisi ensimmäisenä mennyt ja lyönyt mainittua kolmikkoa päin näköä ja alkanut sitten ravistella porukkaa jaloista roikottaen saadakseen selville, löytyykö vielä muuta kieroilua äänestäjien ja presidentin sivuuttamiseksi.
Tämä lienee vakavin vaaleissa koettu demokratian loukkaus itsenäisyyden historian aikana. Kaisa Varikselle annettiin elinikäinen kilpailukielto vilpistä. Paavo Väyrynen on tästä porukasta se, joka olisi ansainnut myös elinikäisen politiikkaan osallistumiskiellon demokratian häpäisyn vuoksi.
17.10.-94 IS:
”- Ei sitä selvänä voi pitää. Jäsenyyden toteutuminen ei ole varmaa tämän tuloksen valossa, Väyrynen puolestaan protestoi.”
- - -
- Jos Ruotsin kansa sanoo ei, eduskunta hylkää jäsenyyden. Jos Ruotsi sanoo kyllä, eduskunta ehkä hyväksyy Suomen EU-jäsenyyden, kuului Väyrysen huikein analyysi.”
”He sanovat (kansanedustajista) EU:lle ei:
kepu:
Aittoniemi Sulo
Koistinen Annikki
Röntynen Kalle
Vihriälä Jukka
Viljanen Pekka
Vuorensola Markku
Väyrynen Pavo
- - -
vas:
Astala Heli
Laakso Jaakko
Laine Ensio
Tennilä Esko-Juhani”
17.10.-94 IL:
- - -
”Kansa vastaisi kyllä hänen vimmatusta vastustamisestaan huolimatta. Hän kiersi maata ristiin rastiin kuin presidentinvaalien alla, myi ei-rintamerkkejä muovikassistaan ja teki sitä, mitä hän parhaiten osaa: puhui ja puhui ja puhui... missä tahansa milloin vain.”
- - -
”Kun presidentti Martti Ahtisaari puhuu tvssä, että vaalitulos sitoo presidenttiä ja eduskuntaa, Väyrynen vänkää heti vastaan:
- Ei tietenkään sido. Tämähän oli neuvoa antava kansanäänestys.
- Äänestän joka tapauksessa eduskunnassa vastaan.”
- - -
”Joudut tämän jälkeen hakemaan luottamuksen entistä enemmän kansan keskuudesta.
- Niin voi sanoa, että olen entistä enemmän riippuvainen kansan luottamukseta, mutta uskon, että sitä on.
- Itse asiassa olen varma, että toimintani tässä kysymyksessä on vain lujittanut kansan uskoa itseeni.”
- - -
”Etkö todella pelkää, että tappio merkitsee poliittista tuhoasi?
Väyrynen:
-En tuhoutunut, vaan päinvastoin he, jotka ajoivat tämän ratkaisun läpi, ovat vielä vaikeuksissa.
-Ihmiset ovat jo ensi vuonna pettyneitä ja vihaisia, kun EU-jäsenyyden haitat näkyvät ja he suuntaavat vihansa tämän hankkeen läpi ajajiin.”
... sellaisena sääntönä kuin nykyisin, että suurin puolue olisi hallituksessa. Nykyäänhän melkein automaattisesti pääministerikin on suurimman puolueen puheehjohtaja.
Tosiasiassa ennen vaaleja tiedettiin, että porvaripuoleet muodostavat hallituksen, jos vaalitulos sallii. Muistan hyvin kun televisossakin vaaliyönä Väyrystä onniteltiin pääministerinä, kaikille oli selvää, että porvaripuolueet muodostavat hallituksen.
Mpp:n Väyryselle suositteleman tuomion sijasta Suomisen ja Kokoomuksen olisi pitänyt ryhdistäytyä ja perustaa sovittu hallitus ja pitää huoli, että Koivisto olisi mustattu tapahtumasta niin, ettei häntä oltaisi valittu enää uudelle kaudelle. Hän oli muutenkin jotensakin huono presidentti.
Kyllä silloinkin eduskunta ja puolueet pystyivät hallituksen muodostamaan vastoin presidentin tahtoa. Jos tuolloinkin Kokoomus olisi pitänyt kiinni sopimuksestaan olisi Koiviston ollut pakko nimittää porvarihallitus. Koivisto olisi voinut nimittää sossujohtoisen vähemmistöhallituksen, mutta porvaripuolueet olisvat voineet sen kaattaa vaikka seuraavana päivänä. Kekkonenkin sanoi, että jos presidentti ja eduskunta joutuu nokat vastakkain, niin tietysti eduskunta voittaa.
Ja tämäkö olisi avannut suomen ihnotuimmalle (ja ylivoimaisesti) politikolle tien presidentiksi?? Ei siinä olisi auttanut vaikka värysestä seuraava eli jumala oli mission paavolle ilmoittanutkin...
Taidat nyt muistaa vähän kapulaisesti? Kyllä silloin hehkutettiin lähinnä kokoomuksen historiallista vaalivoittoa jota suominen oikein keskioluella juhlisti.
... mitään. Silloin oli kyse porvarihallituksesta, ei silloin puhuttu presidenttiydestä. Kun selvisi, että Kokoomus sai vielä suuremman vaalivoiton kuin kepu, kepu tarjosi porvarihallituksen pääministerin paikkaa Holkerille. Se ei kelvannut, vaan hän läksi mieluummin Koiviston juoksupojaksi. Holkerin hallitus teki sitten kaikki mahdolliset talouspoliittiset virheet vielä Koiviston siunaamana, ja maa syöksyi. Aho sitten nosti sen taas jaloilleen.
...nostivat kansainväliset suhdanteet. Oli ahollakin osuutensa mutta liioittelet sitä. Ja täytyy myös muistaa mistä puolueesta oli varsinainen rahaministeri...
Kirjoitat juuri niin kuin asia oli. Suomisen "vähättelystä" haluan vain palauttaa mieleen, että vähättely alkoi vasta vuosi Holkerin hallituksen nimittämisen jälkeen, koska koko kassakaappikolmikko kielsi kylmästi, että heillä mitään sopimusta olisi ollutkaan Holkerin koko hallitusneuvotteluprosessin ajan ja vielä sen jälkeenkin.
Kun siis puhutaan siitä, että joku olisi "pettänyt" jonkun, niin se ei ole mahdollista paitsi jälkiviisastelijoille, koska sopijapuolet itse sanoivat, ettei mitään sopimusta ollut edes olemassa.
Näin ollen koivistokaan ei kävellyt minkään sopimuksen tai parlamentarismin yli, vaan toimi aivan kuin Kekkonenkin olisi toiminut: hankalat puolueet oppositioon ja ne hallitukseen, jotka "äijä" itse sinne halusi.
Olet unohtanut, että Väyrynen, Taxell ja Suominen, kaikki kolme yhdessä ja erikseen KIELSIVÄT JULKISESTI, että heillä olisi ollut mitään sopimusta ennen vaalien. Suominen tunnusti julkisuuteen vasta vuoden kuluttua vaaleista, että sopimus oli olemassa.
Näin ollen kaikki puheet, että jotain sopimusta olisi "rikottu" ovat pelkkää jälkiviisautta.
Mitä hallituskokoonpanoon tulee, niin vanhassa perustuslaissa ei ollut mitään mahdollisuutta, että eduskunta olisi nimittänyt hallituksen vastoin presidentin tahtoa. Homma oli siis yhtä lujasti Koiviston käsissä kuin hallitukset olivat olleet Kekkosenkin käsissä.
Koeta nyt muistaa, miten Kekkonen kaateli poliittisia hallituksia aina kun ei halunnut väärien ihmisten pääsevän julkisuuteen ja nimitteli virkamieshallituksia (tai vähemmistöhallituksia) toteuttamaan omaa politiikkaansa, eikä eduskunta todellakaan voinut sille mitään.
Perustuslaki sorvattiin nykymuotoonsa vasta Koiviston ja Ahtisaaren kausilla ja se astui voimaan vasta Halosen 1. kauden alusta. Siihen saakka presidentillä oli yksin oikeus nimittää hallitustunnustelija, pääministeri ja kaikki muutkin ministerit kysymättä eduskunnalta mitään.
Perustuslaki toki olisi sallinut eduskunnan kaataa tällainen presidentin hallitus, mutta ei sellaista oltu koskaan tehty muuta kuin ensin presidentin kanssa sopimalla. Karjalainenhan yritti kerta toisensa jälkeen heitättää SDP:n ulos hallituksesta ja pitää siellä vain skogilaiset ja SKDL:n, mutta Urkki ei antanut
Kun selvisi, että Kokoomus sai vielä suuremman vaalivoiton kuin kepu, kepu tarjosi porvarihallituksen pääministerin paikkaa Holkerille.
----------------------
Keskusta ei ole koskaan tarjonnut pääministerin paikkaa Holkerille.
Se ei kelvannut, vaan hän läksi mieluummin Koiviston juoksupojaksi.
----------------------
Hokkeri lähti hallituksen muodostajaksi Koiviston pyynnöstä, ilman, että hänellä olisi ollut mitään tarjoukjsia keskustan suunnasta.
"..jonka allekirjoittanut voi Kokoomusta silloin ja joka hetki kohtuullisen lähellä olevana henkilönä.."
Koivisto saattoi ajautua tuollaiseen ydinpaniikkireaktioon ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että Tsernobyl räjähti 26 huhtikuuta 1986.
Suomessa annettiin ensimmäinen säteilyvaroitus 28.4.1986 klo 16.00.
Neuvostoliitto ilmoitti virallisesti onnettomuudesta samana päivänä klo 19.30.
Neuvostoliitossa Tsernobylin onnettomuuden salailuyritykset jatkuivat ja mm. Kiovassa 1.5.1986 pidetty vappuparaati ydinonnettomuuden vähättelemiseksi Kremlin määräyksestä.
Kiovan vappumarssia johtanut teki myöhemmin itsemurhan.
Suomessa porvarit menestyivät vaaleissa ja Koiviston paniikkireaktio porvarien valtaannousun estämiseksi ja toisen presidenttikautensa varmistamiseksi.
On todellakin syytä olettaa, että Koivisto halusi itselleen mieluisen hallituskokoonpanon helpottaaksen toista kauttaan.
Ei pidä unohtaa sitä tosiasiaa, että Tsernobylin räjähdys laittoi vaakalaudalle sosialistisen maailmankatsomuksen ympäri eurooppaa ja maailmaa.
Suomen sosialistipresidentin paniikkireaktio ei siis todellakaan ollut ainutlaatuinen.
1983 vaaleissa sossujen tunnuslause oli
"Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle"
mutta 1987 vaaleissa sossujen tunnuslauseina olivat
"Unelmana ystävyys, maailmana yhteisyys"
"Sosialidemokratia -aate joka etenee"
Joten arvaat hyvin, että paniikki sossulassa hipoi katon rajaa Tsernobylin räjähdyksen jälkeen järkyttäen unelmaa Neuvostoliiton kansojen kodin kestävyydestä.
Koiviston paniikkitunnelmaa saattoi osaltaa lisätä se, että Ruotsin sosialistien johtaja Palme ammuttiin 28.helmikuuta 1986, siis vain pari kuukautta ennen Tsernobylin räjähdystä.
Silloin teko yhdistettiin ylikansalliseen politikointiin, eikä sitä osattu yhdistää laitapuolen kulkijaan, joka ehkä kosti alaikäisen hyväksikäytön bordellissa..
Ruotsissa oli lisäksi koko 1980-luvun talous heikentynyt vaikeuttaen sosialistien valtaa.
Joten, Koivisto luultavasti näissä ristipaineissa meni paniikkiin Tsernobylin vuoksi ja päätti vapauttaa parlamentarismin demokratiasta.
Kekkosen kehottaessa Koivistoa eroamaan, Koivisto nosti eduskunnan korokkeelle, mutta porvarien voittaessa vaalin, kansantahdosta olikin tullut uhka demokratialle..
Mutta mielenkiintoiset ajat ovat edessä,kun Koiviston konklaavin paperit ja pankkikriisin maksumiehiksi tuomitut takausvelalliset ja yrittäjät tuodaan päivänvaloon.
Saadaan pikkuhiljaa selitys, miksi valtionvarainministerinä toimineen sosialistidemari Erkki Liikasen jätettyä valtiontalouden syöksykierteeseen 1991 kertyi niin suuri valtionvelkaa, josta vieläkin on maksamatta 56 miljardia euroa.
Sosialistien sekoilut ovat tulleet Suomelle aivan helvetin kalliiksi, mitattiinpa sitten kustannuksia, ihmiselämillä, valtakunnan tuhoilla tai valtion ja kuntien velalla.
Puhumattakaan niistä Trans-Atlanttisistä suhteista, jotka ovat umpijäässä, kun pohjoisnapa sulaa ja ilmasto lämpenee..
Jostain suomalaisia rangaistaan. Olisikohan sillä mitään tekemistä sosialismin ja sen äärimuodon kommunismin kanssa..?
Minäkin olen käsitellyt aihetta tällä saitilla samaan tapaan. Ei minullekkaan ole koskaan tullut mieleen, että hommalla varmistettiin Koiviston uudelleen valintaa, sehän oli varma muutenkin. Se oli Koiviston epädemokraattinen varmistaa, ettei Väyrynen pääse hallitukseen Väyrysestä oli tullut pahin vastavoima Koiviston ja Sorsan politiikalle. Holkeri läksi jostain syystä mukaan tuohon Koiviston kikkailuun, joka sitten johti maan vuosisadan lamaan. Ehkäpä Holkerikin halusi varmistaa EU:hun liittymisen. Sehän jäi sitten Ahon hallituksen tehtäväksi.
..että 1987 jo suunniteltiin liittymistä EU:hun silloiseen EY:hin. Silloinhan oli Neuvostoliitto vielä voimissaan.
Holkeri ei ollut vielä myöhemminkään EU mies, hänen mukaansa ei Suomen puolueettomuus olisi kestänyt liittymistä. Oivan kanattaa myös muistaa minkälaista avustajajoukkoa Holkerilla oli, siihenhän kuului mm. Keijo Korhonen.
Minusta tuntuu että Oivalla eikäCity-Keskustalla oikein ajan taju nyt pelaa.
Liittymisen mahdollisuus EU:hun tuli vasta Neuvostoliiton hajottua. Silloin olisi pitänyt tehdä toinenkin ratkaisu, nimittäin Natoon liittyminen. Viisaat Virolaiset niin telikivät, ovat nyt onnellisesti jäseniä. Suomi ei ole, eikä ehkä enää edes voi liittyä. Sellaista se on kun nukkuu onnensa ohi.
.
Ajatuksesi NL:stä EU:n tai silloin vielä EY:n kieltävänä voimana on tavallaan looginen mutta se ei pidä laisinkaan paikkaansa. TKL, Teollisuuden Keskusliitto aloitti jo 1970 -luvulla integraation valmistelut erityisesti vientiteollisuutemme yhteyksissä. Vuosikymmenen vaihteessa 1980 siirryttiin myös TKL:n alaisessa osastossa YTR:ssä, Yleisessä teollisuusryhmässä, PK-tasoisen teollisuuden organisaatiossa kokoamaan voimia integraatioon valmistautumiseksi. Jossain määrin tuo toiminta onnistui suur –eli vientiteollisuutemme osalta - joskaan varmuutta ei saa vieläkään kaikkien offensiivien onnistumisesta.
Mutta PK-tasolle yritys sorvata integraation perustaa samalla matriisilla kuin suurillekin kuin suuressa vientiteollisuudessa, epäonnistui karkeasti.
Laman jälkeinen auttamattoman kivulias, vieläkin kesken pahasti oleva toipumisemme tärkeimmän todellisen potentiaalisen työllistäjän PK-tasoisessa yritystoiminnassa on tuosta karkeasta virheestä osin johtuvaa, maalle ja kansalle raskasta vahinkoa ja tappiota tuottavaa tyhjäkäyntiä.
Lukuisille toimialoille sopimaton, haluttuun formaattiin pakottaminen söi pohjaa alkavalta ja kehityksensä alussa olevalta tuotannolta, Se oli tappanut suuressa määrin kehityskykyistä teolliselta perustaa, ei ollut resursseja eikä yrittäjiä panna toimeen laajennuksia ja uusperustantaa.
Kun laman aikana ja sen jälkeisissä toimissa joutuivat ennen muuta PK-taoiset pienyrittäjät, yhtä lailla tuotannollista toimintaa kuin palvelusektorilla toimineet kuolemaantuomittujen tai ainakin tyhjäksi pumpattujen puolikuolleitten yrittäjähylkiöitten joukkoon, ei sitten ollutkaan riittävää yrittäjäpotentiaalia joka olisi ryhtynyt toimeen kasvun lähtiessä käyntiin.
Avauksessa jo kerrotun saman koivistolaisen klikin eräänä raskaimpana temppuna oli PK-yrittäjien merkittävän osaa tappaminen pankkien pelastusoperaatiossa.
Sen tuhotyön nuotteja sanellessaan Koivisto pilkkasi julkeasti kansaa, yrittäjiä ja rikkoi perustalakia monilla karkeilla tavoilla, ensin surullisenkuuluisassa "Koiviston konklaavissaan" 6.5.1992, jossa hän saneli äärikaidan änkyräaatteentoverinsa, KKO:n presidentin Olavi Heinosen johtamassa omituisessa sanelutilaisuudessa oikeuslaitoksellemme tarkat säännöt siitä, miten pankkien tulee antaa toimia vapaasti oman harkintansa mukaisesti velka-asiakkaittensa suhteen laman ongelmista selvitäkseen.
Sen jälkeen ei yksikään pankkia vastaan laman taustoista nostettu kanne ole päättynyt pankin tappioksi.
Konklaavin asiakirjat on Tarja Halonen Koiviston pyynnöstä julistanut salaisiksi vuonna 2002.
Toiseksi, -Koivisto ohjasi samaan aikaan Ahon hallituksen tuomaan eduskuntaan esityksen pankkitukilaista. Kiireisimmällä menettelyllä voimaan saatettu laki toimi kuten vain tapporaha voi toimia. Sen turvin tuhottiin turhaan kymmeniätuhansia yrityksiä ja niiden vastuuhenkilöitä, usein yrityksessä työskennelleitä sen omistavia perheitä, menetettiin satojatuhansia työpaikkoja ja luotiin maahamme ennen kokematon kaaos, - suoranainen kansanosan massamurha - joka tuhoisuus kumuloituvine jälkiseurauksineen jatkuu edelleen.
Seppo Hietanen
EY:hin ei varmasti oltu voitu poliittisella tasolla uneksikkaan. Kyllähän tietysti yhteistyötä eurooppaan piti tehdä silläkin tasolla että kauppa teknisestikkin onnistui. Rahamarkkinoiden vapauttaminen oli yksi sellainen toimenpide, sehän alkoi Sorsan hallituksen aikana.
Sen homman pilasivat täydellisesti pankit, jotka kilpailivat sillä kenen pankki on lopulta suurin. Rahaa kaupattiin. Yhdenkin yrittäjän emäntä soitti pankinjohtajalle ,että pitää lopettaa jo sen rahan antaminen sille isänälle. Pankinjohtaja ei kuitenkaan emännän neuvoa kuunellut, ja seuraukset olivat surkeat. Konkurssi, avioero, uusia puolisoita , taas avioero ja niin edelleen.
On aivan tura Holkerin hallitusta kaikesta syyttää, kyllä vikaa oli meissä yrittäjissäkin todella paljon. Takausvelkaa olen minäkin maksanut muutaman kymmenen tuhatta markkaa. Ihan päättömään nekin rahat oli sijoitettu. Toisena takaajana oli kuntani kovimpia yrittäjiä. Mutta hänestä ei siinä vaiheessa ollut enää mitään apua, kaikki oli mennyt, minulle jäi hänenkin osuus maksettavaksi.
Mutta kyllä olen epärehellinen jos lähtisin Holkeria syyttelemään ja itkemään. Sen verran on pohjalaisuutta jäljellä. Onneksi omat pisnekset pyöri eikä minulla ollut omaa velkaa.
Että kyllä tunnen tämän lama ajan kuin omat taskut.
... EY:n kehitystä ja turvata ainakin kauppa sinne. Silloin oli myös jo näköpiirissä Venäjän otteen herpaantuminen.
Talouden integrointi länteen oli alkanut jo Kekkosen aikana, mikä voimistui, kun NL alkoi liennyttää omia lännen suhteitaan 70- ja 80-luvuilla. Näinhän Suomikin pääsi EEC:iin.
1975 perustettu EVA oli myös merkittävä taustavaikuttaja Hetemäen ja etenkin Tiivolan kaudella, kun se toimi elinkeinoelämän ja Kekkosen hyvänä linkkinä. kun koivisto astui remmiin yhteys vain parani. SAK ja SDP olivat vahvasti EU:n takana, samoin Koivisto.
Väyrynenkin kannatti aluksi EU-jäsenyyttä, mutta käänsi kelkkansa, kun kuvitteli EU-vastustuksen nostavan hänet presidentiksi koiviston tilalle. Toisin kävi niin kuin muistat. Aho sai sitten tehtäväkseen kääntää kepulaisten joukosta niin paljon päitä, että kansanäänestys voitettaisi, kun SDP, kokoomus, rkp ja vihreiden valtaosa jo EU:n takana olivat ja keskusta oli vaa'ankielenä.
Holkerin Koivisto halusi pääministerikseen, koska halusi Väyrysen ohella niistää myös Suomisen nenän siitä, ettei Suominen ollut tarpeeksi yhteistyöhakuinen demareiden suuntaan. Muutenhan kokoomuksessa oli paljonkin sinipunahaluja vanhan aseveliakselin porukoissa ja nuorissakin, jotka olivat lähteneet remontoimaan kokoomuksesta Moskovalle kelpaavaa hallituspuoluetta.
Mitään epädemokraattista Koiviston nmenettelyssä ei tietenkään ollut. Hänhän toimi juuri niin kuin Kekkonen olisi toiminut: viis vaalituloksesta ja vastustajat oppositioon.
Muilta osin voit lukaista Keriksen avaukseen jättämäni kommentin alempaa.
pyrki ja sai sopimuksen eec kanssa kauppasopimuksesta. Silloinkin sitä vastusti samat sosialistit kun nyt Natoon liittymistä.
Mutta liittymisestä EY:hin ei varmasti vielä 1987 voitu aavistaa. Koivistohan oli hyvin arka mitenkään tekemään mitään liikettä minkä Neuvostoliitto olisi tulkinnut Suomen lännettymiseksi. Eihän Suomen mukaan koivisto antanut edes lähtölupaa lentokoneelle atomivoimalaonettomuuden jälkeen, peläten sen olevan epäystävällinen teko.
Suomi on koko itsenäisyytensä ajan hakenut kaupallisia liittoumia lännestä, jos siitä saakka, kun paasikivi joutui kieltäytymään Marshall-avusta, jota USA antoi kaikille sotaa käyneille, itsenäisiksi jääneille länsimaille.
Kekkonenkin ajoi näihin liittoumiin pääsyä aina kun suinkin kykeni. Neukkujen vastustus nääs vaihteli aika ajoin sen mukaan, miten he katsoivat minkäkin liittuman edustavan "Natoa" tai halusivat antaa Suomelle liikkumatilaa mm. siitä syystä, että Suomi voisi helpommin tuoda korkeaa teknologiaa liitettäväksi NL:oon vietäviin konepajatuotteisiin ja laivoihin.
Eftat ja EEC:t olivat alkua sille, että TKL todellakin ajoi voimalla Suomea mukaan EY:öön ja EU:iin, vaikka siitä ei julkisesti voinutkaan NL:on pystyssä ollessa puhua, koska se olisi voitu katsoa "neuvostovastaiseksi" politiikaksi.
Se, että Päiviö hetemäki perusti EVA:n 1975 liittyi myös tähän suuntaukseen, vaikka EVA:n päätarkoitus olikin kouluttaa ja käännyttää suomalaisen teollisuuden johtajat yhteistyöhalukkaimmiksi SDP:n ja ay-liikkeen kanssa ja mm. edistää sisäistä tiedottamista, yhteistoimintamanettelyjä ja muutenkin sellaisia johtamistapoja, joilla konfliktit ja turhat lakot voitaisi välttää. Vapaata markkinataloutta EVA tietysti edisti nimenomaan koulutuksen kautta ja järjestämällä talousseminaareja myös poliitikoille ja ay-väelle yhdessä yritysjohdon kanssa.
EU oli koko ajan tulevaisuuden visioissa mukana todellakin jo 70-luvulta alkaen. Stä vastustivat ainoastaan keskusta ja vasemmisto sekä ne SDP:n nuoret radikaalit, jotka halusivat ajaa kommunisteista vasemmalta ohi päästäkseen Moskovan suosioon silloin, kun opiskelijoiden radikaaliliikkeet, Vitnamin sodan vastustus, yliopistomellakat ja muu "sosialistinen tietoisuus ja kapitalistisen imperialismin vastustus" olivat kuumimmillaan.
EVA sai aikaan myös sen, että Ylen toimituspolitiikkaa jonkin verran tarkistettiin, Erkko suitsi kaikkein vasemmistolaisimpia toimittajiaan ja Uusi Suomi yritettiin pelastaa, mikä kaatui sittemmin siihen, ettei EVA:n takana olleen teollisuuden, pankkien ja muiden suuryritysten maksukyky ja kärsivällisyys riittänyt pitämään pystyssä lehteä, jonka levikki vain laski jyrkästi ja ilmoitustulot hupenivat vielä jyrkemmin.
Keskustan (ja tulevien hallituskokoonpanojen) kannalta noissa vaiheissa oli ehkä ikävintä, että MTK jättäytyi EVAsta sivuun ja keskustalainen edustus jäi yksin Pellervo-seuran varaan. Kokoomuksen ja keskustan yhteistyötä ei siis hauttu rakentaa elinkeinoelämänkään suunnalla.
koivisto pihtasi mielipiteitään jopa läheisiltä yhteistyökavereiltaan säilyttääkseen mahdollisimman laajan liikkumavaran siihen saakka, kun päätöksen aika tuli.
Koivisto oli sataprosenttisesti kaiken kannalla, mikä liittää Suomen lännen kauppajärjestöihin, mutta ajoi niitä todella niin varovasti, ettei syntyisi mahdollisuutta konfliktiin NL:on kanssa.
Sotilasliittoumista Koivisto sen sijaan halusi, ja haluaa edelleen, Suomen pysyvän visusti erossa.
.
Jos etsitään Koiviston todellisia "läheisiä kavereita", saattaa nimilistan laajuus ja sisältö, suorastaan sen kummallisuus yllättää monet ennakoarvailijat.
PRO FINLANDIA ei esiinny tuolla listalla missään muodossaan, vaikka perustuslaissa ja mm.TP:n juhlallisessa vakuutuksessa seikka on kaiken muun päällä ja etusijalla.
Marxin teorian kehittäjä, 1850 -luvun jälkipuoliskon kommunisti-sosialisti Eduard Bernstein oppeineen sitä vastoin saattaa sijaita listan kärjessä.
EB oppeineen ei puoelstaan edustanut minkään muotoista yhteyttä sellaisiin aiheisiin jotka votaisiin liittää perustuslaissa määriteltyyn tasavaltamme presidentintin keskeisimpiin tehtäviin ja vastuuullisiin yhteyksiin.
Kuten tunnettua sanoutuu kulloinkin presidentiksi valittu viralliseti irti puolupolitiikasta. Mutta, kuten tunnettua Koivisto sanoutui kuitenkin irti maamme suuren enemmistön, Keskusta-oikeistolaisesta kansanosata käyttäen joitakin poliittisia yhteyksiä keskustaoikeistosta vain silloin kun hänen linjansa päätavoite, yhteiskuntajärjestyksen muuttaminen sosialismiin, proletariaarin digtatuuriin, kaipasi joitakin tukia välivaiheissaan.
Koivistoa mainostaessasi kannattaa sinun muistaa että samalla kannattat SDP-SAK:n lippua hakaniemeläisten tunnustavana kellokkaana tai mielistelijänä, ja tunnustat julkisesti pitäneesi ( ehkä edeleen !) arvossa heidän pyrkimyksiään kohti proletariaatin valtaa, josta aiheesta Koivisto itse julkisuudessa maitisi jo vuonna 1989 todelten Suomen siirtyneen jo silloin pääosin sosialismiin.
Seppo Hietanen
Koivisto piti koko elämänsä ajan suurta hajurakoa SDP:hen puolueena; ei siis mennyt ollenkaan mukaan puolueen sisäisiin kähmintöihin. Myös ay-liikkeestä ja SAK:sta Koivisto pysyi erossa, vaikka olikin heti sodan jälkeen yksi päätekijöistä, jotka mursivat kommunistien masinoimat lakot Turussa ja Hangossa.
Koivistoon liitetty bernsateinilaisuus kuvastaa vain sitä, että hän harrasti laajaa ja monipuolista fundeerausta, kun kuki enemmänkin, mitä lisenssiaattityön ja väitöskirjan aikaansaaminen vaati.
Jos Koivisto halutaan johonkin luokitella, niin hän oli eurooppalaisen sosialidemokratian kannalla ja ennen muuta parlamentaarisen demokratian kannalla pyrkien riisumaan valtaa niin, että eduskunta olisi se, joka sanoo viimeisen sanan. Koivistohan pani liikkeelle perustuslakiuudistuksen, jonka varassa nyt elämme.
Kommunisteista Koivisto ei pitänyt eikä pidä, koska katsoivat, että he eivät noudata parlamentarismia. Se, että Koivisto 60-luvun lopulla kääntyi ajamaan vasemmistoyhteistyötä johtui vain siitä, että hän halusi kasvattaa SDP:n valtaa ja vähentää keskustan valtaa vaa'ankielipuolueena eduskunnassa, kun tuolloin tarvittiin vielä määräenemmistö yseiden lakien voimaan saattamiseen.
Se, että lausun mielipiteitäni Koivistosta, ei millään tavalla liity SDP/SAK:een, koska Koivisto presidenttinä piti ison hajuraon näihin järjestöihin eikä kelpuuttanut niistä juuri ketään lähipiiriinsa, eli "hoviinsa", jonka Koivisto muodosti puolue- ja ay-aparaatin ulkopuolisista, riippumattomista asiantuntijoista, joista kaikki eivät olleet edes demareita.
Siitä, että Koivisto olisi mula 1989 todennut Suomen siirtyneen pääosin sosialismiin, en ole löytänyt mistään viittauksia, vaikka olen jonkun verran lueskellut poliittisen lähihistorian kirjoja ja muistelmia.
.
J.
Koivisto piti koko elämänsä ajan suurta hajurakoa SDP:hen puolueena; ei siis mennyt ollenkaan mukaan puolueen sisäisiin kähmintöihin.
****
CK
Napilla pelaavat puoluepukarit olivat eri paikassa kuin Koivisto. Mutta koko puolueen käyttöä ja ohjausta valikoidun muutaman suurpunikin kanssa oman linjansa suuntaan ei voi kukaan kiistää. Pääosin se tapahtui siten että keskiverto-demarit eivät sitä edes ymmärtäneet.
***
J.
Koivistoon liitetty bernstainilaisuus kuvastaa vain sitä, että hän harrasti laajaa ja monipuolista fundeerausta, kun kuki enemmänkin, mitä lisenssiaattityön ja väitöskirjan aikaansaaminen vaati.
****
Koivisto itse liitti itsensä EB:n marxilaisen version tunnustukselliseks soveltajaksi..., ei hätä kenenkään ulkopuolisen toimesta bernsteinläiseksi merkattu.
Vuonna 1989 Koivisto on lausunut julkisessa puheessaan hänen mielestään Suomen siirtyneen jo pääosin sosialismiin.
( Etsi itse lähde, ei ole mikään salaiseksi julistettu konklaavin osa)
Ay-liike ruohonjuuritasolla edusti eri maailmaa kuin sen olemus Koivston visiossa, jossa sanatarkasti "Voimitsuvan ay-liikkeen (SAK:n) avulla soluttaudutaan yhteiskunnan solmukohtiin yhä syvällisemmin jamonipuolisemmin. Tällöin yhteiskunta alkaa toimimaan on laajemmin sosialismin tavoitteiden mukaisesti ja yhä vähäisemmin kapitalistisen yhteikuntajärjestyksen mukaisesti. Näin toimien muuttuu yhteiskunta lopulta sosialistisen järjestelmän tavoitteiden mukaisesti proletariaatin diktatuuriksi.
Tätä oppia Koivisto sovelsi kirjaimellisesti. Hänen sosialiminsa pelejä käytiin sosialistisen onternationaalin tavoitteiden mukaisesti laajalla alueella, pohjoissamaissa ja EU:n sosialististen veljespuolueiden kanssa yhteen pelaten. Koivisto kuvitteli Lipposen tavoin saavuttavansa EU:n vasemmsiton keskuudessa jonkin tyyppisen suuren gurun ja sosialismista nouseen johtajan keskeisen aseman.
Demorkaattinen parlametarismijoutui Koiviston käsissä rajumpaan pyöritykseen ja ristiin rastiin ylitetyksi kuin UKK:n aika konsanaan.
Merkittävä, täydellisen pesäeron tekevä ero noiden peräkkäisetn pressojen välillä on pidettävä mielessä.
UKK toimi joka käänteessä PRO FINLANDIA.
Koivisto puolestaan PRO SOSIALIZMUS, eikä laisinkaan kuten UKK.
Koiviston väitös; "Sosiaaliset suhteen Turun satamassa" oli tunnetusti kapea-alainen mitättömäksi mainittu fundeeraus, joka toki riitti meikäisen matalan vaatimutason mukaisesti hyväksyttyyn tri-väitökseen, kuten mm. Paavo Väyrysen, Lasse Lehtisen yms. monen monen muun väitökset..
Sanopa muuten missä ja kenen toimesta määrättiin esim. Suomi-Ruotsi-Norjan EU -äänestysten aikataulu?
Seppo Hietanen
Palautetaanpa mieleen, miten kaikki oikeasti tapahtui.
Väyrynen yritti iltalypsää Sorsaa punamullassa koko 80-luvun. Sorsa poltti päreensä ja kanteli Koivistolle jo kesällä 1986, ettei enää huoli kepua hallitukseen. koivistokaan ei Väyrysen takinkääntelystä perustanut, vaan ajatteli, ettyä otetaan kokoomus hallitukseen.
Väyrynen aavisti tämän, mutta kokoomuksessa ei asiasta tiedetty, koska Koivisto oli hyvin salaileva tyyppi eikä koskaan paljastanut kaikkia korttejaan etukäteen.
Niinpä Väyrynen ryhtyi rakentamaan suunnitelmaa B (kassakaappisopimus) sen varalle, ettei suunnitelma A (punamullan jatko) onnistukaan, kun Väyrysellä oli myös hinku pressaksi. Koivisto ei taas halunnut antaa Väyryselle sitä julkisuutta, jonka pääministerin posti toisi, joten Koiviston päätos hallituspohjasta oli selvä jo ennen vaalia.
Parlamentarismin pelinsääntöihin vetoaminen on syvältä sanonko mistä, koska elettiin ensimmäistä kautta Kekkosen jälkeen ja vanha perustuslaki oli voimassa. Kekkonenhan oli pyyhkinyt parlamentarismilla sanonko mitä, niin kauan kuin oli hallituksia muodostellut.
Tyypillisin kekkosen vastaava runnaustemppuhan oli kaataa poliittinen hallitus juuri ennen 1975 ETY-konferenssia, ettei vaan kukaan poliittinen "perintöprinssi" pääsisi kameroiden eteen nauttimaan julkisuudesta, kun kyse oli yksin Kekkosen showsta. Niinpä saimme virkamieshallituksen melko lailla samoin perustein kuin Holkerin sinipunankin.
Koivisto siis oli päättänyt sinipunasta ennen kuin Väyrynen salaisia sopimuksiaan ryhtyi puuhailemaan. koivistolla oli myös täysi oikeus nimittää hallitustunnustelijaksi vaikka "sokea reetta" jos niin halusi. Koiviston veto Holkerin kanssa oli kylmää kyytiä Ilkka Suomalaiselle, joka oli ollut ulkona kuviosta kuin lumiukko.
Kepu ja Väyrynen ajettiin oppositioon ihan tahallaan, koska Väyrysestä ei ollut eikä ole vieläkään minkäänlaiseen yhteistyöhön muiden puolueiden kanssa. Ihme, että vanhanen on saanut Väyrysen turvan pysymään kiinni tässä hallituksessa. Ilmeisesti Vanhanen on sanonut, että kalossia tulee, jos Paavo alkaa aukoa päätään ohi sen, mitä on hallitusohjjelmassa sovittu.
On se noloa Väyryselle, mutta minäs teet, jos Kekkosen osaamaton ottopoika ei ole aikuisenakaan mitään oppinut, vaan luulee edelleen olevansa ainoana oikeassa aivan kaikessa, mikä Suomen politiikkaan liittyy.
Niin, että jätä jo sinäkin turhat jorinasi, kun toimittajana tarkkaan tiedät, miten asiat tapahtuivat.
juttusi, onneksi on asiakirjat joista totuus näkyy, kumpi yritti eiköhän se ollut sorsa.
Ja sitten niitä perusteluita, kiiiitos.
.
Avauksessa mainittua:
Ilkka Suomisen ( tuolloin 1987 Kokoomuksen puheenjohtaja ) kannanilmaisu J. Suomen kirjasta "Kohti sinipunaa" on tähänastisista medioitten kirja-arvosteluista ja kirjan saamista monista kriittisistäkin arvioista ja kommenteista lähinnä asiantuntevin, totuudenmukaisin, ja perustellusti myönteisin.
**
Lisäksi mm:
Ilkka Suominen ei voi sanoa ääneen sitä jonka allekirjoittanut voi Kokoomusta silloin ja joka hetki kohtuullisen lähellä olevana henkilönä todeta:
Harri Holkeri petti Kokoomuksen ja koko maan keskustaporvarillisen suuren enemmistön suostuessaan "Koiviston kosintaan".
EU-integraation läheisyys oli tuolloin kiistatta keskeisin pääasia kaikessa politiikassamme, ja poliittisia päätöksiä, myös hallituskoostumuksen linjauksia vedettiin integraatioon asetettuja erilaisia tavoitteita noudattaen.
**
Myös edellä toistetut avauksen aiheet ovat tarkistettavissa olevaa lähihistoriallista faktaa. Tapahtumien seurauksena syntynyt kriisi, tuho ja kaaos oli ja on osin edeleen mittasuhtieltaan maata ja kansamme kohdanneista onettomuuksista kaikkien aikojen mittavin tuhoiltaan, käytetään mittarina vaikkapa menetettyhen ihmishenkien, taloudellisten menetysten, elämänlaadun muutoksen ja inhimillsen hädän mittareilta.
Seppo Hietanen
Se, mitä edellä kerroin perustuu monipuoliseen lähdeaineistoon. Tuon ajan lehtiuutisiin ja pääkirjoituksiin, tv-paneeleihin ja keskusteluihin sekä eri henkilöiden kirjoihin ja muistelmiin.
Jos väität ettei se ole faktaa, niin siihen ei riitä vetoaminen yhden asianosaisen, Ilkka Suomisen, selittelyihin.
Koiviston kosinnasta ja suostumisesta ei ollut kyse, koska Holkeri oli jo vuosia aikaisemmin todennut Sorsan tapaan, ettei Väyrysestä ole minkäänlaiseen poliittiseen yhteustyöhön, kun miehen mieli joka asiassa muuttui aina yön yli nukuttuaan.
Tämä piirre Väyrysessä, ettei hänen sanaansa voinut koskaan luottaa, tulee ilmi kaikista poliittisen historian muistelmista ja haastatteluista, paitsi tietenkin Väyrysen omista muisteloista.
Holkerin suhteen keskustan ja kokoomuksen hallitus oli siis poissuljettu Väytrysen vuoksi, eli samasta syystä kuin Sorsan ja Koivistoinkin mielestä.
.
Ilkka Suominen oli tuolloin Kokoomuksen puolueenjohtaja. Holkerin ohiveto tulehdutti heidän välinsä niin perusteellisesti että sinunkin pitäisi se tietää.
Faktasi ovat vasemmisto-kokoomuslaisen nöyräilyn faktoja ja vedätystä, jonka tuoloin oli Koiviston junaileman surmanajon totuutta. Se oli totta silloin heti sekä sittemnin ajan kuluessa sen muuttuessa historiaksi ovat seuraukset moneen kertaan osoittaneet tuon ajan ja politiikan maallemme kaikkien aikojen kalleimmaksi ajanjaksoksi.
Tämän tyyppinen Koivsisto-Holkerin ajan teeman on todella hedelmäntöntö käsitelväksi, silä ethän edes tunnista otisjoita, et myönnä edes lamaa olleeksi, et sen tuhoja etkä sen tekijöitä. Inttämistä on turha jatkaa.
Seppo Hietanen