Hajalla.

Minä tunsin kerran tytön.

Sillä tytöllä oli kauniit silmät, voi kuinka ne olivat kauniit. Ne tuntuivat aina hymyilevän, aivan niin kuin tytön kalpeat huuletkin. Tyttö ei muuten ollut kaunis, mutta ei rumakaan. Melko tavallinen, jos ihmisiltä kysyttäisiin. Maantienharmaa tukka ja kalpea iho, hänellä oli jokin sairaus, joka sai ihon muuttumaan kalpeaksi. Nenä oli lyhyt ja leveä, leuka liian terävä. Otsa oli korkea ja kulmat raskaat. Posket olivat pehmeän pyöreät, keskellä oli pienet kuopat. Eli melko tavallinen tyttö. Mutta ne silmät, ne olivat kovin kauniit.

Tyttö oli todellakin nauravainen. Hän hymyili silloinkin, kun se ei muiden mielestä ollut sopivaa. Silmät ilakoivat kujeita, joita tyttö teki. Ei hän niitä kiusallaan tehnyt, vaan saadakseen huomiota. Kuopuksena hän oli aina se viimeinen. Se olikin tytön heikko kohta. Hän pelkäsi, ettei häntä enää huomattaisi. Että hän vain jonain kauniina päivänä katoaisi. Yrittäisi huutaa, mutta kukaan ei kuulisi. Sitä tyttö pelkäsi, enemmän kuin mitään muuta. Ja se teki tytöstä heikon.

Tyttö oli kovin ujo. Pienenä kiharapäänä hän oli vielä ollut seurallinen. Hän oli löytänyt ystäviä, minne tahansa menikin. Ystävät olivat erilaisia. He saattoivat olla aikuisia tai lapsia, vanhuksia tai nuoria. He saattoivat puhua eri kieltä ja olla erivärisiä, mutta tyttöä se ei haitannut. Hän kommunikoi heidän kanssaan täydellisesti, tuli mutkattomasti toimeen kaikkien kanssa. Hänellä oli luontainen kyky asettua toisen ihmisen asemaan. Mutta kun tyttö kasvoi ja kasvoi, hänestä tuli aina vain ujompi. Aivan kuin ujous olisi kasvanut häneen enemmän kiinni jokaisen sentin myötä. Hän pelkäsi uusia ihmisiä. Hän pelkäsi uusia tilanteita. Hän pelkäsi väkijoukon ahtautta. Ja lopulta tyttö pelkäsi kaikkea, mikä ei ollut tuttua ja turvallista.

Tyttö ei silti ollut yksinäinen. Tai niin ulkopuoliset asian näkivät. Hänellähän oli perhe ja ystäviä, tärkeitä ihmisiä. Mutta tytöllä oli salaisuus. Hän ei tuntenut itseään kokonaiseksi. Hän tunsi itsensä pieneksi ja ohueksi, niin kevyeksi, että maailman tuulet saattaisivat ottaa hänestä kiinni ja viedä mukanaan. Pahinta salaisuudessa oli, että tyttö toivoi niin käyvän. Hän tahtoi paeta maailmaa, mutta ei tiennyt miten. Siksi hän yritti sopeutua itseensä ja ajatuksiinsa. Mutta tyttö ei tiennyt, että se rikkoi ja repi häntä aina vain pienemmäksi.

Minä en tiedä, miksi tyttö oli sellainen. Hän oli niin hyvä ja kiltti, mutta sisältä niin kovin hauras. Hänen sielunsa oli kipeä ja haavoja täynnä. Muut luulivat hänen olevan ehjä. Muut eivät tienneet kuinka tyttö iltaisin rukoili Jumalaa, jotta tämä ottaisi tytön pois maailmasta. He eivät nähneet hänen kyyneliään, kun hän sulkeutui koulun vessaan viiltämään ihoaan. Hän satutti itseään, koska toivoi, että kipu sisällä katoaisi. Mutta se ei kadonnut, vaan suureni jokaisen viillon myötä. Eikä kukaan muu kuin minä tiennyt kuinka lopussa tyttö oli.

Tyttö keitti kuorensa kovaksi ja läpäisemättömäksi. Edes ystävät eivät päässeet tuon kuoren läpi, vaikka luulivat päässeensä. Tyttö joutui valehtelemaan ystävilleen ja läheisilleen, jottei paljastaisi sisintään. Silti joka päivä hän toivoi, että joku tulisi poran kanssa ja kaivautuisi väkisin hänen ajatuksiinsa. Hän ei uskaltanut kertoa, koska pelkäsi. Hän pelkäsi, että kun hänen heikko kohtansa löytyisi, sitä alettaisiin pommittaa. Hän ei luottanut keneenkään, ei edes omaan vereensä niin paljon, että olisi uskaltanut antaa sielunsa muiden käsiin. Mutta tyttö ei tiennyt tekevänsä itselleen pahaa. Hän ei tiennyt, että ajatukset saattaisivat tuhota hänet, jos hän ei kertoisi. Tyttö oli yksin omien ajatustensa kanssa, koska oli itse ajanut itsensä siihen.

Silloin tällöin joku pääsi tytön salaisuuden jäljille. He olivat tarkkanäköisiä ohikulkijoita tytön elämässä. Mutta he satuttivat tyttöä tiedollaan. Kerran tyttö erehtyi kertomaan pienen palan kivustaan. Ensin se tuntui hyvältä, mutta sitten kuulija käytti tietoaan väärin. Hän teki sen mitä tyttö oli pelännyt, pommitti suoraan siihen heikoimpaan kohtaan. Ja niin tyttö joutui vahvistamaan kuortaan. Hän vahvisti sen ja päätti, ettei kukaan läpäise sitä enää milloinkaan. Mutta tyttö oli vain ihminen, erehtyväinen, kuten kaikki muutkin. Kuori lävistettiin auki moneen otteeseen ja pommit putoilivat aukkojen läpi.

Kun tyttö vielä kasvoi ja ymmärsi enemmän maailmaa, hänelle tuli iso ongelma. Hän tiesi, ettei jaksaisi yksin kipunsa kanssa. Mutta hän ei voinut luottaa. Hän ei ymmärtänyt, että läheiset ihmiset olivat siinä ja olisivat auttaneet häntä kaikkien niiden vuosien ajan, jotka hän oli kärsinyt. Hän olisi tahtonut ottaa ohjat omiin käsiinsä ja viedä tuskansa pois, mutta tiesi satuttavansa läheisiään. Hän tiesi heidän välittävän, mutta ei nähnyt mahdollisuutta kertoa. Hän päätti kestää kipunsa yksin.

Tyttö itki tuskaansa iltaisin ja rukoili apua Jumalalta. Hän ei edes tiennyt uskoiko Jumalaan, mutta hänellä ei ollut muutakaan. Hän pyysi jonkun vierelleen, jonkun joka auttaisi häntä. Ja eräänä iltana, kun tyttö oli juhlimassa ystäviensä kanssa, apu vihdoin saapui. Hän ei tiennyt, oliko apu Jumalan lähettämä vai ei, mutta hän kiitti siitä Jumalaa. Hän kiittää vielä tänäkin päivänä.

Tyttö sai apunsa. Tytöllä on vieläkin haavoja, mutta ne ovat tikattuja ja arpeutuneita. Kaikki haavat eivät vielä ole parantuneet, mutta kipu ei ole enää niin paha. Se ei enää hallitse tytön elämää. Hän on ottanut ohjat käsiinsä ja hänellä on vierellään turva, joka auttaa, kun ohjat uhkaavat tippua. Hän on vihdoin oppinut luottamaan ja häneen luotetaan. Hän on oppinut, että hän voi rakastaa. Ja kaikkein tärkeimpänä, hän on oppinut, että myös häntä voidaan rakastaa.

Mistä minä sen tiedän, te kysytte. Miten tunnen tytön niin hyvin, jos hän ei ketään ole päästänyt lähelleen. Helposti. Minä tunnen hänet paremmin kuin kukaan muu.

Minä olen se tyttö.




Tämä tarina olisi voinut päättyä toisellakin tavalla. Nyt on sinun vuorosi kertoa minulle, millä tavalla.