Hei. Muistan sen ihanan päivän kun olin päästä kaivosta ylös, olin jo niin lähellä että ihan sattuu. Näin jo sen valon mitä terve ihminen näkee.
Seromex 40mg antoi parin viikon jälkeen mahtavan olon ja jaksoin jopa käydä suihkussa.
Luulin olevani jo voitolla. Kuvaisin sillain että kaivonpohja näkyi kaukana alhaalla ja olin nousemassa ylös.
Sitten tapahtui asioita pienen ajan sisään (kuukaudessa!) jotka
pudottivat minut takaisin mustaan kuiluun.
Kaikki meni. Ei enää edes Seromex auttanut syvään masennukseeni eikä muutkaan kokeilemani lääkkeet.
Olen taas luovuttamassa. Olen taistellut urheasti vuosia ja olen poikki. Olen kuin vanhus (vaikka vasta 20v) joka odottaa kuolemaa väsyneenä ja elämänsä eläneenä.
Tottakai elämällä on tulevaisuudessa jotain annettavaa mutta en jaksa enää.
Ei tätä voi edes kutsua luovuttamiseksi. Pikemminkin kunniaksi. Kunnia ja lupa kuolla.
Olen oikeasti niin taistellut ja yrittänyt kaikkea mutta olen niin kulunut puhki että en tiedä onko kukaan samassa tilanteessa.
En edes voi hommata seurustelu kumppania kun en jaksa edes puhua enää kunnolla. Kaikki mitä teen joudun antamaan kaikkeni että saan esim. keitettyä vaikka kahvit.
Kysynkin muisteleeko joku joka on yhtä pahasti masentunut kuin minä vanhoja hyviä aikoja jolloin halusi elää. Onko joku kokenut saman että juuri kun kurkotat kaivosta ja elämä maistuu taas niin monen vuoden jälkeen ja sitten tapahtuu jotain joka pudottaa lopullisesti kaivoon takaisin ja tällä kertaa tajuat ettet enää pääse sieltä ylös?
onko muut kokeneet saman että nyt ei oikeasti enää nousta?
Lääkärit yrittävät nakata minua osastoille.
Erittäin itsekästä. Koska en voi enää parantua.
Tiedän sen. Menenkö huomenna kirkkoon ja pyydän itse kirkonherralta lupaa kuolla?
mitä hittoa minä nyt teen?
kirjoitanko viestin tutuille että en olisi tahtonut itsemurhaa mutta kun ei ollut muuta keinoa. Eivät varmasti ymmärrä. Sitten vasta kun itse olisivat kaivossa ja tajuaisivat kipuni.
Mutta ei tähän tilaan kukaan tutuistani tule koskaan olemaan.
Tavallaan olen kuin sotilas joka voitti monta sotaa ja jossain sodassa sai sitten surmansa.
Olen kuin tämä sotilas.
Taistellut masennusta vastaan urheasti monta vuotta helvetinmoisissa fyysisissä ja henkisissä tuskissa ja sitten kuolen masennukseen-itsemurhaan. Eli taistelin loppuun asti. Miksi minun pitäisi elää kun siitä on enää minulle haittaa? miksi minun pitäisi kärsiä lisää?
eikö 7vuotta riitä. Ei aika tätä enää paranna.
Onko totta että itsemurharit joutuvat hautuumaalle aidan viereen koska "häpäisivät lahjansa eli elämänsä" voi jumalauta sanon minä. Sairaan itsekästä touhua papeilta yms. Haluaisin nähdä papilla sen ilmeen kun kokee samat kauhut kuin minä ja umpimasentuu ja sitten peloissaan ja epätoivoissaan alkaa pyydellä lupaa toisilta papeilta että "ymmärtäkää minua ei ole enää toivoa minun täytyy tappaa itseni en tahdo aidan viereen" sitten muut papit eivät tee asialle mitään. Eli joudut tappamaan itsesi ja menet aidan viereen häpeämään vaikka et olisi halunnut kuolla mutta voimat ja elämänhalu yksinkertaisesti loppui.
JOTAIN ON TEHTÄVÄ.
Itsemurha ei ole itsekästä, pikemminkin kunnia kun teki itselleen sen parhaimman keinon-ikuinen lepo.
Lievä masennus on ihan erikseen, olin 5vuotta lievästi masentunut, väsynyt ja hieman tummia ajatuksia mutta en missään nimessä ymmärtänyt itsemurhaajia. Edes keskivaikeina masennuksen aikoina suorastaan ihmettelin miksi joku tappaa itsensä. En siis missään nimessä ollut valmis kuolemaan lievällä ja keskivaikealla.
Koska oli hyviäkin päiviä ja tiesin ajan parantavan.
Nyt masennukseni on siis vaikea, ihan perkele*n vaikea ja ainoa mitä ajattelen on kuolla ja ymmärrän itsemurhaajia, joita en yksinkertaisesti käsittänyt enkä tajunnut lievällä-keskivaikealla.
Nyt ymmärrän niiden kohtalontovereideni itsemurhia, jotka joutuivat epätoivoissaan äärimmäisen vaikealla masennuksella tekemään.
Psykoosi itsemurha on sitten myös asia erikseen.
Psykoosi itsemurha on väärin.
Valitettavasti tiedän monia jotka ovat psykooseissa hyppineet sillalta kuolemaan.
PSYKOOSI on parannettavissa hyvillä lääkkeillä, terapialla ja AJALLA.
On siis sääli että psykoosissa, sekavassa tilassa on ihmisiä päätynyt kuolemaan vaikka vuosi pari eteenpäin parantuvat.
Mitä nyt tiedän ja olen seurannut noin 95% itsemurhista olisi ollut estettävissä, osastohoidoilla ja kuten yllä jo mainitsin hyvillä ja oikeilla lääkkeillä.
Loput vähän alle 5% itsemurhista oli oikea ratkaisu, henkilö ymmärsi elämänsä olevan pilalla ja teki sen mitä itse halusi ja tiesi sen olevan oma parannus keino.
En myöskään hyväksy "rakkaus" itsemurhia.
Jotkut päätyvät itsemurhaan eron takia.
Vaikka maailmassa on 5miljardia homo sapiensia ja varmasti toinen oikea olisi löytynyt vaikka Los Angelesin vaatekaupasta.
Tämä on myös psykoosi itsemurha.
Ei pystynyt rakkauden kadottua ymmärtämään että vuosien tai vaikka vain päivien päästä löytyy se "toinen" oikea.
Tottakai hän joka teki itsemurhan eron takia näki sen itselleen parhaakseen mutta oikeasti 5miljardia..siellä joukossa voi olla vaikka 200 000 oikeaa kumppania..
Mutta turha tässä on alkaa selitteleen ja jossitteleen se oli heidän OMA oikea päätös ja kunnioitan sitä aivan samalla lailla kuin minunkin tulevaa kuolemaa. Ja jotka lukivat tämän viestin ymmärtävät minkälainen kuolema.
Mutta ennentekoani minun on EHDOTTOMASTI tehtävä jotain. Jotain sille että itsemurha on jokaisen oma asia, joskus oikea keino ja joskus ainoa apu onneen. Papit yms ottakaahan tästä viestistä jotain oppia ja hyväksytte itsemurhan aivan samalla lailla kuin auto-onnettomuus kuoleman.
KIITOS LUKENEILLE JA ÄLKÄÄ TE PILATKO ELÄMÄÄNNE.
Seromex 40mg antoi parin viikon jälkeen mahtavan olon ja jaksoin jopa käydä suihkussa.
Luulin olevani jo voitolla. Kuvaisin sillain että kaivonpohja näkyi kaukana alhaalla ja olin nousemassa ylös.
Sitten tapahtui asioita pienen ajan sisään (kuukaudessa!) jotka
pudottivat minut takaisin mustaan kuiluun.
Kaikki meni. Ei enää edes Seromex auttanut syvään masennukseeni eikä muutkaan kokeilemani lääkkeet.
Olen taas luovuttamassa. Olen taistellut urheasti vuosia ja olen poikki. Olen kuin vanhus (vaikka vasta 20v) joka odottaa kuolemaa väsyneenä ja elämänsä eläneenä.
Tottakai elämällä on tulevaisuudessa jotain annettavaa mutta en jaksa enää.
Ei tätä voi edes kutsua luovuttamiseksi. Pikemminkin kunniaksi. Kunnia ja lupa kuolla.
Olen oikeasti niin taistellut ja yrittänyt kaikkea mutta olen niin kulunut puhki että en tiedä onko kukaan samassa tilanteessa.
En edes voi hommata seurustelu kumppania kun en jaksa edes puhua enää kunnolla. Kaikki mitä teen joudun antamaan kaikkeni että saan esim. keitettyä vaikka kahvit.
Kysynkin muisteleeko joku joka on yhtä pahasti masentunut kuin minä vanhoja hyviä aikoja jolloin halusi elää. Onko joku kokenut saman että juuri kun kurkotat kaivosta ja elämä maistuu taas niin monen vuoden jälkeen ja sitten tapahtuu jotain joka pudottaa lopullisesti kaivoon takaisin ja tällä kertaa tajuat ettet enää pääse sieltä ylös?
onko muut kokeneet saman että nyt ei oikeasti enää nousta?
Lääkärit yrittävät nakata minua osastoille.
Erittäin itsekästä. Koska en voi enää parantua.
Tiedän sen. Menenkö huomenna kirkkoon ja pyydän itse kirkonherralta lupaa kuolla?
mitä hittoa minä nyt teen?
kirjoitanko viestin tutuille että en olisi tahtonut itsemurhaa mutta kun ei ollut muuta keinoa. Eivät varmasti ymmärrä. Sitten vasta kun itse olisivat kaivossa ja tajuaisivat kipuni.
Mutta ei tähän tilaan kukaan tutuistani tule koskaan olemaan.
Tavallaan olen kuin sotilas joka voitti monta sotaa ja jossain sodassa sai sitten surmansa.
Olen kuin tämä sotilas.
Taistellut masennusta vastaan urheasti monta vuotta helvetinmoisissa fyysisissä ja henkisissä tuskissa ja sitten kuolen masennukseen-itsemurhaan. Eli taistelin loppuun asti. Miksi minun pitäisi elää kun siitä on enää minulle haittaa? miksi minun pitäisi kärsiä lisää?
eikö 7vuotta riitä. Ei aika tätä enää paranna.
Onko totta että itsemurharit joutuvat hautuumaalle aidan viereen koska "häpäisivät lahjansa eli elämänsä" voi jumalauta sanon minä. Sairaan itsekästä touhua papeilta yms. Haluaisin nähdä papilla sen ilmeen kun kokee samat kauhut kuin minä ja umpimasentuu ja sitten peloissaan ja epätoivoissaan alkaa pyydellä lupaa toisilta papeilta että "ymmärtäkää minua ei ole enää toivoa minun täytyy tappaa itseni en tahdo aidan viereen" sitten muut papit eivät tee asialle mitään. Eli joudut tappamaan itsesi ja menet aidan viereen häpeämään vaikka et olisi halunnut kuolla mutta voimat ja elämänhalu yksinkertaisesti loppui.
JOTAIN ON TEHTÄVÄ.
Itsemurha ei ole itsekästä, pikemminkin kunnia kun teki itselleen sen parhaimman keinon-ikuinen lepo.
Lievä masennus on ihan erikseen, olin 5vuotta lievästi masentunut, väsynyt ja hieman tummia ajatuksia mutta en missään nimessä ymmärtänyt itsemurhaajia. Edes keskivaikeina masennuksen aikoina suorastaan ihmettelin miksi joku tappaa itsensä. En siis missään nimessä ollut valmis kuolemaan lievällä ja keskivaikealla.
Koska oli hyviäkin päiviä ja tiesin ajan parantavan.
Nyt masennukseni on siis vaikea, ihan perkele*n vaikea ja ainoa mitä ajattelen on kuolla ja ymmärrän itsemurhaajia, joita en yksinkertaisesti käsittänyt enkä tajunnut lievällä-keskivaikealla.
Nyt ymmärrän niiden kohtalontovereideni itsemurhia, jotka joutuivat epätoivoissaan äärimmäisen vaikealla masennuksella tekemään.
Psykoosi itsemurha on sitten myös asia erikseen.
Psykoosi itsemurha on väärin.
Valitettavasti tiedän monia jotka ovat psykooseissa hyppineet sillalta kuolemaan.
PSYKOOSI on parannettavissa hyvillä lääkkeillä, terapialla ja AJALLA.
On siis sääli että psykoosissa, sekavassa tilassa on ihmisiä päätynyt kuolemaan vaikka vuosi pari eteenpäin parantuvat.
Mitä nyt tiedän ja olen seurannut noin 95% itsemurhista olisi ollut estettävissä, osastohoidoilla ja kuten yllä jo mainitsin hyvillä ja oikeilla lääkkeillä.
Loput vähän alle 5% itsemurhista oli oikea ratkaisu, henkilö ymmärsi elämänsä olevan pilalla ja teki sen mitä itse halusi ja tiesi sen olevan oma parannus keino.
En myöskään hyväksy "rakkaus" itsemurhia.
Jotkut päätyvät itsemurhaan eron takia.
Vaikka maailmassa on 5miljardia homo sapiensia ja varmasti toinen oikea olisi löytynyt vaikka Los Angelesin vaatekaupasta.
Tämä on myös psykoosi itsemurha.
Ei pystynyt rakkauden kadottua ymmärtämään että vuosien tai vaikka vain päivien päästä löytyy se "toinen" oikea.
Tottakai hän joka teki itsemurhan eron takia näki sen itselleen parhaakseen mutta oikeasti 5miljardia..siellä joukossa voi olla vaikka 200 000 oikeaa kumppania..
Mutta turha tässä on alkaa selitteleen ja jossitteleen se oli heidän OMA oikea päätös ja kunnioitan sitä aivan samalla lailla kuin minunkin tulevaa kuolemaa. Ja jotka lukivat tämän viestin ymmärtävät minkälainen kuolema.
Mutta ennentekoani minun on EHDOTTOMASTI tehtävä jotain. Jotain sille että itsemurha on jokaisen oma asia, joskus oikea keino ja joskus ainoa apu onneen. Papit yms ottakaahan tästä viestistä jotain oppia ja hyväksytte itsemurhan aivan samalla lailla kuin auto-onnettomuus kuoleman.
KIITOS LUKENEILLE JA ÄLKÄÄ TE PILATKO ELÄMÄÄNNE.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Moi, ollaan samanikäisiä, olen sinua vuotta vanhempi ja kaksikymppisenä kokenut saman. 19-vuotiaana koin ensimmäisen kerran todellisen aallonpohjan, olin voimaton ja itkin. En tajua vieläkään miten pystyin soittamaan itselleni lääkäriin ajan... Lääkärikäynti muutti elämääni jonkin verran. Sain lääkkeet joita edelleen syön vaihtelevalla menestyksellä. Kun aloin syksyllä syömään pillereitä, olin joululoman jälkeen kuin eri ihminen. Energinen, iloinen, terveen itsekäs ja sosiaalinen. Ainakin jossain määrin. Kevät tuli ja sain uusia kavereita ja syvensin erästä ystävyyssuhdetta, en stressannut ja osasin iloita elämästä. Sitä kesti sen kesän.
Puolitoista vuotta sitten syksy muutti kaiken. Monien sattumien summana välit erkanivat muutamiin kavereihin, sain yhden vihamiehenkin ja tuntui ettei lääkitys kantanutkaan eteenpäin elämässä. Aloin hautoa itsemurhaa mutta sain kerrottua siitä silloiselle ystävälleni. Otin jälleen yhteyttä lääkäriin. Seuraavat puoli vuotta oli yhtä taistelua mielialojen kanssa, olin musertua siihen tilanteeseen etten enää päässyt käsiksi entiseen onneen, normaaliin elämään. Tunsin samoin kuin sinä nyt, en nähnyt ensimmäistäkään tietä pois siitä helvetistä. Kevään koittaessa lähdin pitkälle matkalle, mietiskelin asioita. En oikein tiedä mistä sain sen viimeisen kipinän käyttööni, päätin vielä yrittää. Menin lääkäriin, lääkitystäni muutettiin, aloin miettimään että kenties elämässäni on vielä jotain näkemistä ja ehkä en koe tätä tuskaa ikuisesti. Tällä hetkellä olen valmistumassa opinahjostani, käyn töissä ja olen tutustunut uusiin ihmisiin hieman. En jaksa enää esittää mitään, olen oma epätäydellinen itseni ja olen huomannut että se riittää.
Jostain syystä pystyin samaistumaan tekstiisi täysin. Kaksikymmentä vuotta takana, pitäisihän sillä kokemuksella jo tietää tuleeko elämästä mitään. Töissä olen nähnyt lukuisia ihmisiä, minua kolme-neljä kertaa vanhempia, joilla ei ole yhtään mitään. Päivä toisensä jälkeen pysähdyn miettimään, mikä on se heidän syynsä elää. Miten he voivat jaksaa? Eivätkö ne tajua että olisi parempi kuolla pois... ei niillä ole ketään joka välittää, he ovat sairaita, tarvitsevat lääkkeitä ja diagnooseja, kuluttavat yhteiskunnan varoja. Jokin tässä elämässä täytyy olla minkä takia elämme. Enkä usko että se on puhdas kuolemanpelko. En nyt tiedä onko minulla sinulle mitään erityisempää sanottavaa. Itselleni olisin vuosi sitten sanonut, että "koita jaksaa". Olisin varmaan närkästynyt jos minulle noin olisi jollain ollut pokkaa sanoa, mutta nyt se kuulostaa järkevältä jo. Minua kirjoituksessasi kosketti viisautesi. Tekstistä paistaa läpi että olet älykäs ihminen ja sinulla on tunteita. En tiedä mitä maailma sinussa vielä voisi menettää, varmasti paljon.
Muuta en osaa nyt kirjoittaa.
Olen 27-vuotias opiskeleva nainen. Olen syönyt reilun vuoden masennuslääkkeitä, unilääkkeitä ja rauhottavia. Tajusin hyvin myöhäisessä vaiheessa hakea apua. Masentuneisuutta minulla oli jo murrosiässä.
Aallonpohja minulla oli 3-4 vuotta sitten, mikä jätti jäljet jotka tuntuvat vieläkin. Silloin koin henkisen romahduksen, lopetin suhteeni ja pakenin yksinäisyyteen. Oli ryypiskelyä, työttömyyttä, irtosuhteita jne..
Minua vaivaa jatkuva väsymys ja voimattomuus, en luota itseeni yhtään, tekee vaan mieli nukkua. En jaksa juuri haaveilla mistään, yritän päivä kerrallaan jaksaa.
Välillä olo on todella sekava ja mieliala heilahtelee hurjasti yhden päivän aikana. Välillä nukun kellon ympäri, välillä nukun ehkä 2-4 tuntia ja aamuyö onkin täynnä ahdistusta, pelkoja ja taukoamattomia ajatuskulkuja.
Itkeä en ole joskus jaksanut ollenkaan, sitten joskus tuntemattomasta syystä valuu kyyneleet poskille. Olo on aika tasapaksu, en uskaltaisikaan tuntea mitään. Lähinnä tunteet ovat juuri tuota voimattomuutta ja täyttä toivottomuutta.
En jaksa uskoa itseeni, en ihmissuhteisiin, en työelämään, en tähän yhteiskuntaan.
Toivoisin kyllä että voisin paremmin. Niin pitkään vaan meni kun tajusin hakea apua. Käyn kyllä juttelemassa mielenterveystoimistossa. Olen vain niin pessimisti, että ajattelen kaiken menevän sittenkin poskelleen, vaikka kuinka yrittää.
Mene vertaisryhmään, keskustelemaan muiden samoinajattelevien kanssa (vertaisuudesta saa voimaa) oppii hyväksymään> se helpottaa.> Hae kuntoutusta ; www.mtkl.fi/ kuntoutus.> Purista itsesi liikkeelle pienin askelin> anna jo periksi, selätä uupumus ja arvottomuuden tunne.
Jos näin teet, olet minulle vielä joskus kiitollinen neuvosta.
Saman kokenut > nyt täysin terveen kirjoissa(eläkkeellä)
Niin kävi minullekkin. Olin melkein kunnossa taas... ja melkein koin olevani työkykyinenkin. Lääkeannos suuremmassa muodossa oli minulle se ratkaisu, kunnes...pieni tyttäreni joutui sairaalaan. Yritin häntä auttaa enne sinne joutumista, mutta minua ei uskottu. Sairaanhoitaja lähetti kotiin kotihoito-ohjeiden kanssa, vaikka näin, että lapsi oli todella sairas. En saanut sanaa suustani hänelle sanottua. En saanut puolustettua pientä lastani. Mikä nolla olin!!!! Sydän kurkussa ja paniikissa soitin apua. Sieltäkin vähäteltiin ja aloin tosissani epäilemään itseäni. En tiennyt mitä tekisin. Minua kannustettiin eteenpäin, mutta tuntui, että juoksin seinää päin uudestaan ja uudestaan. Lopulta löysin yksityiselle ja sieltä lähetttiin yhdennellätoista hetkellä lapsi sairaalaan. Vietin siinä sängyn reunalla viikon katsoen hänen kärsimyksiään ja sydän särkyi täydellisesti. Olimme eristyksissä, pakopaikkaa ei ollut, seinät kaatuivat päälle, yritin auttaa tuskaista lasta, jolle tehtiin ikäviä toimenpiteitä...ja taas minä murruin. Minusta ei ollut hänelle tueksi. Mikä täydellinen nolla äidiksi!! Minkälainen äiti ei pysty puolustamaan ja rohkaisemaan omaa lastaan?!?Ei voi kuin peiliin katsoa ja pudota lattialle. Itseviha on niin hirveä, että ei voi itseään nähdäkkään.
Sairaalasta kotiuduttua alkoi alamäkeni, johon ei auta enää nykyinen lääkitys. Olen taas alkutekijöissä.Jokainen päivä vie minua syvemmälle, koska olo on ihan kamala, kun tiuskin tyttärelleni kokoajan...hänelle, jonka juuri olin menettää. Hermot menevät, en jaksa, en kestä, olo on niin raivostuttavan tyhjä paniikilla koristeltuna, että pää halkeaa. Ahdistaa arkiset asiat, kun en saa niitä hoidettua. Minun piti olla jo TERVE!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!Soitin kiireesti apua itselleni ja psykiatrillani ei ole aikaa kuukauteen. Voi kökkö!! Menen siis muualle lääkäriin, mutta apua haen äkkiä, vielä kun pystyn.
Vaihda se lääke, jos sen mahti ei auta sinua ylös tuosta uudesta romahtamisesta. ÄKKIÄ!!!Älä tämän vuoksi kuole..älä vaan!
Olin ollut kirkossa ja illalla saunassa tyttäreni
(3v.) kysyi, että mitäs lauluja siellä laulettiin.
Sanoin, etten muista niitä ulkoa. Tytär kysyi,
muistatko sitten sisältä