Olen ollut masentunut jo noin kuusi vuotta. Välillä enemmän välillä vähemmän. Itselläni sattui kouluaikana jotain (itseaiheutettua, mistä en välitä kertoa) jonka seurauksena menetin kaikki ystävät. Asiaa jokseenkin hoidettiin silloin, kävin pari kertaa puhumassa asiasta sairaanhoitajan kanssa sosiaalitoimiston vaatimuksesta. Mistä ei mitään apua ollut. Olen muuten 22v. Olen vain entistä masentuneempi. En hakeutunut aikoinaan jatkokoulutukseen. En pysty mennä kouluun koska en pysty olla ihmisten seurassa. Asun pienellä paikkakunnalla jossa kaikki tuntee toisensa, enkä käy oikein missään koska en uskalla. Sen verran uskallan että voin jo käydä kävelyllä mutta ihan kauheasti alkaa ahdistamaan jos joku näkyy tulevan vastaan. Mietin heti että menisinkö toiselle puolelle tietä, kääntyisinkö takaisin. Aina olen kuitenkin kohdannut vastaantulijan koska en uskalla tehdä toisin kun heti ajattelen että mitähän sekin ajattelee jos niin ja niin tekisin. Käyn kaupassakin toisella paikkakunnalla mutta aina on pelko että mitä jos törmään johonkin tuttuun. Ja se ahdistaa. Tuntuu että olen aina väsynyt, enkä saa mitään asioita hoidettua, voi mennä parikin päivää että en käy ulkona, en jaksa hoitaa kotia tiskit vaan kasaantuu. Sitten on pakko tiskata kun astiat on loppu. Minulla ei ole työpaikkaa. Olen ollut muutamissa työpaikoissa joista jokaisesta olen irtisanoutunut koska en enää pystynyt olemaan niissä kun tuntui että kaikki vihasivat minua. Aina käy niin! En pysty solmimaan ystävyyssuhteita, no en kai kun en uskalla ihmisille edes puhua. Minulla on kyllä mies, ollut jo reilu kuusi vuotta. Nyt on alkanut hänen kanssaan menemään vähän paremmin kun viime kuussa ensimmäisen kerran uskalsin puhua hänelle masennuksestani. Olen monesti halunnut erota hänestä mutta en ole uskaltanut sillä silloin tosiaankin olisin yksin. Hän on ulkomailla töissä ja on kotona joka toinen viikko mikä on kyllä raskasta. Minulla on myös yksi ystävä mutta näen häntä niin harvoin koska hän asuu toisella paikkakunnalla. Hänen kanssaan kyllä uskallan puhua melkein ihan kaikesta mitä päässä liikkuu. Mutta olen siltikin hyvin yksinäinen, tunnen olevani hylkiö. On niin vaikeaa kun ei pysty puhumaan ihmisten kanssa mistään.
Koko ajan on tunne että ei jaksa enää. Olen monesti meinannut soittaa terveysasemalle ja pyytää apua mutta en ole vielä uskaltanut. Lääkkeitä en haluaisi syödä. Ne on "hullunpillereitä" minun mielestäni. Voiko masennuksesta parantua ilman lääkkeitä?
Välillä hieman virkistyn ja mietin jos kävisin joka päivä pari kertaa kävelyllä luonnossa ja söisin vitamiineja jos sitä sitten parantuisi..? Mutta kun kokeilen tätä niin jaksan korkeintaan ensimmäisenä ja ehkä toisena päivänä käydä kävelyllä ja syödä vitamiineja ja siihen se sitten jääkin. Syön myös suruuni, olen lihonnut tämän kuuden vuoden aikana 30kg. Mikä masentaa myös. Tulevaisuus vaikuttaa aika synkältä, ei työpaikkaa, ei koulutusta, ei pahemmin ystäviä, pelkään sosiaalisia tilanteita.
Aina mietin miten saisin elämäni normaaliksi niin kuin se ennen oli. Muistelen että en pelännyt sosiaalisia tilanteita, olin suosittu koulussa, minulla oli paljon ystäviä, olin hyvä koulussa ja tarkoitus oli mennä lukioon ja sitten yliopistoon ja lukea opettajaksi tai eläinlääkäriksi. Nyt kun vertaan tilanteita on vaikea edes uskoa että minä olin sellainen silloin reilu kuusi vuotta nyt olen täysi vastakohta, vain varjo entisestä.
Koko ajan on tunne että ei jaksa enää. Olen monesti meinannut soittaa terveysasemalle ja pyytää apua mutta en ole vielä uskaltanut. Lääkkeitä en haluaisi syödä. Ne on "hullunpillereitä" minun mielestäni. Voiko masennuksesta parantua ilman lääkkeitä?
Välillä hieman virkistyn ja mietin jos kävisin joka päivä pari kertaa kävelyllä luonnossa ja söisin vitamiineja jos sitä sitten parantuisi..? Mutta kun kokeilen tätä niin jaksan korkeintaan ensimmäisenä ja ehkä toisena päivänä käydä kävelyllä ja syödä vitamiineja ja siihen se sitten jääkin. Syön myös suruuni, olen lihonnut tämän kuuden vuoden aikana 30kg. Mikä masentaa myös. Tulevaisuus vaikuttaa aika synkältä, ei työpaikkaa, ei koulutusta, ei pahemmin ystäviä, pelkään sosiaalisia tilanteita.
Aina mietin miten saisin elämäni normaaliksi niin kuin se ennen oli. Muistelen että en pelännyt sosiaalisia tilanteita, olin suosittu koulussa, minulla oli paljon ystäviä, olin hyvä koulussa ja tarkoitus oli mennä lukioon ja sitten yliopistoon ja lukea opettajaksi tai eläinlääkäriksi. Nyt kun vertaan tilanteita on vaikea edes uskoa että minä olin sellainen silloin reilu kuusi vuotta nyt olen täysi vastakohta, vain varjo entisestä.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Kaikesta voi parantua.
Hän joka sinut on luonut voi sinut myös parantaa.
Täällä kanavalla poistetaan viestit, jos kertoo Rakastavasta Jumalasta, joten jos todella haluat parantua ja tietää kuinka arvokas olet ja ihmeellisesti luotu.
- Ainut kertanen, ettei yhtään samanlaita ole koko maailmassa. Jos haluat tietää, että pääsi hiuksetkin on lasketut ... tarkoittaa sitä, että Jumala pitää sinustakin niin hyvän huolen, ettei sinulle tapahdu Hänen tietämättään yhtään mitään, jota Hän ei tietäisi ja mitä Hän ei osaisi auttaa. Siis tule juttelemaan uskonto kanaville....
Jumala rakastaa kaikkia ja odottaa että pääsee auttamaan... mutta vain semmoisia, jotka haluaa, Jumala ei ketään väkisin. Eikä kukaan Jumalan uskova halua tuputtaa... vaan kertoa miten hyvä ja rakastava Jumala on.
Rukoilen puolestasi lämmöllä Daidaih
Mene ihmeessä joutuin lääkäriin. Ihan heti.
Hei. Olen 21v mies. Olen kokenut saman asian.
3v sitten tapahtui jotain (myös itse aiheutettua)
ja menetin myös kaikki ystävät. Olen helvetin masentunut. En ole pystynyt kunnolla liikkumaan selvinpäin kylillä sen tapahtuman takia 3v sitten.
Minulla on hirveät oireet. Kaikki mahdolliset.
Pakkomielteet,vakava masennus ja ahdistus ja se harhaluulo homma että kaikki puhuu paskaa mitä tein. Siis tuo liikkuminen valoisalla ja selvinpäin on suorastaan saavutus jos voin sanoa.
Menen ulos päivällä ja ihan käsittämätön väsymys ja heikkous ja äärimmäinen syyllisyys iskee päälle. Haluttaisi kadota pois. Kun käyn kaupassa päiväsaikaan ja tulen kämpille olen kuin suihkusta juuri tullut ihan märkä (hiestä) ja en jaksa kunnolla edes puhua. Läsähdän vain suorastaan maahan joskus en edes sohvalle jaksa raahautua huimaa ihan hirveänä. Kaupassa käynti on ihan sairaan vaikeaa. Ei ollut ennen. Nyt korkeintaan pystyn kaljat ostamaan en pysty miettimään mitä ostan kunnolla. Yleensä vain kaljat ja äkkiä pois. Jos esim. bussiin menen meinaan yksinkertaisesti pyörtyä. Ennen en. Ei auta lääkkeet mitä syön. Nyt on pakko vaihtaa paikkakuntaa missä on uudet ihmiset ja kukaan ei tunne minua koska olen tulossa hulluksi tällä pienellä paikkakunnalla jossa kaikki tietävät mitä tein. Meillä on oikeastaan vain lihominen erilaista. Itse lihoin vuodessa 30kg. (50kg-81kg) kun ryyppään niin paljon että se mitä tein 3v sitten unohtuisi hetkeksi. Tapahtui muuten tosi humalassa tuo jossa menetin kaikki ystävät. Minä en parannu ilman lääkkeitä enkä lääkkeilläkään. Olen tullut siihen tulokseen että muutto todella kauas auttaisi. Enkä ikinä tahtoisi tulla tänne kunnalle takaisin kitumaan. Voin suoraan sanoa totuuden jos kestät kuulla. Luulenpa että ettet paranisi lääkkeillä.
Koska tiedän masennuksesi ja tunteesi kun olen samassa tilassa. Ja lääkkeeni on aika vahvat mutta ei apua. Yritän juuri nyt muuttoa tai karkaamista koska olen tulossa hulluksi. Sen 3v sitten ystävien menetyksien takia. Minulla on vain pari hyvää kaveria jotka eivät olleet siinä kaverien menetys jutussa. He onneksi ovat ystäviäni.
Mutta et uskokaan kuinka unelmoin niitä ihania päiviä jolloin ajeltiin yöt päivät autoa niiden Ex-kavereideni kanssa. Myös se himo muuttaa kauas tai vain "kadota maan alle" on joka hetki mielessä. Olet ensimmäinen jonka tiedän olevan samassa tilassa, luulin että olen ainoa koko Suomessa joka on tässä tilanteessa. Tiedän kuinka "koeta pärjätä" tuo entistä enemmän epätoivoa ja tympääntyneisyyttä mutta en keksi muutakaan.
PS.Kiitos kun kirjoitit ja tiedän etten ole ainoa.
Minäkin kaipaan entisiä ystäviäni. Elän yhteisiä entisiä hetkiä monesti mielessäni. Sitten havahdun nykypäivään jossa en tunnu itse edenneeni paljoa niitä teinivuosia edemmälle mutta osa kavereistani on jo naimisissa, perustanu perheitä, yliopistossa. Olen koukussa menneisyyteen.
Tapahtuman jälkeen minäkin aloin juoda paljon ja sitä myötä oli myös paljon irtosuhteita(mikä todella "paransi" mainettani pienessä kylässä). Tätä kesti noin puoli vuotta. Sitten tapasin nyk. mieheni jolloin lopetin juomisen ja muutimme muutaman kk kuluttua pois paikkakunnalta. Olin iloinen tästä, enkä ikinä tahtonut palata takaisin. Asuimme vajaan vuoden(tai minä asuin, mies reissutöissä) siellä ja sitten olin sitä mieltä että oli taas aika muuttaa. Muutin ulkomaille missä mieheni on töissä. Asuin siellä vajaan vuoden kunnes taas tuntui siltä että oli aika muuttaa. Muutimme yhdessä takaisin suomeen samaan kaupunkiin missä ennen ulkom. muuttoa asuimme. Mies lopetti reissutyöt. Asuimme siellä noin 1,5 vuotta ja taas oli aika muuttaa. Paikka oli alkanut taas käymään liian tutuksi. Yhteiset hissimatkat naapurien kanssa alkoi ahdistaa. Kiusallisia sosiaalisia tilanteita. Tällä kertaa muutimme 5 km päähän rivitalo-asuntoon. Mitä olin kuvitellut mukavammaksi asumistavaksi kuin kerrostaloa. Enpä ollut hoksannut ajatella että useinhan niissä on tiiviimmät naapuruussuhteet. Siellä oli tosi ahdistavaa asua. Mies aloitti pari kuukautta muuton jälkeen taas reissutyöt ulkomaille. Ja minä asuin taas vain vajaan vuoden asunnossa ja päätin muuttaa taas ulkomaille mieheni luo. Asuin ulkomailla reilu puoli vuotta kunnes taas oli muuton aika ja päätin että muutan takaisin pienen pieneen kylään mistä kaikki alkoi. Kohtaamaan menneisyyden haamut. Olen nyt asunut täällä reilu puoli vuotta. En tosin ole pahemmin haamuja kohtaillu kun välttelen niitä minkä kerkeän. Ja taas on alkanut tuntumaan että haluan muuttaa pois täältä mutta en aio muuttaa! Kuvittelen olevani täällä niin kauan että uskallan taas käydä ihmisten ilmoilla ja kohdata niitä haamuja.
Näin oman kokemuksen kannalta en tiedä onko siitä muutosta niin apua. Ahdistaa kuitenkin joka paikassa. Tunne että kaikki haukkuu, puhuu pahaa ja inhoaa minua. En osaa antaa itselleni anteeksi.
Tiedän kyllä parannuksen omaan masennukseeni, antaa itselleen anteeksi ja kohdata haamut.
Mutta miten sekin onnistuu.
Sehän ei helppoa ole, sitähän tässä olen pitemmän aikaa yrittäny tehä.
Jokainen sairas paranee. Ei muiden keinoilla, vaan omilla keinoilla. Itse paranen omilla keinoillani. Sinä paranet omillasi. Parantuminen lähtee halusta parantua. Mitä jos vaikka vanhempasi pitäisivät sinulle isot kekkerit kun olet parantunut, toisiko se motivaatiota?
Kyllä mä uskon että elämä voi olla helpompaa tulevaisuudessa ja jopa ilman mielialalääkkeitä. Se vaatii vaan kovaa työtä, terapioineen kaikkineen.
Niin ja tuo työhomma on myös minulla sama homma.
Työharjoitteluita ollut mutta en pystynyt käymään kuin pari päivää koska ne työharjoittelut oli tällä kunnalla ja tuntuu että kaikki vihaa ja puhuu paskaa. Olen myös hylkiö. Niin ainakin tuntuu.
Heti kun herään aamulla tulee automaattisesti mieleen ne hetket 3v sitten ja ne pyörii siis joka hetki päässä! hirveää. Siis todella kamalaa.
Se tuntuu niin pahalta. Ikäänkuin aivoni on menneet robottimaiseksi ja kelaavat samaa filmiä päivästä toiseen. Aika ei paranna minua vain pahentaa. Pääsisinpä ajassa taaksepäin.
En tulisi koskaan takaisin. En myöskään saa tiskattua yms. Kun kämppä on ihan niin likaisena kun voi ostan kaljat ja humalassa siivoan.
Kun taas kävelet kadulla ja tuntuu pahalta muistele minua, ajattele että eräs ihminen on samassa tilanteessa. Jos sinut tuntisin ja näkisin antaisin halauksen.
Tuosta lääkehommasta niin Seroquel auttaa vain siinä että ottaa niin jonkun tunnin päästä hieman väsyttää ja nukahtaa. Muuta apua ei minulle ole.
Jos otan aamulla heti kun herään taas että nukahtaisin ei nukuta. Se tuntuu toimivan minulle vain yöllä. Mutta ei todellakaan nosta mielialaa eikä paranna vointia. Oikeastaan pahentaa kun aamulla herää entistä väsyneempänä koska lääke väsyttää vielä minua päivälläkin..mutta ei niin paljoa että nukahtaisin.
(Elämäni elämisen arvoista 1986-2005)
Jos nyt yrittäisin selvittää sinulle noita mielialalääkkeitä. (tulee varmaan lääketieteellistä kommenttia, koska tiedän vain periaatteen) Siis kun on masentunut, niin aivoissa ei erity tiettyä väliainetta, joka on tarpeen, että ihminen voi hyvin. Mielialalääke sisältää tätä ainetta ja silloin pikkuisen kuin pakotetaan ihminen voimaan edes hieman paremmin, jolloin se rupeaa ruokkimaan itse itseään eli kun jaksaa tiskata ja käydä useammin ulkona, niin piristyy. Oma tuotantokin voi lähteä käyntiin, mutta yleensä näitä lääkkeitä pitää syödä kuukausia. Eli ei mitään hulluille määrättyä vaan ihan puutostilaan.
Minusta kuullostaa siltä, että sinä todella tarvitset apua, tilaa aika terveyskeskuksesta ja pyydä lähete psykiatriselle poliklinikalle, sieltä saa keskusteluapua. Tietysti voit yrittää ensin yleislääkärin määräämillä pillereillä.
Pillerit sinänsä ei paranna ketään eli itse pitää myös haluta parantua. Olet sentään tehnyt jotain, mutta oliskohan liian rankkaa ulkoilu pari kertaa päivässä, itse pakottauduin joka toinen päivä ja aloitin muutamasta minuutista.
Jokaisella masentuneella on tuo sosiaalisten tilanteiden pelko, moni erakoituu, se helpottaa vasta kun mieliala paranee. Yritä keksiä itsellesi jotain kivaa, jota voi tehdä yksin, kasvata ituja, lainaa lehtiä, askartele, käy todella luonnossa ja raahaa kotiin vaikka käpyjä ja mieti miten niistä saisi jotain kivaa, mutta pienin askelin, älä aseta itsellesi paineita.
Ja kyllä sinulla on huono itsetunto, miksi melkein tuntemattomat työkaverit sinua vihaisivat, kyllä niiden elämä menee itseään ajatellen, samoin vastaantulijoitten. Mietitkö sinä jokaisen puolitutun kohdalla, että miyen se nyt noin ja kuinkahan... Kuule ihmiset ovat niin itsekkäitä, että jos sekunnin muistavat sinut heipan jälkeen, niin hyvä. No tuo on tuttua masentuneen käytöstä.
Mutta nyt lääkäriin ja pikkuhiljaa otat elämäsi hallintaan.
Uskoisin, että vakavista tiloista ei voi parantua ilman lääkkeitä. Itse en halunnut lääkkeitä ja yritin parantua ilman niitä. Lopulta olin niin huonossa kunnossa, että meinasin joutua "pöpilään". Ei ole vitsi. Kun aloitin syömään kaksi kuukautta sitten lääkkeitä, olen jo saanut elämääni pikkuhiljaa takasin. Olisi vain pitänyt jo aiemmin tajuta, että lääkkeet ovat osa parantumista, toinen osa on terapia.
.. eivät ne lääkkeet ole mikään taikasana. Jos niihin uskoo, niin voivat tehota.
Taikasana on lähinnä se, että löytää elämästään toiveikkuutta.
Se voi olla koulutusta, harrastusta jne.
Ja asiaan on ihan tutkittukin, että ne jotka ovat toiveikkaimpia toipuvat todennäköisimmin.
Olisi varmasti hyvä puhua se asia kouluajalta selväksi, vaikka kuinka kipeä asia olisi. Helpottaisi varmasti sinua, etsi joku ammatti ihminen purkamaan se sisälläsi oleva ja sinun elämääsi edelleenkin masentava asia. Muutto toiselle paikkakunnalle saattaisi myös auttaa. Kaikki alkaisi puhtaalta pöydältä. Ihmisillä on se paha vika, että tuomitseminen on niin helppoa kaikessa, anteeksi antaminen huomattavasti vaikeampaa. ´Mitä enemmän lihot sitä enemmän väsyttää ja vielä enemmän masentaa. Rohkeasti hakemaan apua, ettei loppukin elämästäsi mene hukkaan.
Hei,
minun ongelmani on se, että toivoa on aina hetkittäin, kun olen saamassa apua. Kun jään yksin, tunnen toivoa vain menestymisestä, sellaisesta valheellisesta hyvän olon tunteesta, joka peittää alleen ahdistuksen ja kivun. Lapsuudessani on ollut alkoholismia ja koulukiusausta. Kaikki tekeminen on suorittamista, yritän olla parempi kuin kaikki muut. Hirveä aggressio ja kiire, yritän päästä kai irti itsestäni.
Ahdistusta on jatkunut hyvin kauan ja tuntuu taas etten kestä, vähän aikaa meni paremmin, kun nousin pystyyn ja tein jotain tavallisia asioita. Olen ollut älyttömän yksin ja hirveät kivut ja halut vaan parempaan elämän äkkiä. Kai se on pakenemista. Olen ollut tilanteessa, jossa olen aiheuttanut toisille ihmisille paljon pahaa ja jäänyt samalla täysin kiinni menneisyyteeni ja toiveisiini. Olen nyt ottanut etäisyyttä ja jäänyt tosi yksin. On auttanut ajatus avusta ja olen hakeutumassa terapiaan. Silti yksinäisyys pelottaa, koska opinnotkin alkavat vasta kuukauden päästä, jossa on joitain ystäviä, mutta hyvin etäisiä. Projisoin myös koko tunnekenttäni näitä menetettyjä ystäviä kohtaan uuteen tilanteeseen ja se pelottaa. Ongelma on se että tunnen kyvyttömyyttä jatkaa yksin, mutta tiedän etten raivoamalla ja jatkuvalla väkivaltaisella halulla parannu vaan sama kehä vaan jatkuu. Pelkään kai kaiken haluni menettämistä koska olen käyttänyt halujani ja hallitsemisen tarvettani niin väärin. Yritän hallita aina. Olen voimattoman raivoissani ja vihainen kaikesta ja jatkuvan peloissani. Hetkittäin auttaa kun saa jotain tehtyä, nyt on ollut taas hyvin vaikea tehdä mitään.
Tällä hetkellä ajattelen vain tuota lääkitystä. En tiedä olisiko se hyvä vai ei. Kesä on ollut vaikea ja olen vasta hakenut apua. Ajattelen josko työpaikka ja opinnot auttaisivat. Samalla on joku voimattomuus ja toivottomuus. Eniten tunnen voimattomuutta omien halujeni edessä. Tahtoisin luopua pakkomielteisyydestäni ja vihastani, mutten ymmärrä miten. Haen jatkuvaa tyydytystä vihaisesta täydellisyydestä. En kai haluaisi että tämä tilanne olisi minun tilanteeni. Todella tahdon parantua ja jotenkin nöyrtyä siihen että olen itse aiheuttanut tilanteeni ja rakennan edelleen elämääni draaman ympärille joka jo tapahtui.
Mikähän voisi auttaa?
Me olemme kaikki itse itsemme parhaita lääkäreitä, psykiatreja, politiikkoja, opettajia, ystäviä. Luulen, että itse masennuksesta selviävät ovat lopulta oman elämänsä sankareita. Itse päädyin tänne kuten kaikki muutkin: googlettamalla masennusta, koska luulen kärsiväni siitä. En kuitenkaan usko, että masennuksen oikea täydellinen hoito onnistuu lääkkeillä. Sanon myös itselleni: Löydä oma tiesi.
No ei minusta aiemmin kommentoineet olekaan väittänyt,että pelkästään lääkkeet auttavat!Itse olen 7vuotta jo pyörinyt masennuksen aaltoliikkeessä,yrittäen itse "taistella" ja käsitellä asioita ja miettiä jne.Nyt olen tullut siihen pisteeseen,että minun on yksinkertaisesti vain myönnettävä,etten enään pärjää omin avuin.Tahdon terapiian,jossa joku pitää punaisenlangan ajatusten juoksussa ja asioiden selventelyssä,mutta uskon kyllä että lääkkeistäkin on varmaan apua,ne ainakin katkaisevat pahimpaa vellontaa ja hellittävät sitä ahdistusta mitä itse koen päivittäin.Minun ongelma onkin se,että olen liian kauan yrittänyt asiassa kuin asiassa tulla toimeen yksin ilman apuja.Ja nyt olen väsynyt...
Reilun vuoden verran on tullut elettyä vakavan masennuksen kourissa.
Nyt lääkkeet olleet apuna puolen vuoden ajan ja ainakin itse koen että ne ovat auttaneet ylläpitämään toimintakykyä sellaisena että on jotenkin suoriutunut eteenpäin. Vaikka ensimmäiset kuukaudet lääkkeiden kanssa olivat melkoista tuskaa. Ja terapia tukena on ensiarvoisen tärkeää.
Muuten olisin erakoitunut täydellisesti.
Ja jos on ystäviä jotka oikeasti välittävät ja ovat tukena niin se on kyllä iso asia. Itselläni näin ei todellakaan ollut.
Kuulostat "Väsynyt elämään" ihan minulta about 5kk sitten. Minulla oli lukiossa tosi paljon kavereita ja olin suosittu, mutta kaverit kaikkosi eri paikkakunnille ja itsetuntoni laski monistakin eri syistä joista tuo äskeinen oli vain yksi. Aloin käydä terapiassa ja nyt pystyn rehellisesti sanomaan että pidän itsestäni. Minun masennus johtui perimmiltään aivan pohjaluokkaa olleesta itsetunnosta. Käy vähintään kuusi kertaa terapiassa, se auttoi minulle! Suosittelen tätä todella, ja tiedän mitä ajatuksia käyt läpi. Päivät menee miettiessä omaa huonouttaan eikö niin? Ja ajattelet vain että et elä tällä hetkellä täysillä elämääsi ja ajattelet että "sittenkun olen terve" jne? Itse käyn kunnallisella psykiatrilla (tapaamisissa on kaksi tyyppiä ja näen niitä about 2-3 viikon välein ensin ihan viikon välein) Puhu siellä huonosta itsetunnostasi! Se paraneminen lähtee sen muuttamisesta.
Mua auttoi kun muutin kokonaan toiselle (isommalle) paikkakunnalle ja aloitin alusta. Kenelläkään ei ollut ennakkokäsityksiä minun suhteeni, koska olivat ennestään tuntemattomia. Kukaan vastaantuleva ei ollut tuttu. Otin uuden "roolin" ja luin paljon kirjoja, joissa neuvotaan miten kehitetään itsetuntoa ja elämänhallintaa. Olihan se pelottavaa muuttaa yksin tuntemattomaan ympäristöön, mutta en olisi muuten selvinnyt hengissä ilman sitä muuttoa toiselle paikkakunnalle. Siitä se pikkuhiljaa lähti aurinko paistamaan risukasaan.
tossa vielä linkkivinkki: http://masennus.nettisivu.org/
Hei, valoako? sekä muut jotka pystytte samaistumaan hänen kirjoitukseensa! Suosittelen lukemaan alla olevan läheisriippuvaisten ihmisten ongelmien kuvauksen:
ONGELMALISTA
Meillä näyttää olevan useita yhteisiä ominaispiirteitä seurauksena siitä, että olemme kasvaneet alkoholistisessa ympäristössä
1. Meille on kehittynyt huono itsetunto sen tuloksena, että meitä on arvosteltu lapsena. Aikuisina jatkamme tätä vanhempiemme mallia ja tuomitsemme itsemme ja muut ankarasti. Yritämme peittää huonoa itsetuntoamme pyrkimällä olemaan täydellisiä ja kaiken arvostelun yläpuolella samalla kontrolloiden, arvostellen ja halveksien muita ihmisiä.
2. Meillä on taipumus eristäytyä, koska olemme peloissamme. Tunnemme olomme epämukaviksi muiden ihmisten, etenkin auktoriteettien, seurassa.
3. Etsimme epätoivoisesti rakkautta ja hyväksyntää. Olemme valmiita tekemään mitä tahansa, jotta muut ihmiset pitäisivät meistä. Emme halua loukata ketään. Niinpä olemme uhrautuvaisia sellaisissakin tilanteissa ja ihmissuhteissa, jotka vain vahingoittavat meitä.
4. Pelkäämme vihaisia ihmisiä ja meihin kohdistuvaa arvostelua, koska se saa meidät tuntemaan itsemme riittämättömiksi ja turvattomiksi.
5. Meistä tuli alkoholisteja tai otimme puolisoksemme alkoholistin tai jonkun muun pakonomaisesti toimivan henkilön kuten työnarkomaanin, varmistaaksemme sen, ettei meitä hylättäisi.
6. Elämme elämäämme tuntien itsemme uhreiksi ja syytämme vaikeuksistamme muita. Myös ystävinä ja kumppaneina meitä viehättävät uhrin roolin omaksuneet ihmiset. Niinpä sekoitamme rakkauden ja säälin. Siksi olemme taipuvaisia rakastamaan ihmisiä, joita voimme sääliä ja pelastaa.
7. Olemme joko ylihuolehtivaisia tai ylivastuuttomia. Otamme vastuun muiden ongelmista ylikehittyneen vastuuntuntomme vuoksi tai oletamme muiden ihmisten olevan vastuussa meidän ongelmiemme ratkaisemisesta. Kummassakaan tapauksessa meidän ei tarvitse katsoa omia virheitämme ja vastata omasta elämästämme ja valinnoistamme.
8. Tunnemme syyllisyyttä, kun pidämme puoliamme emmekä myötäile muita ihmisiä.
9. Traumaattisen lapsuutemme seurauksena kiellämme, vähättelemme ja tukahdutamme tunteitamme. Emme tiedosta sitä, miten kyvyttömyys tunnistaa ja ilmaista tunteita on vaikuttanut aikuiselämäämme. Tämä koskee myös myönteisiä tunteitamme. Se, ettemme ole kosketuksissa omiin tunteisiimme, on eräs tärkeimmistä kieltomekanismeistamme. Tulemme riippuvaisiksi omista tunnekuohuistamme; innostus, kiihtymys ja jännitys saavat meidät valtaansa.
10. Olemme läheisriippuvaisia henkilöitä. Pelkäämme, että meidät hylätään ja teemme mitä hyvänsä ihmissuhteen säilyttämiseksi, jotta meidän ei tarvitsisi kokea tuskallisia tunteita. Kaikki tämä on seurausta siitä, että elimme sairaiden ihmisten kanssa – ihmisten, jotka eivät tunnetasolla koskaan vastanneet meidän tarpeisiimme.
11. Tunnemme itsemme toivottomiksi ja avuttomiksi. Tämä johtuu lapsuudenkotimme perinnöstä: kieltämisestä, kontrolloinnista, eristäytymisestä, häpeästä ja aiheettomasta syyllisyydestä.
12. Läheisyys, turvallisuudentunne, luottamus ja sitoutuminen ovat meille vieraita ja vaikeita asioita ihmissuhteissa. Koska meidän on vaikea asettaa selviä henkilökohtaisia rajoja kahden ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa, annamme helposti periksi kumppanimme tarpeille ja tunteille unohtaen itsemme.
13. Lykkäämme usein asioiden hoitamista myöhemmäksi ja meillä on vaikeuksia saattaa loppuun aloitettuja töitä.
14. Meillä on voimakas tarve kontrolloida ihmisiä ja omaa elämäämme.
(aal.fi)
Ei kroonistuneesta masennuksesta parane lääkkeillä eikä millään muullakaan. Valitettavasti.
Ainakaan lääkityksellä ei parane minkäänasteisesta masennuksesta, sillä masennuslääkkeet lihottavat, rasittavat sydäntä, aiheuttavat erektiohäiriöitä jne.
http://www.antipsychiatry.org
Tietysti voi parantua ilman lääkkeitä. Mutta ei se kaikille toimi.
Pitää syödä terveellisesti, harrastaa liikuntaa, pitää olla hyviä ihmissuhteita, terapia auttaa jos on sen verran järkeä että ymmärtää mistä kaikki johtuu eli itsestä.
Minä olen kokeillut kaikki mahdolliset luomukeinot. Ne eivät vaan auttaneet enää. Ihan turhaan niitä lääkkeitä pelätään. Minä olin todella lääkevastainen, uskoin että saan homman hoitumaan ilmankin kun vaan uskon ja yritän. Mutta ei se riittänyt. Olisi pitänyt hankkia lääkkeet paljon aikaisemmin. Nyt on hyvä olo, ja nyt on helppo käsitellä niitä asioita josta kaikki on johtunut. Nyt on helppoa opetella uusia keinoja selvitä masennuksesta.
Sitten kun joskus lopetan näiden lääkkeiden syömisen, uskon että minulla on enemmän taitoa psyykata itseäni oikein jotta pysyisin terveenä jatkossakin.
Minulla on keskivaikea masennus, kroonisena. Ja lääkkeet todellakin auttavat minua.
Tuollaiset uskonnolliset paatokset lääkkeiden lihottavuudesta yms. voi jättää omaan arvoonsa. Jotkut lihovat, mutta luulen että he ovat niitä jotka eivät ole edes kokeilleet luomuvaihtoehtoja. Eli odotetaan ihmeitä, ei olla valmiita itse tekemään mitään. Terveellisesti syömällä ja hyvin liikkumalla ei liho muodottomaksi, vaikka söisi mielialalääkkeitä. Kun saa itsensä lääkkeillä taas pystyyn, pitää alkaa hoitamaan itseään.
Masennus aiheuttaa enemmän haittavaikutuksia kuin mielialalääkkeet.
Voiko sokeritaudista parantua ilman insuliinia? Todennäköisesti ei. Sama juttu jos aivoissa on serotoniinipuutos. Ei voi parantua ilman täsmälääkettä!
Sepä se onkin kun mitään serotoniinin mittauksia ei tehdä ennen lääkkeen aloitusta!
"Sama juttu jos aivoissa on serotoniinipuutos. Ei voi parantua ilman täsmälääkettä! "
Serotoniinitaso ei mitenkään korreloi masennuksen kanssa. "Seroniinivajaus" on lääketeollisuuden propagandaa.
ilman lääkkeitä, mutta voi mennä rankan kaavan mukaan kuten tällä lääkäriksi opiskelevalla kun hän kieltäytyi syömästä TURHIA psyykelääkkeitä:
http://www.s8.createphpbb.com/home/viewtopic.php?p=180&highlight=&mforum=home#180