Oon sairaan huolissani mun äidistä. Se on laihtunut vuoden sisällä älyttömästi. Aina se on laiha ollut, mut nyt se on pelkkää luuta ja nahkaa. Muistan lapsuudestani sen, että se oli laihiksella usein.
Se ei myönnä. Vetoaa siihen ettei tiedä miksi on laihtunut. Niin, ei varmaan, kuitenkin valittaa kuinka sen maha on läski:(
Mä tiedän kyllä. Se on 172cm ja 50kg. On mulla itsellänikin vääristynyt minäkuva. Joskus laihdutin ja olin alipainoinen. Se johtui kyllä pääasiassa idioottieksästä, joka haukkui aina läskiksi. Nyt oon antanut itseni syödä ja oon keskittynyt muihin asioihin. Eikä kukaan ole haukkunutkaan läskiksi enää:).
Ehkä tämä on väärä palsta avautua tästä, mut kuvitelkaa, miltä tuntuisi jos oma äiti sairastaisi anoreksiaa:(. Oon niin huolissani, haluisin että se alkaisi vihdoin nauttimaan elämästään.
En tiedä miten sitä tukisin tai auttaisin..
Se ei myönnä. Vetoaa siihen ettei tiedä miksi on laihtunut. Niin, ei varmaan, kuitenkin valittaa kuinka sen maha on läski:(
Mä tiedän kyllä. Se on 172cm ja 50kg. On mulla itsellänikin vääristynyt minäkuva. Joskus laihdutin ja olin alipainoinen. Se johtui kyllä pääasiassa idioottieksästä, joka haukkui aina läskiksi. Nyt oon antanut itseni syödä ja oon keskittynyt muihin asioihin. Eikä kukaan ole haukkunutkaan läskiksi enää:).
Ehkä tämä on väärä palsta avautua tästä, mut kuvitelkaa, miltä tuntuisi jos oma äiti sairastaisi anoreksiaa:(. Oon niin huolissani, haluisin että se alkaisi vihdoin nauttimaan elämästään.
En tiedä miten sitä tukisin tai auttaisin..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oma äitini on sairastanut syömishäiriötä 17-vuotiaasta lähtien ja nyt hän täytti 53-vuotta. Mikään mitä olemme sanoneet hänelle ei ole auttanut. Hän on myöntänyt sairautensa, mutta on sairastanut sitä niin kauan, että se jos jokin on hänelle elämäntapa.
On hyvin vaikea auttaa toista tässä sairaudessa, koska paraneminen lähtee eri ihmisillä hyvin erilaisista asioista. Itsellä se lähti aikoinaan siitä, kun tunsin löytäneeni ihmisen, joka hyväksyi minut laihana tai vaikka lihavana. Sen jälkeen olen kyllä sortunut tähän kierteeseen uudestaan.
Olen tavannut monia anorektikkoäitejä. Olen saanut huomata, että vanhetessaan asenne syömiseen yleensä pikku hiljaa löystyy. Oma äitini on ensimmäistä kertaa elämässään nyt ajatellut, että ehkäpä hänkin saa syödä. Samoin parhaan ystäväni äiti on noin 50vuoden iässä palannut melkein normaaleihin mittoihin.
No tämä ei sinun tilannettasi paljoa helpota. Mutta... Parasta mitä voit tehdä on olla äitisi tukena. Monta kertaa rakkaus lapseen kuitenkin voittaa tuollaiset asiat (sitä on nähty, toden totta). Puhu äidillesi. Sitä me teimme. Meillä oli riitoja, meillä välillä oltiin kaikki syömättä. Osittain oman äitini herätti se, kun minä sairastuin anoreksiaan. Samoin parhaan ystäväni äidin lapsi on tällä hetkellä kuolemankielissä anoreksian vuoksi.
Tämän on hyvin väsyneenä kirjoitettu. Oikeastaan halusin vain rohkaista sinua; et ole yksin. Tapauksia on monia ja selviytymistarinoita liki yhtä paljon. Ehkä virkeämpänä tulen kertomaan vähän tarkemmin omista kokemuksistani. Meillä kun ollaan pikku hiljaa (vuosien taiston jälkeen) voitolla. Enää ovat pelkona ne mahdolliset taudit, jotka ovat ns. piilossa tästä syömishäiriöstä aiheutuneet.
Mun äidilläni ei ole varsinaista anoreksiaa, eikä edes ole laiha mutta nyt se on alkanyt käyttäytyä kuin anorektikko, mikä tietenkin vaikuttaa meidän väliseen suhteeseen :(
Se on todella väsynyt ja valittaa JOKA PÄIVÄ ettei ole syönyt kuin kaksi leipää koko päivänä. Mun korvissani se tietenkin kuulostaa vaan ylpeilyltä ja huomion kerjäykseltä, ja hidastaa mun omaa tervehtymistäni todella pahasti. Mulla oli siis noin pari kuukautta sitten BED ja melkein sorruin bulimiaan kunnes päätin parantua. Mutta nyt kun äiti latelee kuinka on laihtunut jo 4 kiloa, eikä ole syönyt mitään koko päivänä, tunnen olini läskiks (oon 175/53). Mun on kans pakko alkaa laihduttaa taas. Kauheet syyllisyyden tunteet siitä, että olen syönyt kunnolla, jopa niin että maha pömpöttää. Mutta mä en tahdo BEDiä enää ikinä takas! Mitä teen...? Me riidellään joka päivä koska mä en jaksa kuunnella häntä enää yhtään. Mä tiuskin aina takas kaikkee ja sanon ettei vois vähempää kiinnostaa. En mä voi sille kertoa, että se aiheuttaa mulle BEDiä ja että sen takia en halua kuunnella häntä. Mun äiti ei siis tiedä mun sairasteluista.
Toisekseen kun se tulee välillä kotiin se alkaa napsia suoraan jääkaapista jonkun parin leikkeleen ja jättää syömiset siihen. Nyt mäkin oon alkanu napsia kaikenlaisia välipaloja ja olen ajautumassa takaisin BEDiin, koska silloin jätän ateriat kokonaan pois. ääh...
Ja kaiken lisäks mun pitää huolehtia sen syömisistä vaikka en osaa edes itse syödä!!! Se utelee koko ajan mitä aion syödä ja niin pois päin... Sen täytyy aina syödä samaa kuin mun, koska se tietää että osaan syödä lihoamatta. Mutta rasittaa... Ja jos oon sitten valmistanut päivällisen, niin kauhee valitus "työt ahdistavat, en voi syödä". Ja mä oon vetäny saatana puol kinkkuu suuhun :( Vähänkö tunnen oloni läskiks tollasten kommentien jälkeen!
Nyt söisin jo lounasta, mutta olen päättänyt alkaa taas laihduttaa. Munkaan ei tee mieli mitään, kun yo kokeet on tulossa. En jaksa syödä. Ruoka ei kiinnosta... en mä tartte enää ruokaa. Kaikki entiset ajautukset ovat tulleet taas pintaan. Sorry, tää kauhee romahdus ja valitus. Mut mä olin niin onnellinen mun parantumisesta. Saatana, että ottaa päähän! Mä oon alkanu jo inhota mun äitiä - todella paljon!
Järkyttävää tekstiä! Olet kyllä teistä kahdesta se järkevämpi! Enkä yhtään ihmettele, että mistä olet syömishäiriösi saanut, ehkä äidin asenteista.
Kun haluat parantua ja toinen on tuollainen, tulee paraneminen olemaan hirvittävän vaikeaa. Voitko muuttaa pois kotoa? Kirjoituksesi oli niin kypsä, että ajattelin ettet ole enää kovin pieni...
Minun äitini on myös aina ollut tuollainen. Kun käyn hänen luonaan ja hän tarjoaa pullaa niin koskaan hän ei itse ota. Jos ottaa, niin ottaa vain puolikkaan. Puheenaiheena on aina ruoka ja se kuinka vähän hän on syönyt. Hän ei koskaan syö karkkia, jäätelöä tai suklaata. Yritän asennoitua, että se on hänen häpeänsä, jos haluaa tehdä elämästään kurjaa. Minä en valitettavasti jaksa siis olla empaattinen tai tukea häntä.
mä oon kans ruvennu epäilee et mun äipällä on syömishäiriö. se on alle vuoden sisällä laihtunu joku 15kg (ja se oli ennestäänki aika laiha). se väittää et se syö vaik kuinka paljon mut et se vaa laihtuu. en sit tiiä.. mut se on koht taas samois mitoissa ku sillo ku mä olin pieni (alle 50kg ja se on siis 170cm pitkä) ei äidin pitäis olla sen kokonen. se on kyl luvannu et se lihoo siihe mennessä ku mä hankin lapsen. sano et se ei haluu olla tikku-mummo. saa sit nähä.. voi tietty olla et sil ei oo mitää ongelmaa sillee mut välil pelkään. oon ite ana ja jollain sairaalla tavalla oon iha törkee kateelline äipälle jos se on laihtunu.. sairas mieli..
Mä kysyin tänään äitiltä suoraan, että laihduttaako se. Ei kuulema. Mut miten voi laihtua noin paljon ilman laihdutusta. Se on käynyt tutkimuksissakin. Ei sillä ainakaan mitään fyysistä vikaa ole. Anemiaa tosin oli, mikä viittaisi myös huonoon syömiseen.
Mä haluaisin uskoa sitä. Se ei oo valehdellut mulle ikinä ja meillä on hyvät välit. Mutta toisaalta oon taas lukenut, miten anorektikot pyrkii peittelemään ja valehtelemaan syömisiään.
Mistä sen tietää. En halua, että pahoitan sen mielen kun kyselen laihuudesta. Jos se ei oikeasti laihduta ja haluaisi olla normaalipainoinen. Sillä on kyl nyt ollut vähän vaikeata ja sen työ on raskasta fyyisisesti.
Aina saa olla huolissaan.
Unelmoin poismuuttamisesta jok'ikinen päivä mutta taloudellisesti se ei ainakaan vielä ole mahdollista´. Aion kuitenkin muuttaa tämän vuoden kuluessa - yksi uudenvuodenlupauksistani (toinen oli BEDstä eroon pääseminen).
Parantuminen tuntuu olevan mahdotonta. Tänään menin koko päiväksi kummisedälle jottei tarvitsisi kuunnella äitini elämänmurheista. Söin kummisedälläni leipää, enkä ole potenut yhtään syyllisyydentunnetta siitä. Nyt kun palasin kotiin ahdistaa taas... leipähän siis ortorektikon silmissä on kaikkein pahin vihollinen laihduttajalle.
Meilläkin puheenaiheena on aina ruoka. Äiti latelee mitä kaikkea jääkaapissa on mutta ei aio syödä niistä mitään. Toisekseen hän aina nirsoilee ruoan suhteen, jos ruoka on edes päivän vanhaa, niin "eihän sellaista voi syödä..."
Mitä enemmän mietin tätä asiaa sitä enemmän ymmärrän ettei mun syömishäiriö kovinkaan paljon johdu musta vaan tästä ahdistavasta ympäristöstä. Mä nimittäin tahtoisin syödä säännöllisesti mutta tässä perheessä se tuntuu olevan mahdotonta kun ei ole minkäänlaista roolimallia. Tosta tulikin viel mieleen... et sanoin äidilleni, et mua ahdistaa kaikki noi hänen sekoilunsa ja kyllä vastaus olikin sitten odotetusti erittäin lapsellinen: "Sua ahdistaa nykyään kaikki. Pitäisköhän sun hakeutua hoitoon?" Kaikki syyt ovat jälleen minussa niin kuin aina. Nainen ei vaan osaa ottaa mitään vastuuta omista teoistaan tai käytöksestään ja aina syyttelemässä muita. Kattois ees kerran elämässään kunnolla peiliin!
Yritän kuitenkin taistella vastaan. Nytkin lukittauduin huoneeseeni enkä aio poistua täältä koko iltana. Kyllä mä vielä omaan kotiin pääsen ja silloin voin aloittaa normaalin ONNELLISEN elämän :)