Joskus ennen kuin lapsesta on tietoakaan vanhemmilla on omat mielikuvat tulevasta perheestään. On tyttö ja poika tai vain poikia tai tyttöjä. Silloin voidaan ajatuksen tasolla vain käydä keskustelua, että ei ole ihan sama onko tyttö vain poika, kunhan on poika-tyyliin.
Jossain vaiheessa kun raskaus tulee ajankohtaisemmaksi, kasvaa ajatus ihan sama onko tyttö vai poika, kunhan on terve.
Kun lapsi on jo olemassa tyttö tai poika, muuttuu sekin ihan samaksi onko terve vai ei. Tuttu näyttelijä Mikko Kouki on kirjoittanut eräässä tarinassaan siitä miten heidän poikansa merkitys muuttui kun pienenä sai erikoisia kohtauksia. Silloin isä totesi, että on ihan sama onko terve vai ei kunhan vain on, menetyksen pelko kasvoi hirveäksi.
Tämä on kai se normaali kasvu vanhemmuuteen. Unelmasta todelliseksi asiaksi.
Missä vaiheessa kukin kokee kasvun siihen, että on ihan sama muuten kunhan vain lapsi on? Jollekin se on jo solutasolla (hedelmöityksen jälkeen), joillekin se tulee vasta syntyneen lapsen terveydenmenetyksen pelon kohdatessaan.
Itse olen miettinyt usein, että kun lapsi on haluttu kaikki muu on toisarvoista, silloin pääasia on, että lapsi on (tyttö tai poika, terve tai sairas). Oma tavoitteeni on, että lapsi alkaa olemaan tälläinen merkityksellinen jo siinä vaiheessa kun sitä yritetään tehdä, vaikkei sitä ole vielä edes oikeasti olemassa.
Tein abortin, koska minulle pääasia silloin vielä oli että lasta ei ollut, sukupuolella tai terveydellä ei ollut merkitystä, vain sillä että lasta ei ole oli merkitystä.
Minä kun niin tuota USAa ihailen, niin ei voinut välttää ihmettelemästä taas kerran, mikä siinä kansassa on vikana, kun katsoi viime 4D:n? Vammaisista lapsista halutaan päästä eroon, sillä ei käy imagoon? Eli kansa ei kasva pois ajatuksesta, että pääasia, että on terve... Mutta kieltämättä tekevät hyvää työtä antaessaan lapsensa pois, sillä eihän monille sielläkään soisi kasvatettavaksi edes tervettä lasta saati erityissellaista.
Niin, jos sitä kasvua ei siis tapahdu vanhemmaksi, jolloin on aivan sama millaiset piirteet lapsella on, niin miksi ihmeessä ihmiset tekevät lapsia? Minun käsitykseni mukaan se lapsi ei silloin voi olla mitenkään haluttu ja vanhempien elämänvalo. Miksi se on silloin tehty? Sillä eikö jokainen lapsi kuitenkin ansaitse olla ehdoitta rakastettu omien vanhempiensa edessä? Vai voiko lapsensa pois antamisen nähdä rakkautena?
Jossain vaiheessa kun raskaus tulee ajankohtaisemmaksi, kasvaa ajatus ihan sama onko tyttö vai poika, kunhan on terve.
Kun lapsi on jo olemassa tyttö tai poika, muuttuu sekin ihan samaksi onko terve vai ei. Tuttu näyttelijä Mikko Kouki on kirjoittanut eräässä tarinassaan siitä miten heidän poikansa merkitys muuttui kun pienenä sai erikoisia kohtauksia. Silloin isä totesi, että on ihan sama onko terve vai ei kunhan vain on, menetyksen pelko kasvoi hirveäksi.
Tämä on kai se normaali kasvu vanhemmuuteen. Unelmasta todelliseksi asiaksi.
Missä vaiheessa kukin kokee kasvun siihen, että on ihan sama muuten kunhan vain lapsi on? Jollekin se on jo solutasolla (hedelmöityksen jälkeen), joillekin se tulee vasta syntyneen lapsen terveydenmenetyksen pelon kohdatessaan.
Itse olen miettinyt usein, että kun lapsi on haluttu kaikki muu on toisarvoista, silloin pääasia on, että lapsi on (tyttö tai poika, terve tai sairas). Oma tavoitteeni on, että lapsi alkaa olemaan tälläinen merkityksellinen jo siinä vaiheessa kun sitä yritetään tehdä, vaikkei sitä ole vielä edes oikeasti olemassa.
Tein abortin, koska minulle pääasia silloin vielä oli että lasta ei ollut, sukupuolella tai terveydellä ei ollut merkitystä, vain sillä että lasta ei ole oli merkitystä.
Minä kun niin tuota USAa ihailen, niin ei voinut välttää ihmettelemästä taas kerran, mikä siinä kansassa on vikana, kun katsoi viime 4D:n? Vammaisista lapsista halutaan päästä eroon, sillä ei käy imagoon? Eli kansa ei kasva pois ajatuksesta, että pääasia, että on terve... Mutta kieltämättä tekevät hyvää työtä antaessaan lapsensa pois, sillä eihän monille sielläkään soisi kasvatettavaksi edes tervettä lasta saati erityissellaista.
Niin, jos sitä kasvua ei siis tapahdu vanhemmaksi, jolloin on aivan sama millaiset piirteet lapsella on, niin miksi ihmeessä ihmiset tekevät lapsia? Minun käsitykseni mukaan se lapsi ei silloin voi olla mitenkään haluttu ja vanhempien elämänvalo. Miksi se on silloin tehty? Sillä eikö jokainen lapsi kuitenkin ansaitse olla ehdoitta rakastettu omien vanhempiensa edessä? Vai voiko lapsensa pois antamisen nähdä rakkautena?
Vastaukset 4
Vanhimmat
joistakin ajatuksista tuossa kiinni, en katsonut 4D:tä. Vaan kommentoitava on; koska omalla kohdallani se "kunhan vain on" todella onkretisoitui vasta menetykseen, kun sitä tajusi että lapsi ei ole itsestäänselvyys. Kun oli koko ikänsä ja raskauden alun ajatellut että kun ei alussa mene kesken, ollaan selvillä veisllä, vauvan tuloon voi rauhassa valmistautua, Ei edes tullut mieleen että jotain voisi mennä vikaan.
Siinä vaiheessa, seuraavassa raskaudessa, sitä sanottiin jo ääneen että tyttö tai poika, terve tai sairas, kunhan hengittää.
"Niin, jos sitä kasvua ei siis tapahdu vanhemmaksi, jolloin on aivan sama millaiset piirteet lapsella on, niin miksi ihmeessä ihmiset tekevät lapsia?"
Voi olla että osa ihmisistä tosiaan tekee lapsia koska "niin kuuluu tehdä", biologisen kellon ja yhteiskunnallisten asenteiden ajamana vaikka itselle olisi oikeastaan se ja sama onko niitä naperoita vai ei. Ehkä jopa tapauksissa joissa itse mieluummin olisi ilman! Mutta yhä, mielestäni, alun asenteet eivät ole määräävässä asemassa siihen nähden miten esimerkiksi sairastuvaan tai vammaiseen lapseen suhtaudutaan. Huomatkaa, mutua, ei ammatillista tietoutta kuten jotkut tekstistäni kuvittelevat.
(viittaus; joku joskus valitti että kirjoitan niin asiantuntevaa tekstiä että sitä luullaan aina faktaksi, eikä mielipiteitä erota. Pitäkää mielessä ihmiset; en ole koskaan väittänyt olevani asiantuntija aiheessa, vain ihminen jolla tiettyä tietoa on, ja kaikesta tiedosta aina joku on toistakin mieltä oli se realistista tai ei.)
Luulen omalta osaltani että mikä tahansa asenne vanhemmilla lapsen tekoon alkujaan on, lapsen vammaisuus tai vastaava, ja siihen suhtautuminen, on enemmän kiinni vanhempien omasta menneisyydestä ja elämänasenteista kuin siitä millä mielellä lasta on hankittu. hyvin toivotun ja tehdynkin lapsen osoittautuessa normaalista poikkeavaksi voivat vanhemmat tutnea epäonnistuneensa, ja haluavansa "todisteista eroon".
***
< hyvin toivotun ja tehdynkin lapsen osoittautuessa normaalista poikkeavaksi voivat vanhemmat tutnea epäonnistuneensa, ja haluavansa "todisteista eroon". >
Niin käsittämätöntä... Toisaalta puhutaan amerikkalaisista, joten ehkä vähän ymmärrettvämpää. Suomessahan ei juuri vammaisia lapsia adoptoida, ne harvat vahingot ovat olleet jo muutenkin adoptioon menossa ja myöhemmin selvinneet viallisiksi.
4D:ssä oli perhe joka oli adoptoinut 24 vammaista lasta, jotteivat lapset joudu laitoksiin, vaan saavat elää kotona. Siinä perhe sanoi, että USAssa on imago kysymys... Ja niin tietenkin on tulihan se dokumentti niistä vammaisten lasten kauneusleikkauksistakin, etteivät ihan jokainen vastaantuleva tunnista lasta vialliseksi...
Näin on, ihminen on sopeutuvaa lajia. Mutta miksi ihmeessä lapsia tehdään niin väliinpitämättömästi, ettei olle edes valmiita sopeutumaan? Eikö oman lapsen pitäisi olla niiiiiiin valtavan iso juttu, että sen puolesta tehdään mitä tahansa? Kauheaa ajatelle, että maassammekin tosissaan elää lapsia jotka ovat vain kuuluneet tehdä, jotta aikuisten elämä on täydentynyt sellaiseksi kuten aikuisen elämän kuuluu olla... Lapsi ansaitsee enemmän.
lapsia?
onko sulle tehty abortteja?
Lapsia ei ole. Abortteja takana on yksi.