miten jaksaa eteenpäin, kun toisinaan murtuu aivan ilman syytä, itkee tuntikausia eikä pääse kouluun, ei töihin, ei jaksa nähdä ystäviä? raskaus ei ollut suunniteltu, se säikäytti ja pisti koko elämän uusiksi. kaiken piti olla kunnossa. miten minun kohdalla voi näin käydä, ei, ei ikinä. en uskonut todeksi.
en ole ikinä halunnut lapsia, en koskaan ajatellut perustavani perhettä. raskauden keskeytykseen päätyminen ei silti todellakaan ollut itsestäänselvyys, vaan asioiden summa, jota mietittiin monelta kannalta. nyt siitä on kulunut pari kuukautta, eikä olo tunnu millään helpottavan. osaksi kaduttaa, toisaalta painaa syyllisyys, kaikki ahdistaa, tuntuu ettei millään ole enää merkitystä.
minusta tuntuu, ettei läheiset jaksa enää tukea, kuunnella itkua, lohduttaa, olla lähellä ja vakuuttaa että "kaikki järjestyy päivä kerrallaan". tuntuu, että olen ihan yksin. hylätty. en ole enää entiseni, tuntuu etten selviä. miten osaan enää pyytää apua? useat ihmiset ovat auttaneet jo tämän asian kanssa, kun olen saanut siitä puhua. kuinka kauan he jaksavat kuunnella? en halua jäädä yksin, pelkään, etten selviä.
En erittele syitä, miksi päädyin raskauden keskeytykseen, sillä ei ole enää väliä. mutta miten selvitä tästä eteenpäin? miten löytää se sama ilo elämään ja palata normaaliin arkeen? mitä jos jään aivan yksin asian kanssa? osaako joku antaa neuvoja, miten saisin selitettyä läheisilleni, että tarvitsen vielä apua, en pärjää vielä yksin. ja nimenomaa raskauden keskeytys on asia, joka mieltäni painaa. tapahtuma aiheutti muitakin asioita: vuosikausia olleet syömishäiriöiset ajatukset valtaa mieltä yhä enemmän, ja siihen kierteeseen en halua enää takaisin! Tuntuu etten enää kelpaa itselleni enkä muille, olen arvoton, mitätön, turha, ylimääräinen.
kertokaa joku, samoja kokemuksia omaava, mitä tulisi tehdä? moralisoida ei kannata, sen aika on ohi. pääasiana on nyt selvitä takaisin normaaliin elämään. en ikinä unohda, mutta haluaisin taas alkaa elää.
en ole ikinä halunnut lapsia, en koskaan ajatellut perustavani perhettä. raskauden keskeytykseen päätyminen ei silti todellakaan ollut itsestäänselvyys, vaan asioiden summa, jota mietittiin monelta kannalta. nyt siitä on kulunut pari kuukautta, eikä olo tunnu millään helpottavan. osaksi kaduttaa, toisaalta painaa syyllisyys, kaikki ahdistaa, tuntuu ettei millään ole enää merkitystä.
minusta tuntuu, ettei läheiset jaksa enää tukea, kuunnella itkua, lohduttaa, olla lähellä ja vakuuttaa että "kaikki järjestyy päivä kerrallaan". tuntuu, että olen ihan yksin. hylätty. en ole enää entiseni, tuntuu etten selviä. miten osaan enää pyytää apua? useat ihmiset ovat auttaneet jo tämän asian kanssa, kun olen saanut siitä puhua. kuinka kauan he jaksavat kuunnella? en halua jäädä yksin, pelkään, etten selviä.
En erittele syitä, miksi päädyin raskauden keskeytykseen, sillä ei ole enää väliä. mutta miten selvitä tästä eteenpäin? miten löytää se sama ilo elämään ja palata normaaliin arkeen? mitä jos jään aivan yksin asian kanssa? osaako joku antaa neuvoja, miten saisin selitettyä läheisilleni, että tarvitsen vielä apua, en pärjää vielä yksin. ja nimenomaa raskauden keskeytys on asia, joka mieltäni painaa. tapahtuma aiheutti muitakin asioita: vuosikausia olleet syömishäiriöiset ajatukset valtaa mieltä yhä enemmän, ja siihen kierteeseen en halua enää takaisin! Tuntuu etten enää kelpaa itselleni enkä muille, olen arvoton, mitätön, turha, ylimääräinen.
kertokaa joku, samoja kokemuksia omaava, mitä tulisi tehdä? moralisoida ei kannata, sen aika on ohi. pääasiana on nyt selvitä takaisin normaaliin elämään. en ikinä unohda, mutta haluaisin taas alkaa elää.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kerro ystävillesi ja lähipiirillesi kokemuksistasi. Varoita muita joutumasta abortin tuottaman kuolemansurun valtaan.
Ehkä lapsesi ei elänyt turhaan, jos hänen kuolemastaan kertomalla pelastat toisen lapsen estämällä uuden abortin. Ehkä sinunkaan kärsimyksesi ei silloin ole vain hedelmätön ja turha.
varoittamalla muita tästä surusta, en helpota omaa nykyistä tilannettani, joka on nyt pääasia, vaan annan miettimisen aihetta muille.
en koe tätä surua ja kärsimystä rangaistuksena "väärästä valinnasta", vaan raskauden keskeytyksestä aiheutuneina tunteina, jotka pitää käydä läpi, surra pois. välillä tuntuu etten jaksa, enkä ikinä selviä.
Et siis oikein itse ymmärrä, mistä on kyse. Suret kuollutta lastasi. Miksi itseäsi surisit, sinähän olet hengissä? Raskautesi on keskeytynyt kuten halusit, mutta lapsesi on kuollut.
Kun sinulle valkenee tämä lähtökohta, harkitse uudelleen mitä voit tehdä lapsesi muiston hyväksi.
Katsopa tuo äsken tekemäni keskustelunavaus. Vaikka se onkin tarkoitettu varoitukseksi vasta harkintavaiheessa oleville, löytyy sieltä sinullekin tietoa. Et ole yksin. Kaltaisiasi on paljon. Mene hakemaan ammattiapua ennen kuin luhistut henkisesti pahemmin. Olet tehnyt selkeästi väärän päätöksen ja vastoin itseäsi, ja silloin tunteet ovat todella vaikeita… Omatunto on ihmisen julmin tuomari, mutta myös itselleen täytyy osata antaa anteeksi. Kaikki me teemme virheitä, toiset pienempiä, toiset isompia, mutta yhtälailla virheitä. :)
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=1500000000000024&posting=22000000033005243
en ole samoja tunteita kokenut, mutta tässä on neuvoja joita voin antaa:
ota yhteyttä mielenterveystoimistoon, järjestävät sinulle mahdollisen lääkityksen masennukseesi ja, mikä tärkeintä, pääset terapiaan. voit kysyä sieltä myös vertaisryhmiä ja tukiverkostoja joita paikkakunnalta löytyy.
puhu läheisillesi, aloita varovasti vaikka kertomalla että olet väsynyt jos se tuntuu helpommalta. kerro heille että keskeytys oli sinulle kovempi paikka kuin uskoitkaan sekä ettet pääse tilanteesta yksin yli vaan tarvitset tukea vielä pitkään. tuskin kukaan sinulle selkäänsä kääntää vaikka oletkin masentunut, se voi olla joskus raskasta mutta välittävät ihmiset kestävät sen.
jos ystäväpiiristäsi löytyy joku johon todella luotat, selitä hänelle tilanteesi. ehdota hänelle että hän joskus tulisi sinut hakemaan mukaan, kotoa. eristäytyminen ei kannata, yksinään asioita vatvoessa kun asioilla on tapana saada liian suuret mittasuhteet. pyydä hänet vaikka tueksi ensimmäisenä kertana terapiaan mennessä.
et voi palata koskaan olemaan entinen sinä, valitettavasti. ehkei se ole paha asia vaikkei välttämättä hyväkään. suuret ja vaikeat ratkaisut muuttavat meitä ja suhdettamme maailmaan, me muutumme joka päivä.
kliseita on aina tylsää jakaa, mutta terapian ja läheistesi avulla pääset takaisin kiinni elämään. tuska laimenee, suru muuttuu viiltävästä laimeammaksi. ikävätkin asiat kasvattavat meitä, ja jonain päivänä huomaat tuntevasi olosi jälleen arvokkaaksi.
paljon jaksamista!
siinä mielessä olin hyvässä asemassa, että lääkärit ja hoitajat ymmärsivät prosessin vaikuttavan mieleeni (kiitos vuosikausien syömishäiriökierteen) ja ohjasivat jo alkuvaiheessa psykologille, sekä lääkärille, jolta sain lääkityksen. käytännössä on vaikeampaa, vaikka puhuminen ja kirjoittaminen helpottaakin.
kiitos kannustavista sanoista, koetan kertoa läheisilleni että olen murtumassa enkä selviä yksin normaaliin elämään. vertaistukiryhmästäkin voisi olla apua.
jos kirjoittaminen helpottaa, jatka sitä! julkisille palstoille tai vaikka päiväkirjaa, siitä voi olla apua myös terapiassa.
en tiedä onko tämä paras mahdollinen foorumi tilanteessasi, jos joku muistaa ja löytää muita paikkoja puhua/kirjoittaa niin helppikää toki!
en epäile yhtään ettetkö selviäisi ja löytäisi taas ilon elämääsi.
ootas kun aktivoin tuon s-postiosoitteen täältä niin voit kirjoittaa myös minulle =D