Olen 1,5v lapsen yh-äiti. Lapsen biologinen isä ei ole meihin missään yhteydessä, eikä ole halunnut nähdä lasta. Isyys on todettu dna-testein ja hän maksaa elatusmaksua. Isä ei ole kertonut lapsen olemassaolosta suvulleen, eikä siis myöskään vanhemmilleen. Heillä on jo entuudestaan lapsenlapsia, mutta tästä lapsesta he eivät tiedä. Olen tavannut vanhemmat lyhyesti niihin aikoihin kun lapsi sai alkunsa.
Isä ei toivomuksestani huolimatta suostu keskustelemaan kanssani siitä aikooko hän kertoa vanhemmilleen lapsesta, kuten ei siitäkään, miten itse aikoo lapsen kasvaessa hänen kanssaan toimia, eli haluaako tavata, tutustua, olla isänä jne. Isän henkilöllisyyttä en tule lapselta salaamaan hänen sitä aikanaan kysyessä ja tämän mies tietää. Mies ja hänen sukunsa asuvat usean sadan kilometrin päässä meistä.
Mietin, onko lapsella oikeus siihen, että isovanhemmat tietävät hänestä? Kenen tehtävä on heille siitä kertoa? Voinko minä tehdä sen, jos mies ei sitä tee? Onko isovanhemmilla oikeus tietää lapsenlapsestaan?
Isä tekee omat valintansa isänä toimimisen suhteen, enkä voi/aio häntä pakottaa, mutta isovanhemmilla ei ole mahdollisuutta valita, eli toimiako isovanhempana vai ei, jos eivät he edes tiedä lapsesta.
Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia ajatuksia tämä tarina herättää, tai onko jollain kenties omakohtaista kokemusta samankaltaisesta tilanteesta. Kiitos etukäteen!
Isä ei toivomuksestani huolimatta suostu keskustelemaan kanssani siitä aikooko hän kertoa vanhemmilleen lapsesta, kuten ei siitäkään, miten itse aikoo lapsen kasvaessa hänen kanssaan toimia, eli haluaako tavata, tutustua, olla isänä jne. Isän henkilöllisyyttä en tule lapselta salaamaan hänen sitä aikanaan kysyessä ja tämän mies tietää. Mies ja hänen sukunsa asuvat usean sadan kilometrin päässä meistä.
Mietin, onko lapsella oikeus siihen, että isovanhemmat tietävät hänestä? Kenen tehtävä on heille siitä kertoa? Voinko minä tehdä sen, jos mies ei sitä tee? Onko isovanhemmilla oikeus tietää lapsenlapsestaan?
Isä tekee omat valintansa isänä toimimisen suhteen, enkä voi/aio häntä pakottaa, mutta isovanhemmilla ei ole mahdollisuutta valita, eli toimiako isovanhempana vai ei, jos eivät he edes tiedä lapsesta.
Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia ajatuksia tämä tarina herättää, tai onko jollain kenties omakohtaista kokemusta samankaltaisesta tilanteesta. Kiitos etukäteen!
Vastaukset 22
Vanhimmat
Minä olisin pelkästään vaan iloinen jos saisin tavata lapsenlapsiani oli ne sitten tehty kenen kanssa tahansa.ja missä olosuhteissa tahansa hyväksyisin omiksi lapsenlapsikseni todella. Jos olisitte vaan minun sukuani vaikka kaukaisempaakin kuin lapseni lapsia, ottaisin teidät molemmat rakkaudella avosylin vastaan.Paljon rohkeutta vaan sinulle tutustumaan lapsen kanssa hänen isovanhempiin paljon onnea siihen projektiisi.minä en saa tavata omia lapsenlapsiani lainkaan vaikka haluaisin.kaikkeni yritän ja antaisin mitä vain ja tekisin ihan mitä vain että edes näkisin rakkaat lapsenlapseni joita kaipaan ja joista olen niin huolissani.
kirjoituksestasi huomaa, että olisit todella hyvä ja rakastava mummu lapsille.
Todella sääli, etteivät lapset saa tuntea mummunsa rakkautta. Rakkautta kun ei voi koskaan olla liikaa.
Huomaan, että kaipaat todella niitä lapsia ja sydämessäsi olisi tilaa vaikka useammallekin.
Eikö sulla ole yhteenkään lapsenlapsenn mitään yhteyttä?
Kuinka monta lasta sulla on?
Onko edes mahdollista, että saisit joltain lapselta lisää lapsenlapsia, joita voisit paapoa ja helliä?
Ymmärrän, että sydämesi on aivan riekaleina, etenkin jos on vielä huoli lapsista.
En varmaan itsekään kestäisi tuollaista ja usein olenkin pelännyt, että entä, jos pojalle tulis ero ja miniä veisi lapset mukanaan maasta pois. Varmaan kuolisin surusta.
Miniäni kyllä sen tietääkin ja varmaan ei uskaltaisi sitä mulle tehdäkään, kuten en minäkään aikanaan olis rohjennut mitään vastaavaa omalle ex-anopilleni. Se olisi ollut varmaan myös hänen loppunsa, kun vielä aivan ainokaisesta lapsenlapsesta heilläkin oli kysymys. Lisää ei koskaan tullut.
kauniista sanoistasi! On todella lohduttavaa, että joku osaa ajatella ja tuntee asian noin.
Tilanne tuntuu vaikealta, enkä tosiaan tiedä mikä olisi viisasta ja mikä olisi oikein. Mutta, valinnoistaan on kannettava vastuu, enkä helpointa tietä valinnutkaan, sen tiesin lähtiessäni. Rahan ja perinnön perässä en ole, rehellisyys ja lapsen etu tärkeintä.
Omat vanhempani ovat iloinneet lapsestani ja rakastavat häntä, mutta ovat myös molemmat erilaisista syistä kykenemättömiä elämään arjessamme ja olemaan "lähellä" niin henkisesti kuin fyysisesti.
Toivon sydämestäni, että sinä vielä saat yhteyden lapsenlapsiisi ja varsinkin, että huolesi on turha.
aivan varmasti. Kauhistuttaa ajatuskin, että mulla olis jossain joku lapsenlapsi, joka olisi biologisesti aivan yhtä paljon minun, kuin nämä jotka tiedän ja joita saan tavata ja rakastaa.
Sydämeni särkyisi pelkästä ajatuksesta.
Ei sillä ole merkitystä kuka lapset on synnyttänyt
jos ovat poikani lapsia. Haluaisin todella olla mumi aivan kaikille mun lapsenlapsille tasa-arvoisesti.
Mun mielestä sinä voisit lapsen puolesta isovanhemmille ilmoittaa ja katsot sitten miten reagoivat.
Älä kuitenkaan odota liikoja. Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, niin kaikki eivät tosiaan välitä edes tietää kaikista lapsenlapsistaan, en tosin ymmärrä mikä siinä voi olla erilaista, riippuen siitä onko isä naimisissa lasten äidin kanssa vain ei.
Pitäisi isovanhempien tajuta, että he ovat biologisesti sukua kuitenkin niille avioliiton ulkop.lapsille, se tosiasia ei muutu miksikään.
Surkuhupaisinta on, että saattavat kyllä hyväksyä avo, tai avioliitossa syntyneet pojan lapset täysin, tietämättä kuitenkaan ovat mitään sukua keskenään. Minusta se on kummallista. Tiedän, että sellaistakin on tapahtunut, että lapsen äiti on aivan vieraan miehen lapsen ujuttanut miehelle, jonka on itselle halunnut ja suku ihan onnessaan, mutta sitten eivät ihan oikeata lapsenlasta voisi hyväksyä, koska on jonkun yh-äidin lapsi.
"Haluaisitko tietää lapsenlapsesta?"
En haluaisi tavata tai tietää jos ei lapsenikaan halua tietää.
JA syitä:
mikä syy, miksi ei halua, elääkö hän onnellisessa suhteessa, tuleeko lapsesta huonoja muistoja.
Oletko sinä samantason asiallisesti elävä äiti kuin on isäkin.
Vai oletko jokin "anteeksi vaan" epäsosiaalinen ja silti kaikki tietävä tyyppi.
Ota huomioon,
isällä ei aina ole muuta mahdollisuutta kuin jopa hylätä oma lapsensa,
jos on joskus tehnyt sellaisen,
hyvin ikävän ja mutta voimakastahtoisen naisen kanssa.
Tapauksesi ei ole ainoa, niitä on paljon,
jopa kymmeniä maksetaan kertakorvauksella vallan pois.
ollenkaan sitä lasta, joka on biologisesti sinun oma lapsenlapsesi, sinun oman poikasi jälkeläinen, vaikka olis minkälainen äiti, niin se totuus ei miksikään muutu.
Etkö haluaisi pitää oman lapsenlapsesi puolia ja jakaa rakkauttasi hänelle, joka on osa sinua.
Lpasi on vanhempiensa kiemuroihin ja syntymäänsä tänne täysin syytön.
Lasta pitäisi minusta kaikkien pystyä ajattelemaan.
Mietin itsekseni, että jos poikani salaisi lapsensa eikä haluaisi hänestä tietää, niin vaikeaa minun olisi ylläpitää salaa suhdetta lapsenlapseen.
Toisaalta, olenko niin kamalan tärkeä ihminen, että MINUN osallistumiseni lapsen elämään olisi jotenkin välttämätöntä?
Jos tutustuisin lapsenlapseen, en sitä pojaltani salaisi. Mutta jos poika edelleenkään ei hänestä haluaisi kuulla, niin hienotunteisuus-syistä pitäisi minun olla tekemisissä lapsen kanssa poikani tietämättä.
Ei se suhde voisi olla kovinkaan otollinen, kun se kuitenkin aiheuttaisi ristiriitää minun ja poikani välille. En haluaisi kiristää välejä pojan kanssa, joten en puhuisi hänelle lapsesta.
Puhumattomuus on aina paha asia. Se on kuin paino rinnassa, josta ei pääse. Aina olisi muistettava pitää varansa, ettei tulisi ikävää tilannetta.
Ei tällainen asia voi olla mikään on/off-juttu. Se on hyvin mutkikas, ja varmasti ainutlaatuista joka kerran. Ihmiset ovat niin erilaisia.
saattaisitkaan sille lapselle olla?
Minä olen näitä mummottomia ja isättömiä lapsia sen verran nähnyt, että tiedän mitä se lapsen kaipuu omiin sukulaisiinsa on, silloin kun niitä ei ole tai ne on hyljänneet lapsen.
Siis olisit mummuna tosi tärkeä, etenkin jos vielä olisit ihana rakastava mummu.
Jos minä saisin vastaavanlaisen tiedon, niin ensimmäiseksi laittaisin poikani luokalle siitä, että on salannut tollasen asian ja toiseksi, ettei vastaa tekosistaan, siis lapsestaan.
Hän ei voisi luikerrella, ihan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Senkin tekisin selväksi, että vaikka hän ei haluaisi lapsensa elämässä ollakaan, niin minä olisin, niin paljon kuin mahdollista ja poikanikin edestä. Tavallaan yrittäisin lapselle hyvitellä sitä, että oma isä hylkii, hitto, en ikimaailmassa sellasta hyväksyisi.
On se lapsen äiti kelvannut seksiin ja aikuisen miehen pitää tietää mitä niistä hurmion hetkistä voi syntyä, joten kantakoon nyt vastuunsa ja opetelkoon ihan kiltisti rakastamaan siittämäänsä lasta.
"Etkö haluaisi pitää oman lapsenlapsesi puolia ja jakaa rakkauttasi hänelle, joka on osa sinua. "
mailmasa on niin paljon "kaheleita vanhempia",
jos yrittäisin avustaa lasta, tulisi vaan joka kerta paha mieli, kun joutuu sen lovuttamaan taasen nykyiselle äidille.
Toiseksi,
jos lapsi on kasvanut jo yli murrosiän ja
ajautunut syrjäteille,
ei häntä enää normaalein keinoin saa oikeille raiteille.
On tässä omat kasvatettu jo aikuiseksi ja useat tuttavat ovat pyytäneet apujaan ongelmissaan,
eli on nähty jo ongelmanuoria ja ongelmavanhempia.
ei ihmistä voi muuttaa, toiset ei ymmärrä, toiset eivät kehtaa, toise eivät osaa.
Jokaisella on oma elämäntilanteensa. Minä en ikäni ja kuntoni puolesta olisi millään tavoin ihanteellinen isovanhempi. Ei minusta ole mitään hyöyä pienelle lapselle.
Minä olisin juuri se isoäiti, jota käydään katsomassa 2 tuntia kerrallaan, ja joka muistaa kortilla syntymäpäivät.
Nykyiset lapsenlapset ovat jo teini-ikäiset, eikä heitä näe eikä kuule kuukausiin.
Jos kuulisin jostakin salalapsesta, niin osaisin kyllä toimia niin kuin asianosaiset toivovat. En minä menisi itsepäisesti toitottamaan asiaa kenellekään. en vetäisi tilille poikaani, enkä puhuisi pojan vaimolle mitään.
Asia ei todellakaan olisi minun. Surra voisin, toivoisin ehkä, että voisin tutustua lapseen, mutta en minä voisi kuvitella tapaavani pojan salarakkautta vauvan takia.
Siitä ei todellakaan seuraisi mitään hyvää. Sen pitkän iän tuomalla kokemuksella voin sanoa.
Äpärälapsella ei ole isää. Nykyään on sotkettu asioita ja ryhdytty metsästämään biologisia isiä vaikka väkisin -kaikkien osapuolten harmiksi. Eivät isän vanhemmat halua olla isovanhempia semmoisissa tapauksissa, joissa heidän poikansa ei halua olla au-lapsensa isä. Äpärät ovat äpäröitä, lailliset lapset laillisia lapsia.
Vähän tylysti sanottu lapsen kannalta, eikä niin vähänkään, mutta nyt on se omituinen tilanne, että naimisiin ei mennä, vaan lähes kaikki lapset syntyvät avioliiton ulkopuolella.
Kauan tämä muoti ei voi kestää, sillä kun uusioperheitä alkaa olla joka torpassa, niin se aiheuttaa myöhemmin mahdotonta sekamelskaa esim. perinnönjaoissa, jotka ikävä kyllä tulevat jokaisen ihmisen eteen ennemmin tai myöhemmin. Eli joko joudut itse pesänjaon aiheeksi, ja sinulla on useampi avopuoliso ja orpolapsia, tai joudut jakamaan jonkun suvun jäsenen pesää, jossa on useampia uusioperheitä.
Voi vain kuvitella, millaisia oikeudenkäyntejä tullaan käymään, kun nämä ihmiset ovat siinä iässä.
Yksikin avioton lapsi suvussa sattaa aiheuttaa ongelmia. Hänet joko hyväksytään, tai sitten hänestä ei tiedetä.
Monissa suvuissa aviottomat lapset ovat niin suuri kauhistus, että sukukirjoihinkaan heitä ei saa kirjoittaa, kuten joitakin aikoja sitten kävi. Oikeudessa asiaa sitten puitiin.
Sen vuoksi ei voida yksioikoisesti esittää kysymystä, kuten aloittaja esitti. Meitä on niin moneen lähtöön.
Lapsen kannalta on myös parempi, että hänellä on suku, joka suhtautuu häneen hyväksyen. Väkisin sukuun työnnetyt yllätyslapset eivät ehkä koskan saa myötätuntoa isänsä omaisilta. Lapsen vikahan se ei ole.
etkö ymmärrä, että se biologia ja sukulaisuus ei katoa mihinkään, vaikka miten yrittäisi sulkea silmäsi totuudelta.
Lain mukaan voit joutua olemaan isovanhempi ja poikasi joutua kasvattamaan ominaan avioliiton aika syntyneet lapset, vaikkei olisi mitään sukua lapsille, eli syrjähyppyjen seurauksia.
Onko sinusta todella oikeammin se, että olet mieluummin mummu, vaikka naapurin miehen siittämille lapsille, kuin ihan oikealle biol.lapsenlapselle, joka ei ole syntynyt avioliitosta?
Voiko vielä nykyaikana olla noin vanhoillisia käsityksiä. Siis maine ennen kaikkea muuta, inhimillisyydestä ei tietoakaan.
Ei kuulu tapoihini ilmaista mielipiteitä henkisestä näkökulmasta mutta nyt teen poikkeuksen koska olen kyllästynyt tähän iänikuisten kylmien pintaliitäjien keskusteluun asioista joista he eivät tiedä mitään.
Saat toki valita vapaasti miten suhtaudut biologiseen perimääsi, mutta karma on karma etkä pääse koskaan sitä pakoon. Jos sinulla on tai sinulle tulee karmaa tämän lapsen kanssa jota tarkoituksellisesti pakoilet, joudut seuraavassa elämässä kohtaamaan samoja asioita, mutta tämän hylätyksi tulleen lapsen näkökulmasta.
Tulet itse hylätyksi tai haluat epätoivoisesti sovittaa jotakin menneiden elämien asiaa jonka huomaat olevan hyvin vaikea tehdä ja sovittaa parhain päin vaikka kuinka haluaisit. Vaaditaan suuria uhrauksia, kärsimystä ja kärsivällisyyttä ennenkuin balanssi syntyy tähän karmaan. Siksi maailma ja ihmiset hajaantuvat kun eivät ymmärrä syyn ja seurauksen lakia universaalista, ikuisesta ja spirituaalisesta näkökulmasta. Ei ihmiset tänne sattumalta synny kenelle tahansa, mitä tahansa muuta mutta ei sitä. Ihmiset vain pitävät toisiaan tyhminä, epäkelpoina ja hajottavat itsensä ja perheensä ja perimänsäkin, unohtaen että kaikki olemme ihmisinä samanarvoisia toistemme edessä.
kiitos "herätyksestä".
Pelkään vain pahoin, että juuri nämä henkilöt kenelle tarkoitit, eivät sanomaasi usko.
Karma saa siis aikanaan hoitaa heidän vastuun pakoilunsa ja heltymättömyytensä pienen ihmistaimen edessä.
että tosiaankin olisin mieluummin mummona poikani laillisille, mutta ei-biologisille lapsille, kuin ns lehtolapsille, jotka äiteineen olisivat kärkkymässä perintöä. Onneksi tällaista tilannetta ei ole suvussamme. Kysymys ei ole maineesta, (eiväthän au-lapset nykyään mainetta vie), vaan avioliiton arvostamisesta.
Kyllä haluaisin varmasti tietää ainakin tästä lapsesta ja hänen elämästään. Olisin valmis ottamaan hänet vastaan oman lapseni lapsena kaikissa tapauksissa enkä missään nimessä kieltää hänen olemassaoloaan. Mutta sekin on totta että vanhemmat taas voivat vaikeuttaa ja mutkistaa asioita, olen huomannut että ihmisiä kyykytetään tai muuten hankaloitetaan monin tavoin. Aina voi tapahtua jotakin ennalta arvaamatonta. Joten pienellä varauksella suhtautuisin tällaisessa tilanteessa, ihmiset käyttäytyvät usein oudosti näissä asioissa, jotka luokitellaan hieman poikkeustilanteiksi vaikka ovat maailman luonnollisin asia. Olisin siltikin valmis olemaan isovanhempi, joka on oikeasti olemassa, etenkin jos lapsenlapsi niin toivoo.
ettei lämpimät rakastavat ihmiset ole mihinkään tästä kylmästä maailmasta kadonneet.
Olet lämmin aito ihminen ja supermummu-ainesta.
Voisivatpa kaikki olla yhtä avarakatseisia.
Itse olen sitä mieltä, että isovanhemmille kannattaisi kertoa. Itse lähettäisin kirjeen, jos selvittäisin asian tilan ja laittaisin lapsen kuvan mukaan. Varmastikin kannattaisi korostaa sitä, että lapsen isä ei halua olla tällä hetkellä lapsen elämässä mukana ja jos isovanhemmatkaan eivät halua tulla lapsenlapsen elämään mukaan, niin sekin on okei ja heidän päätettävissä oleva asiansa. Siis että antaa aidon mahdollisuuden. Ja tietysti jotenkin pitää saada selväksi, ettei ole mitään vailla, mutta haluaa antaa isovanhemmille ja lapselle mahdollisuuden tutustua toisiinsa.
Oletko Pinja, vai sattuuko tällaista useinkin?
Syksyllä Pinja otti yhteyttä, ensin oli kaikki hyvin, mutta tulipa sitten ryppy suhteeseen, kun ei poika hyväksynyt lastaan ja hänen äitiään tuttavaksikaan.
Ei se niin vaan onnistu.
Pinja, eli näköjään tätä sattuu. Ja on iän kaiken sattunut. Siksi otinkin puheeksi, kun arvelin, että muillakin voisi olla kokemusta, joko vanhemman tai isovanhemman näkökulmasta. Lohduttavia ja tukevia kommentteja on tullut, sekä kritisoivia, jotka eivät nekään pahaa tee ja voivat avata silmiä. Vaikka kyllä tässä on itseensä saanut mennä ilmankin ja peiliin katsoa. Joku kysyi, elänkö tätä vuosisataa ollenkaan? Ihan hyvä pointti. Voisihan sitä vaan antaa mennä ja unohtaa ryppyotsainen pohdinta. Mutta, kai se on persoonakysymys, että näitä asioita tulee sitten pohdittua vähän joka kantilta ja joskus liikaakin.
Olen päättänyt, että yritän nyt vielä saada puheyhteyden biolog. isään ja sitä kautta selvittää tilannetta. On ensisijaisesti hänen tehtävänsä kertoa lapsesta omille vanhemmilleen, ei minun. Mutta jos se ei onnistu, kirjoitan heille kirjeen ja laitan valokuvia mukaan. Siitä eteenpäin he voivat itse päättää haluavatko tietää enemmän, tavata, tutustua, olla isovanhempia, jne.
tuollainen vastaava tilanne takana ja hieman vielä ns. keskeneräisenä. Syksyllä kirjoitin kirjeen isovanhemmille, koska lukuisista pyynnöistä/keskusteluista huolimatta lapsen isä ei tehnyt asialle mitään. Lapseni oli silloin siis kolme vuotias.
Ensin isovanhemmat halusivat tavata meidät, mutta noin kolmen viikon jälkeen sain kirjeen heiltä, jossa syyllistivät minut koko tilanteesta ja eivätkä siis halua olla tekemisissä lapsenlapsensa kanssa.
Sen verran asia on vielä kesken, hieman tosin, että kirjoitan heille vielä yhden kirjeen missä kerron asian oikean laidan ja miten ne todella ovat menneet. Heidän kirjeensä perusteella on poika todennäköisesti selittyänyt hieman muunneltua totuutta vanhemmilleen.
Vaikka tämän ns. vastauskirjeen lähettäminen on minulta kestänyt jo noin 5kk, niin lähetän se heille siltikin. Se ei todennäköisesti tule muuttamaan mitään asioita - enkä tiedä haluankokaan enää edes niin. Mutta ainakin itse tiedän heille lähettäneeni sen ja voin myös lapselleni kertoa tehneeni kaiken voitavani asialle. Jos jättäisin asian näin, se vaivaisi minua todella paljon. Tuntuisi etten olisi tehnyt mitä äidin pitää lapsensa puolesta.
Asennoitunut olen siis sen kirjeen jälkeen niin, etteivät he tule koskaan kuulumaan elämäämme. Ja kun kirje on postissa niin asia on minun osalta loppuunkäsitelty. Voin hengähtää ja jatkaa elämääni lapseni kanssa stressittömämmällä mielellä!
Jos haluat asiasta kysellä lisää tai jotain, niin luen kyllä aina välillä näitä keskusteluja. Ja olisi mukava kuulla miten teidän kohdalla asia meni. Voihan hyvin olla että isovanhemmat ottavat lapsenlapsensa avosylin vastaan, sitä kun ei voi koskaan tietää. Onneksi me ihmiset emme ole näissäkään asioissa täysin samanlaisia. Haluan ainakin itse uskoa vielä, etteivät kaikki toimi näissä tilanteissa samoin, vaan jollekkin ihan oikeasti käy "parempi tuuri", jos näin voi sanoa. Ensireaktion jälkeen ole kuitenkin vielä hetken varuillasi, ettet sitten pety niin pahasti kuin minä.
Mutta elämä jatkuu nauttien hetkistä lapseni kanssa :) Aurinkoista kevään odotusta ja voimia käydä asia läpi!