Yleistynyt ahdistuneisuus

seuraa maailman tapahtumia,alkaa ahdistaa väistämättä,tai sitten ei välitä ympäristöstään mitään.

sairastavani yleistynyttä ahidstuneisuushäiriötä. Sairauden alku sijoittuu yli kymmenen vuoden taakse jolloin koin ensimmäisiä kertoja olevani ahdistunut ja hyvin säikky. Muistan vieläkin kuinka pelokas ja stressiherkkä olin. Kaikki sai alkunsa rankasta koulukiusaamisesta. Hain viime syksynä apua, sillä sain työni vuoksi burnout:in ja jouduin psykoottiseen tilaan jossa entiset koulukiusaajat kertoivat telepaattisesti haluavansa tappaa minut ja nyt olen syönyt lääkkeitä siitä lähtien mutta sairaslomalle en halunnut jäädä, sillä neljän seinän sisälle jääminen olisi varmasti ahdistanut entistä enemmän ,kun joutuu koko ajan vääntämään kättä itsensä kanssa. No mutta alan siis käyttäytymään psykoottisesti aina stressatessa. Oikeaa diagnoosia minulle ei olla vielä avohoidossa kerrottu, mutta ahdistuneisuushäiriön oireet menevät kyllä melkein yksi yhteen. Syön sertralinia ja risperdalia. Testasin miltä tuntuu jos jättää risperdalin pois ja ne päivät olivat kyllä aivan hirveitä. Olo oli kuin pahimmassa krapulassa. Sydän hakkasi ja tuntui että paniikki iskee millä hetkellä hyvänsä, samalla oli hyvin ärtyisä olo. Keho oli siis jatkuvassa hälyytystilassa.
Olen tullut siihen tulokseen että syön lääkkeitä varmasti vielä pitkään mutta pysynpä ainakin normaalissa elämässä(työuraa luomassa) kiinni kun ei tarvitse painiskella itsensä kanssa ja kuluttaa kaikkea energiaa siihen. Toisaalta taas oma luovuus ei enää kuki yhtä mielihyväätuottavasti kun musiikkia tykkään säveltää.(Se olikin ennen ainoita tapoja paeta ahdistusta)

minulla on ollut ahdistuneisuushäiriö lapsesta asti.25 vuotiaana iski ensimmäinen kunnon masennus ja 8 vuotta myöhemmin uusi.
ylipäätänsä ahdisun miltei kaikesta ja murehdin kaikkea.joku "kaikkein pahin" -pelko kulkee mukana vuosia ja kun siitä pääsee yli tulee uusi vielä pahempi.
kun tilani rupeaa kääntymään masennukseksi,ahdistus pahenee rajusti,tulee vaikeita pelkotiloja ja pakko-ajatuksia,olen aivan kyvytön toimimaan ja kauhuissani.
alustava diagnoosi yleislääkäriltä oli ocd,mutta psykiatri määritteli,että minulla on lapsesta asti ollut gad joka välillä laukaisee masennuksen.
lääkityksenä menee sepram 60mg/vrk temesta 1mg tarvittaessa,käyn myös psyk.hoitajan kanssa juttelemassa,kelan psykoterapiaa en enää saa,kun kerran olen jo saanut.
lääkitys tullee kestämään lopun ikäni,ei tosin näin suurella annoksella.
aluksi en myöskään halunnut hyväksyä asiaa,mutta pikku hiljaa olen sulatellut tietoa ja todennut,että mennään sitte näin.tilanteen hyväksyminen on avannut minulle tien tutustumaan erilaisiin rentoutus ja elämänhallinta oppeihin/oppaisiin ja itseni kehittämiseen.en aio jäädä murehtimaan kohtaloani vaan teen elämästäni parhaan mahdollisen.kukaan muu ei sitä voi puolestani tehdä eikä kukaan muu ole siitä vastuussa kuin minä itse.välillä kompastelen ja kaadun,usko horjuu ja säälin itseäni,mutta sitten taas yritetään,ettäs perskeletto tähän en jää.hellpoa ei tule olemaa ja tie on pitkä,mutta näen sen kannattavaksi.

sulattele asiaa aikasi ja ala sitten toimia niillä eväilla mitä sinulla on

Olen juuri 60 vuotta täyttävä mies. Sairastuin vakavaan masennukseen yhtäkkiä vuonna -95. Olen ollut sitä mieltä, että idealismini ja uudet työelämän tuottavuusvaatimukset törmäsivät: Sain väitöskirjani valmiiksi ja halusin jatkaa tutkimusta, mutta siitä se kurjuus alkoi, kun työnantaja oli toista mieltä. Erosin itse lopulta "vakituisesta" työstä ja siitä alkoi valtava ahdistuneisuus, joka jälkeenpäin katsottuna oli ennen kaikkea itsensä syyttämistä tapahtuneesta. Siitä alkoi myös psykiatreilla juoksu, depressiolääkkeiden ja Temestan ym. syönti, mutta myös vielä myös määräaikaistöitä useita vuosia. Sitä ahdistuneisuutta, josta en todellakaan uskonut koskaan pääseväni, kesti toista kymmentä vuotta. Tuntui pelkältä sanahelinältä kuulla, että se ajan kanssa hoituu, ja ahdistuneisuus opettaa elämää jne., mutta niin se vain näyttää olevan. Yksi tekijä siinä, että olen selvästi päässyt pahimman yli, on tietysti myös eläkkeelle "pääsemiseni". Mutta on siinä muutakin: Itse olen saanut paljon siitä oivalluksesta, että on turha kantaa perässään kivirekeä, jossa istuu menneisyyden haamuja, jotka eivät enää mitenkään hallitse nykyhetkeäni - kun sen oivallan. Ja olen jopa nyt ylpeä itsestäni, että pidin kiinni idealismistani, enkä myynyt itseäni. Minä olen ollut yksilö, jolla on oma tahto !
Lääkepuolesta sen verran, että minulla on Tolvon (30 mg illalla), Diapam 5-20 mg päivässä sekä Lyrica 150 mg päivässä, lisäksi vielä Stella illalla. Lyrica on todella hyvä ahdistuslääke, ja se säilyttää hyvin vaikutuksensa vuosienkin käytössä, mutta on kovin kallis. Olen lukenut, että gabapentiinin, joka on Lyrican edeltäjä, pitäisi olla myös tehokas, vaikkakin suuremmalla annoksella (ehkä 400 mg / pv), ja on paljon halvempi. Eli suosittelisin pyytämään noita lääkäriltä. Psykiatritkin tuntuvat hyvin uskovan ainakin Lyrican tehoon - gabapentiinistä en ole vielä kysellyt. - Eli on tässä vielä lääkitystäkin, mutta sittenkin, hirvittävä kuristava ahdistus, johon olin valmis ottamaan mitä tahansa myrkkyä, on kyllä takanapäin.
Mieti jos tästä olisi ajatuksenpoikasta avuksesi. Tiedän todella, että kysymys on henkisesti tosi kivuliaasta sairaudesta; mutta se on tunnetason sairaus, tai voisi ehkä sanoa, että ajatussolmu jota et ole vielä saanut auki, ja johon sittenkin voit oivaltamisen voimalla vaikuttaa. Lääkkeet eivät sitä viime kädessä paranna, mutta niistä on huomattavaa apua.
Ns. uudet masennuslääkkeet ovat kuitenkin suoraan sanottuna toinen toistaan paskempia.