Mannerheimia herjaavan ja taas kerran sananvapauden nimissä maailmalle levitettävästä roskasta on onneksi noussut kohu ennen sen esittämistä.
Ohjaajan argumentit, ”Animaation pointti ei edes ole Mannerheimin mahdollinen homous vaan aivan muut asiat. Elokuva käsittelee enemmän yksinäisyyttä, rakkauden kaipuuta ja sotahulluutta kuin Marskin seksuaalisia mieltymyksiä (IS 25.2.)”, ovat täyttä valhetta, ainakin jos uskominen on ohjaajan verkkosivuilla olevaa kuvaelmaa lapsuudestaan punaisessa Pispalassa ja Uralin perhosen syntyhistoriasta;
”Uralin Perhosen syntysanat lausuttiin Pyynikin metsässä 2000-luvun alussa. Olin kävelyllä Hannu Salaman kanssa, ja lähestyimme kansalaissodan aikaista joukkohautaa joka oli edelleen ilman minkäänlaista muistomerkkiä tai pienintäkään opaskylttiä.
Samaan aikaan iltalehdet hehkuttivat Harlinin uuden Mannerheim-projektin julkistamisen huumaa, marsalkasta leivottaisiin kansainväliseen levitykseen yltävän suurelokuvan tähti.
Seuraavana päivänä istuimme tahoillamme kirjoittamassa toisenlaista historiaa: minä elvytin vanhan Pispalan hellahuoneista keräämiäni tarinoita ruutuvihkojeni hämäristä, Hannu tarkisti faktoja ja vuosilukuja ja ryyditti kertomuksiani omilla lapsuudenmuistoillaan.
Tavoitteemme oli selkeä: halusimme nostaa esiin Mannerheimin pimeän puolen, kuvan Tampereen tulihelvettiä turvallisen välimatkan päästä tuijottavasta teurastajasta jolle oli yhdentekevää, millaisin keinoin voitto saavutettaisiin. Pispalan tarinat Mannerheimin varjosta, vaaralliseksi salaisuudeksi muuttuneesta kirgiisialaisesta kamaripalvelijasta elivät sitkeinä vielä 80-luvun saunanlauteilla ja kuistinpenkeillä.
Isoäitini tarinoista olin oppinut tuntemaan toisenlaisen kaupungin. Tiesin, mille pihalle ammuttiin hänen veljensä, opin tunnistamaan nimettömän joukkohaudan painanteen Pyynikin metsässä, kuulin kertomuksia tolstoilaisista pasifisteista jotka lukivat kirjoja ääneen lukutaidottomille naapureilleen haaveillen paremmasta maailmasta, rauhasta ja tasa-arvosta.”
(IL 23.2.) Lillqvist muistuttaa, että ainakin vanhat polvet muistavat yhä legendan, jonka mukaan Mannerheim pukeutui korsettiin. ”Suomessa on useassa asiassa vallalla yksisilmäinen historia, mutta on muistettava, että vastarinta-aatekin elää vielä, hän selittää. Mummoni on kertonut nähneensä Mannerheimin hotelli Tammerissa työskennellessään korsettiin pukeutuneena.”
Eli kuten Lillqvist sen mielestäni itse kiteyttää; ”vastarinta-aate elää vielä ja on yhdentekevää, millaisin keinoin voitto saavutetaan.”
Ohjaajan argumentit, ”Animaation pointti ei edes ole Mannerheimin mahdollinen homous vaan aivan muut asiat. Elokuva käsittelee enemmän yksinäisyyttä, rakkauden kaipuuta ja sotahulluutta kuin Marskin seksuaalisia mieltymyksiä (IS 25.2.)”, ovat täyttä valhetta, ainakin jos uskominen on ohjaajan verkkosivuilla olevaa kuvaelmaa lapsuudestaan punaisessa Pispalassa ja Uralin perhosen syntyhistoriasta;
”Uralin Perhosen syntysanat lausuttiin Pyynikin metsässä 2000-luvun alussa. Olin kävelyllä Hannu Salaman kanssa, ja lähestyimme kansalaissodan aikaista joukkohautaa joka oli edelleen ilman minkäänlaista muistomerkkiä tai pienintäkään opaskylttiä.
Samaan aikaan iltalehdet hehkuttivat Harlinin uuden Mannerheim-projektin julkistamisen huumaa, marsalkasta leivottaisiin kansainväliseen levitykseen yltävän suurelokuvan tähti.
Seuraavana päivänä istuimme tahoillamme kirjoittamassa toisenlaista historiaa: minä elvytin vanhan Pispalan hellahuoneista keräämiäni tarinoita ruutuvihkojeni hämäristä, Hannu tarkisti faktoja ja vuosilukuja ja ryyditti kertomuksiani omilla lapsuudenmuistoillaan.
Tavoitteemme oli selkeä: halusimme nostaa esiin Mannerheimin pimeän puolen, kuvan Tampereen tulihelvettiä turvallisen välimatkan päästä tuijottavasta teurastajasta jolle oli yhdentekevää, millaisin keinoin voitto saavutettaisiin. Pispalan tarinat Mannerheimin varjosta, vaaralliseksi salaisuudeksi muuttuneesta kirgiisialaisesta kamaripalvelijasta elivät sitkeinä vielä 80-luvun saunanlauteilla ja kuistinpenkeillä.
Isoäitini tarinoista olin oppinut tuntemaan toisenlaisen kaupungin. Tiesin, mille pihalle ammuttiin hänen veljensä, opin tunnistamaan nimettömän joukkohaudan painanteen Pyynikin metsässä, kuulin kertomuksia tolstoilaisista pasifisteista jotka lukivat kirjoja ääneen lukutaidottomille naapureilleen haaveillen paremmasta maailmasta, rauhasta ja tasa-arvosta.”
(IL 23.2.) Lillqvist muistuttaa, että ainakin vanhat polvet muistavat yhä legendan, jonka mukaan Mannerheim pukeutui korsettiin. ”Suomessa on useassa asiassa vallalla yksisilmäinen historia, mutta on muistettava, että vastarinta-aatekin elää vielä, hän selittää. Mummoni on kertonut nähneensä Mannerheimin hotelli Tammerissa työskennellessään korsettiin pukeutuneena.”
Eli kuten Lillqvist sen mielestäni itse kiteyttää; ”vastarinta-aate elää vielä ja on yhdentekevää, millaisin keinoin voitto saavutetaan.”
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.