On perhe, vaimo ja lapsi, toinen tulossa perään. Pitäisi olla onnellinen ja kaikkea, vaan kun en ole. En koskaan aiemmin halunnut tehdä lapsia, vaimoni tavattua jotenkin kuitenkin muutin mieleni, en oikeen edelleenkään tiedä miksi. Tuli lapsi ja tuntuihan se hienolta. Autoin vaimoa yöt ja päivät, omat harrastukset jäi, elämänpiiri kapeni olemattomiin. Ajattelin, että kyllä se tästä tasaantuu kun aika kuluu.
Ei tasaantunut, vaimo halusi toisen minä en. Alkoi uhkailu, syyttely ja katteettomat lupaukset. En vain halunnut tehdä toista ja luovuttaa sitä loppuakin omaa elämää. Vaimo painosti ja vaati. Kaksi vuotta jaksoin ja sitten vain jotenkin annoin periksi. Ja toinen on tulossa, en vain osaa nauttia tilanteesta yhtään. Pitäisi näyttää onnellista naamaa kaikille. Oikeasti sisällä myllertää ja ahdistaa tämä tilanne. Tuntuu kuin olisin joutunut ansaan, en minä oikeasti halunnut tähän, mutta tässä sitä ollaan. Olen pahantuulinen ja jotenkin synkeämielinen koko ajan. Entinen iloinen kaveri on saanut seurakseen kestovitutuksen, joka alkaa heti aamusta ja jatkuu uneen saakka.
Samalla syyllisyys painaa mieltä. Eihän näin saisi ajatella, tuntuu pahalta lapsenkin puolesta. Kai se tämän olon aistii, vaikka suuresti nauttii minun kanssa olosta. Jotenkin on vaan umpikujamainen olo, ja ei se tästä ainakaan tule helpottamaan toisen myötä. Millä ihmeellä tätä oloa piristäisi? Vaimolle en jaksa kertoa enää mitään, se kun räjähtää välittömästi jos alan avautumaan olostani. Pitäisi kuulemma olla kiitollinen ja käyttäytyä kuin mies. Entä jos ei jaksa tehdä niin? Ei tätä näyttelyäkään loputtomiin jaksa.
Ei tasaantunut, vaimo halusi toisen minä en. Alkoi uhkailu, syyttely ja katteettomat lupaukset. En vain halunnut tehdä toista ja luovuttaa sitä loppuakin omaa elämää. Vaimo painosti ja vaati. Kaksi vuotta jaksoin ja sitten vain jotenkin annoin periksi. Ja toinen on tulossa, en vain osaa nauttia tilanteesta yhtään. Pitäisi näyttää onnellista naamaa kaikille. Oikeasti sisällä myllertää ja ahdistaa tämä tilanne. Tuntuu kuin olisin joutunut ansaan, en minä oikeasti halunnut tähän, mutta tässä sitä ollaan. Olen pahantuulinen ja jotenkin synkeämielinen koko ajan. Entinen iloinen kaveri on saanut seurakseen kestovitutuksen, joka alkaa heti aamusta ja jatkuu uneen saakka.
Samalla syyllisyys painaa mieltä. Eihän näin saisi ajatella, tuntuu pahalta lapsenkin puolesta. Kai se tämän olon aistii, vaikka suuresti nauttii minun kanssa olosta. Jotenkin on vaan umpikujamainen olo, ja ei se tästä ainakaan tule helpottamaan toisen myötä. Millä ihmeellä tätä oloa piristäisi? Vaimolle en jaksa kertoa enää mitään, se kun räjähtää välittömästi jos alan avautumaan olostani. Pitäisi kuulemma olla kiitollinen ja käyttäytyä kuin mies. Entä jos ei jaksa tehdä niin? Ei tätä näyttelyäkään loputtomiin jaksa.
Vastaukset 27
Vanhimmat
luin kirjoituksesi ja luulen että et ole ainoa mies kellä tuollainen olo on:(
tää on kyllä isien palsta mutta sattui silmään tuo sinun kirjoituksesi. vastaan kuitenkin.
Siis sehän on todella suuri muutos elämässä kun lapsi tulee.Kaikki muuttuu.
Mä olen itse 32v nainen ja sain pojan marraskuussa. Olen hänestä suunnattoman onnellinen nyt.
Moni kaveri teki lapset päälle 20v mä en olisi voinut kuvitellakkaan, koska pidin raikuli elämstäni. Eli diggasin baareissa pörräämisestä, juoksentelusta. Ja kun ei tarvinnut välittää kuin itsestään. Jos elämä meni päin persettä, siitä kärsin ainoastaan vain minä itse.
Itselleni monttua kaivoin. En edes uskaltanut ajatella lapsia sellaiseen tilanteeseen ja tuntui että ei minusta ole sellaiseen vastuun kantamiseen.
KUitenkin äitillä on se suurin rooli kun saa lapsen. Äiti käytännöllisesti katsoen tekee kaiken. Isä auttaa mitä voi.
no kuitenkin tulin raskaaksi ja en enää tässä iässä viittiny tehdä keskeytystä joten valitsin lapsen. Mutta silloin kun sain tietää olevani raskaana olisin tehnyt keskeytyksen jos mieheni olisi sen halunnut.
Minusta lasta pitää haluta kumpikin ei vain nainen koska kumpaakin vanhempaa lapsi kuitenkin tarvitsee. Ja kamala se on jos toinen ei halua. Ei sitä voi näytellä, se tulee sydämmestä.
Mä rakastan lastani yli kaiken. Olisin katunut kyllä sitä keskeytystä.
mutta kuitenkin sinun asiaan. Onneksi olkoon kun sinulla on lapsi ja toinen tulossa. Heistä pitää olla kiitollinen. Kun he ovat isompia sitten sen ymmärrät paremmin. Nyt heissä on enemmän tekemistä.
Mutta tuohon asiaan että vaimosi haluaa toisen ja sinä et. Se ei ole hyvä asia. Ettekö käyttänyt ehkäisyä ollenkaan?
minusta sinun olisi pitänyt sanoa vaimollesi että haluat odottaa vaikka 3 v ennenkuin tekisitte uuden lapsen. Yksi vielä menee mutta se toinen muuttaa tosiaan elämää vielä enemmän. Ainakin äitit itse sanoo että luulee kun on yks niin meneehän siinä sivussa 2 mutta kyllä se totaallisesti taas muuttuu. Ymmärrettäävähän se on.
Kun luin juttusi niin tuli ensimmäisenä sellainen mieleen että teidän suhde kaatuu jos ette voi edes puhua asioista. Raskaana olevalle naiselle ei kyllä kannata nyt mennä puhumaan erosta tai että et halua lasta. Hän on tunne herkässä tilassa. ei hyvä juttu.
Yleensä mies ja nainen keskustelee uudesta lapsesta ja sitten päätetään mitä tehdään. Sinun olisi pitänyt sanoa vaikka vaimosi kuinka suuttuisi asiasta että et halua vielä toista lasta ennekuin ensimmäinen on vanhempi.
Paha juttu että et koe perhettä hyvänä asiana elämässä.
En oikein voi auttaa sinua päätösen teossa mutta ehkä nyt ei ole hyvä hetki jutella naisellesi, tuossa tilassa kun on.
eikä ole kyllä hyvä hetkikään se kun vauva on pieni, koska vaimosi tarvitsee tukea sinulta.
Tiesikö hän ollenkaan tunteistasi? olisit käyttänyt kondomia tai jotain....
sun ilmeisesti pitäis saada aikalisä suhteessanne. saisit olla vähän aikaa rauhassa. Koska mä ainakin koen nyt perheelämän ihanana, koska olen juossut baareissa ja festareilla jne niin paljon että ne kaipaa enää sellaista elämää ollenkaan.
Nautin olostani nyt. Mutta sinulla on eritilanne.
Jos jaksat vuoden vaikka eteenpäin ja katsot miltä tuntuu. Älä hylkää perhettäsi yks kaks, koska lapset on osa sinua. he eivät ole syyllisiä tähän, he ovat viattomia tilanteeseen.
He eivät kaipaa mitään muuta maailmassa kun teidän rakkautta.
Mieti kaksi kertaa onko ne harrastukset juuri nyt niin tärkeitä. Sä kerkeät harrastamaan niitä. et sä kuole jos menee 2 v että harrastat vähän vähemmän.
Kun lapsia tulee niin se loppuu "minä itse" ja se minä haluan tyyli. Eli itsekeskeisyys pitäs jäädä pois. Koska kun se ei ole mahdollista lasten kanssa. Harrastat kun kerkiät.
Ei ne harrastukset häviä, mutta ymmärrän että ne on sinulle joku pakotie perhe-elämästä.
Jos tunnet että sinulla on parempi olla kun harrastat niin kerro siitä vaimollesi.
Sano että tarvitset sitä että nyt on sellainen juttu että et kohta enää kestä.
mutta teidän pitäs puhua asioista. puhukaa ennenkuin 3 lapsi tulee. tsemiä
Ikääs et sanonu mut ite oon 27V ja oisin iloinen jos ees ensimmäinen lapsi tulis ja en ole naimisissa vaan avoliitossa ja mulla on tytärpuoli! Mut kaikilla on omat mietteet!
Niin, osaisitko laittaa asioita palasiin ja miettiä mikä oikeastaan tökkii? Miksi ensinnäkin olet luopunut harrastuksista ja "omasta elämästä"? Mikä vaimossasi on sellaista joka ärsyttää? Miksi olet halunnut ensimmäisen lapsen ja taipunut vaimosi tahtoon?
Jos tekee lapsia, on niistä huolehdittava. En usko, että vaimosi raiskasi sinut, joten kanna vastuusi teostasi.
Oletko enemmän tyytymätön parisuhteeseesi vai lapsiperhe-elämään? Molempia voi yrittää parantaa.Vai onko sinulla esim. "kolmekympin kriisi" ja himoitset "menetettyä vapauttasi"?
Vaikka meillä Suomessa harrastetaan rakkausliittoja, ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että heti kun alkuhuuma on haihtunut, etsitään uusi kumppani, tai vaikeuksien ilmaantuessa peruutetaan takavasemmalle. Parisuhteen eteen täytyy tehdä paljon töitä, oma nautinto ei aina ole se elämän tärkein juttu.
Mitäs jos nyt unohtaisit joksikin aikaa ne omat harrastukset ja minä-minä-ajattelun. Mene tänään kotiin, vie vaimollesi kukkia, lue lapsellesi monta kirjaa, rakenna maja, vie koko perhe iltakävelylle. Ehkäpä siinä sivussa oppisit löytämään elämän nautintoja perhe-elämästä?
Juuri.
Eli, mitäpä jos hankkisit sen harrastuksen ja omat juttusi takaisin? Ei se että on perhe, tarkoita sitä että sinun pitää 24/7 heidän kanssaan olla. Toki varmasti niitä omia menoja joutuu karsimaan, mutta että jättäisi kaiken, eihän siinä tule muuta kuin hulluksi. Koska lapsi on jo tulossa, ei varamsti edes kannata mainita vaimollesi että et sitä halua, mutta etkö voisi puhua omasta ajasta ja samalla tarjota vaimollesi samaa? Kyllä hänkin varmaan mieluusti lähtee tyttöjen kanssa kahville tai lenkille kun jäät esikoistanne hoitamaan kotiin ja myöhemmin sitten vauvaa ja esikoista. Samoin sinun pitäisi se oma aikasi saada: muutaman iltana harrastuksissa/ viikko ei voi vahingoittaa perhe elämäänne. ja sitten jos kerran kuukaudesa poikien ilta, niin ei luulisi vaimollasi olevan sitä vastaan mitään, kunhan ne ovat sovittuja juttuja. Ja muistakaa myöe se teidän kahden keskeinen aika ilman lapsia, nekin ovat tärkeitä hetkiä. Vaikutat hyvältä isältä, mutta hyvälläkin isällä saa olla omat henkireikänsä.
mut kukaan ei synny vanhemmaksi vaan siihen kasvetaan.aina se ei ole aurinkoa/auvuutta mut ei auta kun elää tässä ja nyt ja tehdä parhaansa vanhempana.itse sain esikkoni lokakuussa ja lasta rakastan yli kaiken mut aina se ei ole niin helppoa.on päiviä kun uhkun elinvoimaa ja pohjatonta rakkautta ja sit taas hetkiä kun mietin et mihin mä oikein lähdin jne.
oon tulkinnu ainakin omat tuntemukseni kasvukivuiks koko tähän suureen elämänmuutokseen,vie aikansa et totun mut uskon et tää kaikki on sen väärti vielä vaik välistä tuleekin epätoivon hetkiä.kun lukee noita lapsettomuuspalstoja niin osaa antaa arvoa sille et ylipäätään pystyi lisääntymään edes tämän yhden verran(toiveissa on vielä pikku kakkonen ihan yhteisestä halusta mut sehän ei ole meidän käsissä suodaanko mut toivotaan näin)
entiselle elämälle on pakko sanoa heippa siinä määrin ettei ole enää sitä vapautta et huikitaan ovesta ulos ja tullaan koska tullaan mut ei se tarkota sitä et pitäis jättää kaikki itselle mieluinen pois vaan pitää järjestää asioita niin et pääsee joskus itsekkin vähän tuulettumaan ihan sovinnolla(en tarkota nyt heti välttämättä kapakkaan)kyllä asiat järjestyy kun laittaa niitä vähän järjestymään!
elä päivä kerrallaan,älä lataa itselles liikaa paineita isyydestä,kukaan meistä ei ole täydellinen,sun lapses varmasti rakastaa sua just sellaisena kuin olet kunhan OLET HEILLE ISÄ JA KUVIOISSA.sun elämä tulee varmasti helpottamaan vielä niinku monen muunkin meistä,rakasta lapsias,älä kosta heille oman parisuhteesi koukeroita,lapset ei valitse halusitko sä heitä tänne vai et mut nyt kun he ovat täällä ja kohta kaksin voimin niin ota syliin ja sano et isi rakastaa teitä...
jollekin vieraalle.. en tarkoita nyt että hankkisit suhteen vaan esim. perheneuvolassa.. se helpottaa kummasti.
En jaksanut lukea kaikkia vastauksia,mutta ihmettelen miksi vaimosi painosti sinua toisen lapsen kanssa,jos et olisi halunnut toista lasta niin olisi vaimosi pitänyt kunnioittaa sun mielipidettä asiasssa.Onko vaimosi sellainen että laittaa sut hoitamaan lapsia yhtä paljon kuin itekkin?sano että kun toisen halusi niin saa itse hoitaa sitten enemmän lapsia.Mä ainakin hoidan meidän kolme lasta melkein kokonaan itse ja kyllä mullekin on tullu välillä sellanen olo että mä haluisin pois tästä tilanteesta,vaikka oonkin äiti...mulla on ikävä sitä entistä vapautta välillä
Kyllä minulla aina loksahtaa suu auki hämmästyksestä, kun joku kertoo "jättäneensä kaikki harrastukset ja ystävät" lapsen takia. Miksi ihmeessä? Totta kai pieni vauva vaatii 24h hoitoa ja on hienoa että olet kantanut kortesi kekoon, mutta jos lapsella, varsinkin kun niitä on vain yksi, on KAKSI TERVETTÄ VANHEMPAA, mikä kumma sitä estää käymässä harrastuksissa vaikka vuorotellen? Ja miksi ystävät pitää hylätä? Jos haluat kaverin kanssa kahville/kaljalle, niin MENE! Äiti hoitaa lasta sen aikaa. Ja taas päinvastoin, kun hän haluaa omiin menoihinsa, sinä olet lapsen kanssa.
Meillä oli niin, että koska mies kävi töissä ja minä luonnollisesti olin äitiyslomalla, yöheräilyt jäivät minun vastuulleni, eipä miehen rinnoista evästä vauvalle tullutkaan. Samoin harrastukset jatkuivat molemmilla normaalisti, yhtään treenikertaa ei mies joutunut jättämään väliin. Minä palasin salille heti jälkitarkastuksen jälkeen eli lapsen ollessa vähän alle parikuinen.
Joten ottakaa nyt järki käteen ennenkuin olette kahden lapsen eronneet vanhemmat.
Hyvä sinulle jos sinulla on asiat niin hyvin, ettet pysty tajuamaan aloittajan ongelmaa.
Kaikilla ei lapset ole niitä helppoja sävyisiä ja hiljaisia tapauksia. On vammaisia lapsia, sairaita lapsia tai muuten vain kovin kiukkuisia tapauksia.
Joillakin käy niin, että kun mies käy jo töissä "tuulettumassa", niin kaikki loppu aika pitää miehen palvella äitiyden rasittamaa äitiä. Jos käy tunnin töiden jälkeen omilla asioilla, heti saa kokea olevansa aikavaras ja paha ihminen, kun on naisen näin vanginnut kotiin lasta hoitamaan.
Jos mies vain MENEE, voi saada peräänsä käskyn olla tulematta koskaan takaisin.
"Joillakin käy niin, että kun mies käy jo töissä "tuulettumassa", niin kaikki loppu aika pitää miehen palvella äitiyden rasittamaa äitiä. Jos käy tunnin töiden jälkeen omilla asioilla, heti saa kokea olevansa aikavaras ja paha ihminen, kun on naisen näin vanginnut kotiin lasta hoitamaan."
Tuo kappale kiteyttää hyvin niitä tunnelmia, joita olen itse joutunut kokemaan. Ex-vaimoni oli juuri tuollainen, en vieläkään pysty näkemään miten niin pääsi käymään, mutta hän kiristi ja kiristi pikkuhiljaa otettaan elämästäni, niin että loppuviimeksi en enää päättänyt itse mistäkään elämästäni.
Silloin tällöin (1-2 kertaa vuodessa) tuli jotakin jätkien menoa, polttareita jne joihin ilmoitin osallistuvani, niin vaimo oli niiiiin ymmärtäväinen; menet ilman muuta tottakai. Ja sitten kun hetki koitti niin alkoi jonkinlainen syyllistys; tosi kiva että sulla on hauskaa, lapsikin täällä itkee ikäväänsä sua kohtaan, eikä pysty nukkumaan... puheluita tuli toistakymmentä illan aikana.
Jos kävin auttamassa kaveria rakennustyömaalla (kerran parissa kuukaudessa) ja viivyin 3 tuntia, niin sain tuta nahoissani muutaman päivän kiukuttelun ja naljailun. Aina kun yritin ottaa puheeksi sen tosiasian että minua ahdistaa, niin seurauksena oli raivokohtaus ja syytöksiä perheen laiminlyömisestä.
Elämän parhaat ja valoisat hetket olivat niitä, kun eksä oli iltavuorossa ja minä kotona lapsen kanssa, tunnelma oli hauska ja vapautunut.
Pari vuotta sitten tuli lopulta mitta täyteen ja lähdin. Syyllistys oli jotakin sanoin kuvaamatonta ja lasta en olisi saanut tavata ollenkaan, koska olen sen vapaaehtoisesti hylännyt. Onneksi nykyaikana on sentään jotain oikeuksia isälläkin. Helppoa ei ole ollut, mutta kyllä tämä vapaus on jotakin mitä ihminen tarvitsee, on kuin tunkkaisesta asunnosta olisi ikkunat avattu ja tuulen vire hyväilisi kasvoja.
Ymmärrän täysin. Tällaisia puolisoita riittää.
Mä en varsinaisesti mikään vittuilija vaimo ole,mutta siinä määrin mieheni menot on alannu viimesen vuoden aikana ottaan päähän,et nyt sanoin et toivottavasti pian löytyy semmonen muija joka sen nappais,kun ei tuo muuten tajua täältä kämpästä lähteä.
Muutokset elämässä ei aina tapahdu kerralla. Asia johtaa toiseen, ja sitten eräänä päivänä huomaa miettivänsä, että kuinka tähän tilanteeseen on ajauduttu.
Joskus vahvemman tahdon edessä on vaikea pitää omaa mieltä ja sanoa vastaan. Aina ei edes jaksa sanoa vastaan, vaan on helpompi olla hiljaa ja antaa asioiden vyöryä yli. Tämä lamauttaa vielä enemmän.
Ehdottaisin, että palaat vaikka harrastuksesi pariin, tai etsit ihan uuden. Edes kerran viikossa ota hetki omaa aikaa, nollaa tilanne keskittymällä harrastukseesi ja nauti siitä täysillä ilman huonoa omatuntoa kotona odottavasta perheestä. Pari tuntia viikossa ei luulisi olevan kohtuutonta pyytää.
Uskon, että mitä paremmin huolehdit itsestäsi, sitä paremmin jaksat myös perhe-elämääsi.
En tiedä mitä muuta neuvoa antaa. On paha sanoa mitä toisen tulisi tehdä tilanteessa, josta itsellä ei ole minkäänlaista kokemusta. Paitsi siitä yleisesti ahdistavasta olosta.
Entä, jos vaimosi lukisi tämän viestisi, mitä hän siitä ajattelisi? Saisitko tällä kontaktin häneen? Uskomaan tilanteesi vakavuuden? Rakastatko häntä kuitenkin? Ymmärsin tekstisi niin, että haluat edelleen jatkaa suhteessa ja rakentaa perhettänne yhtenäiseksi. Mutta et vain tiedä kuinka sen saisi tehtyä? Onko vaimosi tämänhetkiseen suhteeseenne tyytyväinen, eikö hänestä tilanteessa ole mitään ongelmaa? Onko hän onnellinen?
Voisittekohan neuvolassa ottaa parisuhteenne puheeksi? Saisiko sieltä apua ja ohjausta jonkin ammattimaista apua tarjoavan tahon suuntaan? Lapsienne parasta ajatellen, yrittäkää selvittää tilanne.
Noh, tää nyt oli näköjään tällaista mutua, eipä voi kyllä muuta kirjoittaakaan..
Voimia sinulle, mihin elämä sitten viekään!
Kiitos kaikille, jotka vaivautui vastaamaan. Tuli erittäin hyviä pointteja ja ne pistivät miettimään asioita uudelleen. Tätä tämä nykyaika kai on, netistä löytyy keskusteluapua:)
Aikuisiahan tässä ollaan, niin tottakai vastuu on kannettava. Mitää yhtäkkisiä häipymisiä en ole aikomassakaan. Ja kun sänkyyn mennään, niin toki seuraukset on selvillä. Ehkäisyä käytettiin ja ei käytetty. Niinkuin joku sanoi että joskus on helpompaa kun vain antaa olla ja mennä, pääsee helpommalla. Se päti tässäkin asiassa, peiliinhän sitä saa katsoa. Ajattelen sen niin, että jollain tasolla olen lapsia tietty halunnut, koska olen suostunut ilman ehkäisyä touhuamaan kuitenkin. Jos todella vihaisin lapsia ja perhe-elämää niin olisin tehnyt toisin. Sen verran kai vielä omaa tahtoa löytyy, luulisin.
Ehkä tässä ahdistuksen keskellä on paljon muitakin syitä, sitä parisuhdepuoltakin. Ja muita asioita myös, työelämää ja niitä paljon parjattuja harrastuksiakin...Joku puhui kolmenkympin kriisistä ja menetetystä entisestä vapaudesta. Sitä tämä ainakin on. Elin ennen varsin erilaista elämää, kiersin maailmalla vailla rajoituksia ja koin elämää mistä moni tuttavani haaveilee. Nyt sitä ei ole enää, tarjouksia siihen tosin tulee edelleen koko ajan. Ehkä siksikin tämä totaalimuutos tuntuu raskaalta. En tietoisesti jättänyt ystäviä ja omia menoja, ne vain jäivät tässä perhe-elämän paineessa ja se nyt sitten kaiken muun ohella tympii. Kaikki jäi liian nopeaa ja helpolla ja syytän omaa saamattomuuttani siitä. Jotenkin nyt herännyt miettimään asiaa.
Ehkä minulla on myös liikaa paineita tästä isyydestä, pitäisi olla kaikkea. Hyvä isä, hyvä puoliso ja samalla kuitenkin itsenäinen oman tien kulkijakin, jota olen aina ollut. En missään nimessä syytä lapsia tästä ja vältän viimeiseen asti, että sanallisesti sitä toisin esille lapsen kuullen. Haaveilin ennen ensimmäisen syntymää, että mitä kaikkea mukavaa voisin tehdä lapsen ja vaimon kanssa yhdessä, ne vaan ei ole toteutuneet, yritetty on. Ja nyt toisen tullessa ne haaveet näyttää siirtyvän taas vuosikausia eteenpäin. Sinnittelen kuitenkin, että ehkä ne joskus toteutuu ja on mahdollisia.
En enää muista mitä kaikkia asioita poimin vastauksistanne, pitää lukea ne ajatuksella läpi uudelleen. Kuitenkin sitä omaa aikaa olisi hyvä vain ottaa, jollakin tavalla edes. Vaimolle olen tarjonnut juuri näitä mahdollisuuksia mennä ulos kavereidensa kanssa yms. Mutta kun tarjouksia ei oteta vastaan. Taustalla osin se, että sitten hän joutuis antamaan vastaavia vapauksia minulle. Hölmöä, eikö totta? Pitää vain ottaa itseä niskasta kiinni ja mennä jonnekin. Vaikka toinen huushollissa kokisikin marttyyrikuoleman. Silloin olisin ainakin tehnyt jotain ja ylittänyt sen kynnyksen. Seuraukset sitten sen mukaan. Kyllä tekisikin terää nyt mennä vaikka muutamaksi päiväksi Lappiin vaeltamaan, yksin ja ilman mitään vaatimuksia.
Kai tässä pitää vain sinnitellä toisen lapsen syntymään asti, koittaa kestää toisen oikkuja ja toivoa että tilanne joskus tasoittuu. Välillä kyllä epäilen sitä vahvasti, joskus luonteet ei vain sovi yhteen vaikka miten yrittäisi. Mutta ensiapuna nyt varmaan välietapeilla eteenpäin ja keskustelua sitten kun tilanne tasoittuu.
niitä tarjouksias.
oletpa hyvä kirjoittamaan mieheksi :) yleensä miehet ei saa ajatuksia purettua sanoiksi.
Ainakin sinulla on todella tervekuva kaikesta, kirjoituksesta päätellen olet fiksu tyyppi.
Niin epäilet että et ehkä enää tunne samaa vetoa naiseesi ja koko homman ja ajatusten ydin on oikeestaan teidän kahdenvälinen juttu. Huomasin sen....jee!
ehkä teillä ei ole enää samanlaista kipinää kuin ennen ja joskus on tullut pahastikkin sanottua jne.
Mulla on tosiaan itsellä nyt 4 kk vauva ja kotona tietenkin menee kaikki aika, ja se ei minua haittaa. Mies käy töissä.
Haluaisin meidänkin suhteelta sellaista että kummatkin liikkuu omissa jutuissaan. Ei mun ja lapsen kanssa tarvii koko ajan olla.
Ja hienoa olis että sitten minäkin pääsisin kavereitten kanssa tuulettumaan vastapainoks.
Silleen palvelus palveluskesta
nyt vauva heräs........
hetkestä. Älä liikaa tuijota tulevaisuuteen ja odota että pääsette jotain kivaa tekemään vaimon ja lasten kanssa yhdessä. Varmasti kivaa tekemistä löytää nytkin.
Tämä tuli mieleeni lauseestasi,jossa kerroit odottavas sitä että voite yhdessä tehdä jotain kivaa.
Menee pian ihania hetkiä ohitsesi sinun odottaessa tulevaisuutta ja niitä suunnittelemiasi juttuja.
..tuli mieleeni kun luin tekstiäsi. Sanoit ettet oikein voi käydä missään eikä vaimosikaan käy. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeää, että myös silloin tällöin kumpikin käytte tuulettumassa, millä tavalla tahansa! Se ei ole liikaa vaadittu. Saa käydä vaikka ex tempore kaverin kanssa kaljalla, leffassa tai konserteissa. Onhan teitä kaksi aikuista, joten aina toinen voi olla lapsen kanssa.
Entä jos kutsutte ystäviä kylään, avaatte hieman kodin reviiriä? Meillä käy paljonkin vieraita ajoittain, eli siis ystäviä lapsineen. Istumme iltaa, juodaan viiniä, rentoudutaan. Käymme paljon myös kylässä. On tosi tärkeää säilyttää sosiaalista verkostoa vaikka onkin lapsia.
Meillä mies on käynyt sukellusmatkoilla siitä lähtien kun lapsi on ollut noin vuoden. Ja saa minun puolestani käydäkin, hänelle se on tärkeä henkireikä.
Kaiken kaikkiaan en usko tilanteen olevan lapsissa vaan suhteen tasapainossa. Suhteen ja perhe-elämän ei tarvitse tarkoittaa kotiin ja rutiineihin hautautumista! Puhu vakavasti vaimosi kanssa asiasta, siinä vaiheessa kun on liian myöhäsitä kun haluaisi käydä kaverin kanssa kaljalla ja vaimo alkaa laittaa vastaan. Selkeitä pelisääntöjä siis, eikä niin että vaimosi sanelee ehdot vaan niin että ne on yhdessä sovittu.
Tsemppiä!
Ensinnäkin, sinulla on vaimo ja lapsi ja toinen lapsi tulossa - näistä jo voit olla onnellinen!
Et kertonut, kuinka vanha esikoinen on, mutta arvatenkin jo aika vanha, kun kaksi vuotta jaksoit vastustella toisen hankintaa? Kyllä äiti pärjää hyvin sen ikäisen lapsen kanssa kotosalla, vaikka sinä kävisitkin jossain omassa harrastuksessa. Minunkin mieheni tuntuu uhraavan kaiken aikansa minulle ja lapsille, joskus pitää oikein patistaa, että soitapa sille kaverille ja mene vaikka sinne.
Minusta et voi syyttää vaimoasi lapsistanne, koska kyllä teitä on ollut kaksi lapsia tekemässä, eikö? Tietenkään ei ole korrektia painostaa ja patistaa toista, mutta ei myöskään se ole hyvä että suostuu lapsen hankintaan vaikkei haluaisi.
Mietin, että olitkohan nyt tottunut vähän helpompaan arkeen, kun esikoinenkin on iso, ja nyt kammo nostaa päätään kun saatte taas aloittaa alusta kaiken, etenkin jos esikoisen tulo tarkoitti sinulle niin totaalista oman elämän loppumista? Pelkäät, että häviää se vähäkin, mitä sitä on enää jäljellä?
Lohduksi: toisen kanssa on PALJON helpompaa. Yksinkertaisesti, arkea ei enää voi niin säätää sen vauvan mukaan, kun on se esikoinenkin olemassa. Vauva "hoituu siinä sivussa", vaikka alussa toki vaatiikin paljon ja etenkin äidiltä. Sinulla on nyt tärkeä rooli esikoisen kanssa tulossa, väistämättä tulet viettämään hänen kanssaan enemmän aikaa. Koita nähdä tämä mahdollisuutena, keksikää vaikka jokin yhteinen hauska harrastus? Onko KELLÄÄN kaverillasi lapsia, voisitteko isät ja lapset tehdä keskenänne mitään koskaan?
Kaipaat sitä omaa aikaa, ja kyllä sitä vielä saat, usko pois. Äkkiä se mahassa kasvava kuopuskin on jo 3v ja teillä sylit tyhjänä. Ei sitä pikkulapsivaihettakaan ikuisuuksia kestä.
Toisen lapsen hankkimisesta, vaikka se tapahtuikin vähän niin kuin vasten tahtoasi, se on MAHTAVINTA mitä vanhemmat voivat lapselle tehdä, antaa sisaruksen! Usko pois, huomaat sen myöhemmin! Jos et pysty ajattelemaan, että se olisi SINULLE mukava juttu, ajattele asiaa esikoisenne kannalta. Minua aina surettaa katsella joidenkin perheiden ainokaisia, joilla on kotona vain vanhemmat seuranaan tyyyyyylsinä sadepäivinä, ja olen tyytyväinen että meillä on sisko ja veli. :)
Onko teillä parisuhde muuten kunnossa? Ei se voi olla vain lapsista kiinni tämä huono olo? Varaa jollekin omalle jutulle aikaa viikosta, järkkää vaikka työajat niin että saat harrastuksen mahtumaan "poissaoloajaksesi", jos ei muuten onnistu?
Jos mieheni ajattelisi tavallasi, antaisin hänelle täyden vapauden lähteä.
Toki meillä lapset tehty pienellä ikäerolla yhteisellä sopimuksella.
Nyt minä haluaisin vielä yhden(4:nen) ja hän ei, ainakaan vielä =)
Toisaalta nyt on kivaa, kun pojat ovat vähän kasvaneet Voidaan yhdessä tehdä kaikkea kivaa.
Toki meillä keskinäinen ystävyys ja muukin kiva on ollut ajankohtaista kaiken aikaa..
Meistä kumpikaan ei kaipaa baareihin tai muihin rientoihin. Aina suunnitellaan, mutta kylki-kyljessä koti sohvalla lasten nukkessa on niin mukavaa.
Keskustele ennen kaikkea vaimosi kanssa ajatuksistasi. Anna vaikka lukea tämä ketju tai puhu muuten. Uskon että osaat keskustella, kun kerran osaat kirjoittaakin. Oma mieheni ei osaa kumpaakaan. Vaimosi kanssa voisitte sitten yhdessä miettiä, miten asiaan saisi apua. Jos vaikka ne omat harrastukset ottaisi taas käyttöön edes silloin tällöin sovitusti niin, ettei vaimo voi ainakaan käydä niistä marmattamaan.
Koita kestää, jos vaimo "räjähtää". Se on vain hänen reaktionsa asiaan. Koita saada väimo ymmärtämään, että tilanne on oikeasti kohdallasi vaikea. Kai vaimosikin haluaisi pitää sinut miehenäsi ja isänä lapsille ja antamalla samalla hieman omaa rauhaa sinulle. Jos vaimo ei tätä ymmärrä, teillä on ongelma.
Tuo sinun tilanteesi voi pitkään jatkuessaan johtaa ties mihin. TUskin vaimosi sitä haluaa. Tiedän perheen, jossa aiemmin menevä ja paljon harrastava mies ahdistui ilmeisesti saman kaltaisista asioista. Tosin vaimo antoi hänen harrastaa ja mennä tosi paljon. Kai mies silti pelästyi sitä, ettei elämä ollutkaan enää niin yksinkertaista, aikaa vaimon kanssa ei ollut kuten ennen, asioita, joita teki ennen lapsia, ei enää voinut tehdä jne. Niinpä mies käytti vapauttaan mennä väärin. Hänellä oli useita rinnakkaissuhteita, pitkiä ja lyhyitä, usean vuoden ajan. Vaimo sai tietää ja ero tuli. Ero tuli vaikeassa tilanteessa, jäi alle kouluikäinen lapsi ja pieni vauva. Mies elää nyt menetettyä vapauttaan. Ex-vaimo yrittää rakentaa elämäänsä uudellleen.
Sivusta seuranneena, voin sanoa, että tässä on käynyt pahin mahdollinen asia. Ethän itsekään halua teille käyvän niin, vai olisitko onnellinen eronneena ja vapaana? Lapsia näkisit vain silloin tällöin mahdollisesti. Hoida vaimosi kanssa asiat kuntoon, jos keskusteluyhteys ei muuten toimi, menkää vaikka ammattiauttajalle, kunhan saatte keskenänne asiat selvitettyä. Pahinta on se, että mietit yksinäsi näitä juttuja, ilman että vaimosi tietää, mitä päässäsi pyörii.
Tuli vielä mieleen, rakastatko vaimoasi vielä? Jos vastaus on kyllä, niin tee kaikkesi suhteenne ja perheesi pelastamiseksi.
Ehdottomasti harrastamaan vaikka kerran viikossa jotain kavereiden kanssa. Ja vaimo kanssa, omien kavereidensa kanssa. Kyllähän ne hermot menee, jos ei pääse tuulettumaan.
Mun mielestä nykyinen neljän seinän sisälle ydinperheen kanssa kuplaan umpioituminen on falskia tai ainakaan se ei sovi kaikille. Lienee olemassa niin naisia, kuin miehiä, joilla on tällainen ihanne. Itse olen kohta 4 lapsen äitinä vierastanut tällaista. Lapset toki tekevät suunnittelun ja jonkinlaiset rajoitukset välttämättömiksi, mutta eristäytyminen ei ole pakollista. Vähän eri tilanne on jos lapsi on sairas tms. mutta silloinkaan täydellinen eristäytyminen muusta maailmasta ei ole tervettä.
Tässä ajassa ja tässä yksilökeskeisessä maassa on vaikea keinotekoisesti luoda itselleen verkostoa, jossa ollaan usein vuorovaikutuksessa muutaman muun pariskunnan kanssa, joiden kanssa synkkaa ja joilla ehkä myös on lapsia. Voi järjestää tapaamisia eri kokoonpanoilla. Tehdä asioita yhdessä. Purnata miesten tai naisten kesken hyväntahtoisesti sitä, ettei se mun oma puoliso ymmärrä näitä miesten/naisten juttuja. En tiedä oikein mitään niin mukavaa, kuin seurata miestäni seurassa. Läheltä, mutta hiukan ulkopuolelta. Joskus sillä tavalla näkee toisen paremmin, kuin koko ajan kylkihinauksessa nyhjäten. Kotona oleminen on tällaisen "kimppakivan" jälkeen mukavaa. Osaa arvostaa sitä, että ollaan vaihteeksi vain oman perheen kesken, kunhan on tiedossa vastaavanlaisia tapaamisia toisten kanssa. Lapsetkin tappelevat vähemmän kun ovat saaneet tuulettua toisten lasten kanssa. Toisten lasten kanssa lapset oppivat myös tukemaan sisaruksiaan (joskin myös sortamaan). Tämä tässä kerrottu on osaksi utopiaa, koska niillä meidän mukavilla ystäväperheillä on monilla aika kiire, kuten meilläkin ja tapaamisia ei siksi ole hirveän usein. Välillä sitä kyllä miettii, mikä tekee elämisestä elämisen arvoista. Onko IHAN pakko olla niin kiireinen?
Mitä lapsiin tulee, niin valitettavasti onnistunut lapsen hoitaminen ja kasvattaminen vaatii rutosti ihan sellaista tylsää perustyötä. Minun on ainakin ollut tosi vaikea siihen suostua enkä silti koe, että äidinvaistoissani olisi jotain vikaa. Uhrautumiseen - ihan hyvä sana eikä tarkoita marttyyriksi heittäytymistä - voi kuitenkin kasvattaa itseään tietoisesti. Voi tunnustaa ja tutustua siihen turhautumisen tunteeseen, joka tulee. Miettiä, kuinka voisi olla aidosti läsnä lapsille. Mitä itse haluaa antaa lapsille. Mua on ainakin auttanut se, että yritän aktiivisesti usein asettua lapsen asemaan, niin riemussa, kuin raivossa. Miettiä, kuinka lapsi asiat ymmärtää, mikä hänelle on tärkeää, kuinka valtava lapselle on välillä tunne omasta kaikkivoipaisuudesta ja toisalta täydellisestä avuttomuudesta vanhempien määräysvallan alla. Kuinka lapsi on paljon sen informaation varassa, jota muistamme hänelle antaa. Toisina hetkinä taas lapsen herkkyys ja vaisto ymmärtää, nähdä ja kuulla jo vastasyntyneenä vaikuttaa melkein yliluonnolliselta. Minusta tavattoman mielenkiintoista.
Eräs ruotsinkielinen tuttava mies totesi kerran ärtyneenä kiukuttelevista lapsistaan, joita rakastaa kyllä yli kaiken: "Ibland är de billiga." Myydään eniten tarjoavalle tai kenelle vain!
Tiedän myös, että jotkut naiset ja miehet kokevat tällaiset vanhemmuutta jakavat puheet uhkaaviksi. En oikein kuitenkaan edes ymmärrä, mistä tällainen kupla-ajattelu on tullut. Miksi vanhemmuutta pitäisi raivona suorittaa ja vanhempien olla kellon ympäri - no olkoon, työssäkäyntiä lukuunottamatta - puolison ja perheen kanssa. Kun lapset ovat ihan pieniä se on aika luonnollista, mutta tällöinkin, kuten sanoin, voisi niitä ajatuksiaan tuulettaa "vertaistukiryhmän" kanssa, jolloin se aika ei edes olisi perheeltä pois.
Miksi kaikilla on niin kiire nykyään hommata perhettä? Itse olen alle 20 ja suurin osa kavereista on jo kihloissa/mennyt naimisiin/saanut lapsia. En tajuu mihin kaikilla on niin kiire, ensin hommataan perhe ja sitten valitetaan kun ei ole aikaa ja vapauttakin jää kaipaamaan.
Miettikää miehet, millaisia nuoria ja seksikkäitä naisia missaatte kun panette jonkun ruman akan paksuksi!
mutta ymmärrän kyllä sinua. Naiset ne vaan haluaa lapsia ja jos ei mies halua samaa, aletaan uhkailla ym. Koskaan ei ajatella, että miltä siitä miehestä tuntuu ja mitä se haluaa. Ja auta armias jos mies yrittää puhua tunteistaan ja ongelmistaan naiselle...! Kun suomalainen mieshän ei saa näyttää tunteitaan!
Kyllä minusta on väärin painostaa toinen avioliittoon, lapsia tekemään jne. Siitä syntyy vaan katkeruutta aivan varmasti jossain vaiheessa elämää. Ja lapsetkin sen huomaa. Sitäkö se painostava osapuoli lapsille sitten haluaa: huonoa ilmapiiriä kotioloihin?
En yleensäkään ymmärrä mikä hinku useimmilla naisilla on yrittää muuttaa kumppania. Ei kaikki halua lapsia tai naimisiin. Niistä asioista pitäisi puhua jo ajoissa, ettei sitten tule väärinkäsityksiä. Ei toisen takia pidä alkaa itseään ja suunnitelmiaan muuttamaan, jos se tuntuu pahalle.
Meillä tilanne on aivan toisinpäin kuin teillä. Miehellä on suurempi halu mennä naimisiin ja hankkia lapsia. tai no lapsia minäkin kyllä haluan piakkoin. Mutta meillä nämä asiat on puhuttu selviksi jo silloin, kun alettiin seurustella. Että jossain vaiheessa mennään naimisiin ja hankitaan lapsia. Eipähän sitten tarvitse alkaa painostaa ja miettiä, että mitäköhän se toinen oikein elämältä haluaa..