Menetetty maa
No Country for Old Men
Käsikirjoitus ja ohjaus Ethan ja Joel Coen
Ensiksi varoitus: jos haluat ensin katsoa elokuvan, älä lue seuraavaa, koska tämä juttu sisältää juonipaljastuksia.
Menetetty maa on oman katsojakokemukseni mukaan paljon laajatulkintaisempi elokuva kuin mitä täkäläiset kriitikot ovat siinä nähneet ja siitä kommentoineet. Olen lukenut filmistä kymmeniä arvosteluja, eikä niistä yhdessäkään ole yritetty selittää mitään pinnanalaista, syvätasoille sijoittuvaa. Ikään kuin olisi nähty vain juonellinen, jokseenkin kauhea tarina, jossa tapahtuu paljon rujoa ja raakaa, mutta jossa kaikki kuitenkin on näkyvillä, tyrkyllä, tyrmäävänä, kirjaimellisesti katsojan tajuntaan räjähtävänä.
Elokuva on tietysti hyvin elokuvallinenkin -- siitä löytyy viittauksia elokuvan perinteeseen ja se on tehty selvästi elokuvayleisölle. En tiedä missä määrin taustalla olevaa Cormac McCarthyn kirjaa on muokattu, mutta elokuva on saumaton visuaalinen ja ideaalinen kokonaisuus. Kirjan tulkinnallisista syvätasoista en tiedä, mutta elokuva on joka tapauksessa vähintään kaksitasoinen ja tulkinnat mahdollistava teos.
Esimerkiksi kolmesta pääroolista jo alkuasetelmissa esittäytyvä kauriinmetsästäjä osoittautuu myöhemmässä vaiheessa Vietnam-veteraaniksi. Jos Kauriinmetsästäjä-elokuvassa oli kyse sotakoukkuun jäämisestä ja itsetarkoituksellisiin väkivaltapeleihin fiksoitumisesta, tavallaan tässä nyt tehdään Kauriinmetsästäjä uudelleen. Nyt vain raha on sodankäynnin motiivi, ja tavallaan "talous" merkitsee sotaa. Ja venäläinen ruletti, jota Kauriinmetsästäjässä pelataan, on tässä vaihtunut kolikonheittoon.
Elokuvan aikajänne tavoittelee likimain raamatullisia mittasuhteita, taustalle voi hahmottaa siirtymän luonnontaloudesta rahatalouteen. Jo alkumetreillä vedetään esiin metaforisia ja historiallisia, sukupolvet ylittäviä tasoja. Kertojaääni toteaa lainvartijan viran kulkeneen suvussa, ja paradigmaattisina alkukuvina esitetään autiota ja tyhjää, luonnontilaista preeriaa. Ensimmäisenä tapahtumana näemme miten alkuperäisammatin edustaja, metsästäjä, yrittää ampua peuran. Kaikki siis alusta alkaen edustaa jotakin, omaa syvempiä symbolistisia merkityksiä.
Haavoittunut eläin pakenee lauman kanssa. Maahan jää ohut verijälki, jota metsästäjä lähtee seuraamaan. Tällainen verijälki johdattaa miehen luonnontaloudesta rahatalouteen -- verijälkiä elokuvassa sitten jätetään enemmänkin. Mutta alussa itse tapahtuminen ja toimijat tuodaan näyttämölle ideaalisesti pelkistettyinä: siihen keskelle ei-mitään sijoitetaan rykelmä autoja, toisensa ampuneita meksikolaisia huumekuriireja, lasti heroiinia ja kaksi miljoonaa dollaria sisältävä pilottisalkku. Ihan kaikki mitä tarvitaan nykyajan tuomiseksi keskelle "maan" historiaa.
Onni, Fortune, Amerikkalainen Unelma -- tai pikemminkin kertomus siitä kuinka ne kadotetaan. Elämä on taistelua, mutta vastustaja tuntuu miltei kasvottomalta, tunnevammaiselta, omaa lakiaan pakonomaisesti toteuttavalta tylyltä tappokoneelta. Todellisuudessa vain kasvoton raha on niin armotonta, lainalaisuuksissaan epäinhimillisen julmaa.
Sillä rahastahan tässä kaikessa on kysymys. Kova peli pelataan rahasalkun ympärillä. Triangelidraamassa ovat metsästäjä, seriffi, ja se joka haluaa salkun. Raha on kasvoton tabu, samoin se joka haluaa salkun. Mikään seriffi, mikään laki, mikään alkutilaista maailmaa ja sen viidakonlakeja edustava metsästäjä ei pysty pysäyttämään sitä joka haluaa salkun. Näin se täytyy nähdä: raha luo omat lakinsa, raha kuuluu vain rahalle itselleen.
Jäljitetään, kohdataan, taistellaan, nuolaan haavoja, jäljitetään taas. Kaikki mikä osuu salkkua tavoittelevan ammattitappajan tielle eliminoidaan. Raha luo itse omat lakinsa. Vanha seriffi voi vain ihmetellä nykymaailman menoa. Ja meno on todella jotain kaiken suhteellisuuden- ja todellisuudentajun ulkopuolelle johtavaa. Se ken kajoaa rahaan saa kantaa seuraukset. Ihmiset ovat tässä toisarvoisia, sekä suhteessa rahaan että suhteessa omaan psykologiseen persoonaansa: ihmiset edustavat ideoita, historiallisia vaihtoehtoja, elämänmenoon sisältyvää väistämättömyyttä.
Rahaa koskevat sopimukset ovat sitovia. Kaupat on reaalimaailmassa lunastettava kun maksun aika tulee. "Tiedät miten tämä tulee päättymään", kasvoton salkunnoutaja toteaa metsästäjälle puhelimessa. Hän antaa vaihtoehdon: jos metsästäjä luovuttaa rahat vapaaehtoisesti, noutaja säästää metsästäjän vaimon. Metsästäjän oma kohtalo on jo lukkoonlyöty, siitä ei käydä kauppaa.
Elokuvan loppukohtaus alkaa kun metsästäjän leski saapuu syöpään kuolleen äitinsä hautajaisista. Huone on siisti ja idyllinen, vastakohta sille paljolle epäjärjestykselle mitä muuten elokuvassa olemme nähneet. Tappaja on paikalla. Leski ei ihan ymmärrä miksi hänen, mistään tietämättömän, mihinkään osallistumattoman, osattoman, pitäisi kuolla. Onko tämä nyt välttämätöntä, eikö tätä voisi jättää väliin, nainen kysyy. "Kaikki ne kysyvät tuota", tappaja vastaa ja antaa ymmärtää, että kauppa naisen hengestä tehtiin aikanaan ja siitä pidetään kiinni.
Poistuessaan siististä sisäinteriööristä ulos kuistille näemme miten tappaja tarkastaa saappaidensa pohjat. Jos verijälkiä ei jää, voiko hän nyt kadota jäljettömiin? Katoaako tällainen tappaja koskaan maailmasta -- eikö raha jatka olemassaoloaan ja kiertoaan aina, kaupasta kauppaan?
Loppukohtauksessa kaiken pahan vastapainoksi tuodaan tähän elokuvan maailmaan lapsia, tai nuoria, joka tapauksessa uusia sukupolvia. Onko elämäniloisissa, optimistisissa nuorissa toivoa? Osoittelevaa altruismia esiintyy elokuvassa kaksi kertaa. Ensiksi se oli syy, jonka vuoksi metsästäjä palasi huumesodan tapahtumapaikalle ja joutui metsästettäväksi. Epäitsekkyys oli siis kaiken pahan alku. Toiseksi se esiintyy nyt nuorten ideaalistisena eleenä elokuvan lopussa. Nuorimies tarjoaa haavoittuneelle roistolle paidan päältään. Roiston moraali kuitenkin vaatii ehdottomasti että hän maksaa paidasta.
Hirveä juttu kaikenkaikkiaan -- ja hirvittävän hyvää juttua. Peter, Paul ja Mary korostivat aikoinaan, ettei "Puff-lohikäärme" todellakaan tarkoittanut muuta kuin lohikäärmettä. Forrest Gumpia monet katsovat pelkkänä tarinana -- ikään kuin päähenkilössä ei personoituisikaan Amerikka ja sen koko historia. Coenin veljekset toteavat elokuvastaan lakonisesti, että "ainahan vanhojen äijien mielestä ennen oli kaikki paremmin". Mutta tietysti kaikki taide, varsinkin hyvä taide, kertoo aina maailmastamme enemmän kuin pinnalta käsin näkyy.
No Country for Old Men
Käsikirjoitus ja ohjaus Ethan ja Joel Coen
Ensiksi varoitus: jos haluat ensin katsoa elokuvan, älä lue seuraavaa, koska tämä juttu sisältää juonipaljastuksia.
Menetetty maa on oman katsojakokemukseni mukaan paljon laajatulkintaisempi elokuva kuin mitä täkäläiset kriitikot ovat siinä nähneet ja siitä kommentoineet. Olen lukenut filmistä kymmeniä arvosteluja, eikä niistä yhdessäkään ole yritetty selittää mitään pinnanalaista, syvätasoille sijoittuvaa. Ikään kuin olisi nähty vain juonellinen, jokseenkin kauhea tarina, jossa tapahtuu paljon rujoa ja raakaa, mutta jossa kaikki kuitenkin on näkyvillä, tyrkyllä, tyrmäävänä, kirjaimellisesti katsojan tajuntaan räjähtävänä.
Elokuva on tietysti hyvin elokuvallinenkin -- siitä löytyy viittauksia elokuvan perinteeseen ja se on tehty selvästi elokuvayleisölle. En tiedä missä määrin taustalla olevaa Cormac McCarthyn kirjaa on muokattu, mutta elokuva on saumaton visuaalinen ja ideaalinen kokonaisuus. Kirjan tulkinnallisista syvätasoista en tiedä, mutta elokuva on joka tapauksessa vähintään kaksitasoinen ja tulkinnat mahdollistava teos.
Esimerkiksi kolmesta pääroolista jo alkuasetelmissa esittäytyvä kauriinmetsästäjä osoittautuu myöhemmässä vaiheessa Vietnam-veteraaniksi. Jos Kauriinmetsästäjä-elokuvassa oli kyse sotakoukkuun jäämisestä ja itsetarkoituksellisiin väkivaltapeleihin fiksoitumisesta, tavallaan tässä nyt tehdään Kauriinmetsästäjä uudelleen. Nyt vain raha on sodankäynnin motiivi, ja tavallaan "talous" merkitsee sotaa. Ja venäläinen ruletti, jota Kauriinmetsästäjässä pelataan, on tässä vaihtunut kolikonheittoon.
Elokuvan aikajänne tavoittelee likimain raamatullisia mittasuhteita, taustalle voi hahmottaa siirtymän luonnontaloudesta rahatalouteen. Jo alkumetreillä vedetään esiin metaforisia ja historiallisia, sukupolvet ylittäviä tasoja. Kertojaääni toteaa lainvartijan viran kulkeneen suvussa, ja paradigmaattisina alkukuvina esitetään autiota ja tyhjää, luonnontilaista preeriaa. Ensimmäisenä tapahtumana näemme miten alkuperäisammatin edustaja, metsästäjä, yrittää ampua peuran. Kaikki siis alusta alkaen edustaa jotakin, omaa syvempiä symbolistisia merkityksiä.
Haavoittunut eläin pakenee lauman kanssa. Maahan jää ohut verijälki, jota metsästäjä lähtee seuraamaan. Tällainen verijälki johdattaa miehen luonnontaloudesta rahatalouteen -- verijälkiä elokuvassa sitten jätetään enemmänkin. Mutta alussa itse tapahtuminen ja toimijat tuodaan näyttämölle ideaalisesti pelkistettyinä: siihen keskelle ei-mitään sijoitetaan rykelmä autoja, toisensa ampuneita meksikolaisia huumekuriireja, lasti heroiinia ja kaksi miljoonaa dollaria sisältävä pilottisalkku. Ihan kaikki mitä tarvitaan nykyajan tuomiseksi keskelle "maan" historiaa.
Onni, Fortune, Amerikkalainen Unelma -- tai pikemminkin kertomus siitä kuinka ne kadotetaan. Elämä on taistelua, mutta vastustaja tuntuu miltei kasvottomalta, tunnevammaiselta, omaa lakiaan pakonomaisesti toteuttavalta tylyltä tappokoneelta. Todellisuudessa vain kasvoton raha on niin armotonta, lainalaisuuksissaan epäinhimillisen julmaa.
Sillä rahastahan tässä kaikessa on kysymys. Kova peli pelataan rahasalkun ympärillä. Triangelidraamassa ovat metsästäjä, seriffi, ja se joka haluaa salkun. Raha on kasvoton tabu, samoin se joka haluaa salkun. Mikään seriffi, mikään laki, mikään alkutilaista maailmaa ja sen viidakonlakeja edustava metsästäjä ei pysty pysäyttämään sitä joka haluaa salkun. Näin se täytyy nähdä: raha luo omat lakinsa, raha kuuluu vain rahalle itselleen.
Jäljitetään, kohdataan, taistellaan, nuolaan haavoja, jäljitetään taas. Kaikki mikä osuu salkkua tavoittelevan ammattitappajan tielle eliminoidaan. Raha luo itse omat lakinsa. Vanha seriffi voi vain ihmetellä nykymaailman menoa. Ja meno on todella jotain kaiken suhteellisuuden- ja todellisuudentajun ulkopuolelle johtavaa. Se ken kajoaa rahaan saa kantaa seuraukset. Ihmiset ovat tässä toisarvoisia, sekä suhteessa rahaan että suhteessa omaan psykologiseen persoonaansa: ihmiset edustavat ideoita, historiallisia vaihtoehtoja, elämänmenoon sisältyvää väistämättömyyttä.
Rahaa koskevat sopimukset ovat sitovia. Kaupat on reaalimaailmassa lunastettava kun maksun aika tulee. "Tiedät miten tämä tulee päättymään", kasvoton salkunnoutaja toteaa metsästäjälle puhelimessa. Hän antaa vaihtoehdon: jos metsästäjä luovuttaa rahat vapaaehtoisesti, noutaja säästää metsästäjän vaimon. Metsästäjän oma kohtalo on jo lukkoonlyöty, siitä ei käydä kauppaa.
Elokuvan loppukohtaus alkaa kun metsästäjän leski saapuu syöpään kuolleen äitinsä hautajaisista. Huone on siisti ja idyllinen, vastakohta sille paljolle epäjärjestykselle mitä muuten elokuvassa olemme nähneet. Tappaja on paikalla. Leski ei ihan ymmärrä miksi hänen, mistään tietämättömän, mihinkään osallistumattoman, osattoman, pitäisi kuolla. Onko tämä nyt välttämätöntä, eikö tätä voisi jättää väliin, nainen kysyy. "Kaikki ne kysyvät tuota", tappaja vastaa ja antaa ymmärtää, että kauppa naisen hengestä tehtiin aikanaan ja siitä pidetään kiinni.
Poistuessaan siististä sisäinteriööristä ulos kuistille näemme miten tappaja tarkastaa saappaidensa pohjat. Jos verijälkiä ei jää, voiko hän nyt kadota jäljettömiin? Katoaako tällainen tappaja koskaan maailmasta -- eikö raha jatka olemassaoloaan ja kiertoaan aina, kaupasta kauppaan?
Loppukohtauksessa kaiken pahan vastapainoksi tuodaan tähän elokuvan maailmaan lapsia, tai nuoria, joka tapauksessa uusia sukupolvia. Onko elämäniloisissa, optimistisissa nuorissa toivoa? Osoittelevaa altruismia esiintyy elokuvassa kaksi kertaa. Ensiksi se oli syy, jonka vuoksi metsästäjä palasi huumesodan tapahtumapaikalle ja joutui metsästettäväksi. Epäitsekkyys oli siis kaiken pahan alku. Toiseksi se esiintyy nyt nuorten ideaalistisena eleenä elokuvan lopussa. Nuorimies tarjoaa haavoittuneelle roistolle paidan päältään. Roiston moraali kuitenkin vaatii ehdottomasti että hän maksaa paidasta.
Hirveä juttu kaikenkaikkiaan -- ja hirvittävän hyvää juttua. Peter, Paul ja Mary korostivat aikoinaan, ettei "Puff-lohikäärme" todellakaan tarkoittanut muuta kuin lohikäärmettä. Forrest Gumpia monet katsovat pelkkänä tarinana -- ikään kuin päähenkilössä ei personoituisikaan Amerikka ja sen koko historia. Coenin veljekset toteavat elokuvastaan lakonisesti, että "ainahan vanhojen äijien mielestä ennen oli kaikki paremmin". Mutta tietysti kaikki taide, varsinkin hyvä taide, kertoo aina maailmastamme enemmän kuin pinnalta käsin näkyy.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mielestäni missasit kuitenkin elokuvan varsinaisen pointin. Tietysti uuden ja vanhan kohtaamisessahan tuossa on kyse ja elokuva on Peckinpahilainen siinä mielessä, että "vanhan lännen" ja sen hyveiden katoamista surraan, mutta itse asiassa elokuvan pääteema on valintojen tekeminen elämässä.
Kruuna vai klaava, hyvä vai paha, haavoittunut peura vai koira, kumman perään lähteä, uhraatko itsesi vai vaimosi, vihreat vai punaiset valot jne.
Perimmäsietn asioiden äärellä siis.
Sinänsä olen tottunut katselemaan Coenin veljesten hieman surumieleisiä ja hullulla huumorilla höystettyjä leffoja, joten Menetetyn Maan kaltainen hurmeinen rikostarina hieman kummeksuttaa. Mutta tekiväthän he toisaalta Blood Simplen jo kauan kauan sitteen...
Elokuvassa on kysymys että miten sun tukka on ,eli kampaus hyvin kaikki hyvin.
Terveisin : kalju.
http://www.youtube.com/watch?v=3WMFHeJen2Q&feature=related
Coenin veljesten elokuvat ovat lähes kaikki tälläisiä moniselitteisiä ideoita,joita ei huomaa kuin pitemmän ajan kuluessa.Juuri tällä tavalla elokuvia pitäisi katsoa,omilla arvoillaan,eikä pinnallisesti.Huomasin Oscar-gaalassa,miten Coen veljekset eivät olleet kovinkaan innostuneen näköisiä palkinto saatesta huolimatta.He tietävät millaisia elokuvia Hollywood todellisuudessa suoltaa markkinoille,he ovat joutuneet taistelemaan visioittensa puolesta jo yli parinkymmenen vuoden ajan.Tämä ensimmäinen parhaan ja ohjauksen palkinnon olisi heille suonut jo paljon aiemmin.
Menetetty Maa elokuva ei turhia selittele,kuten lähes kaikki muut palkitut Hollywood tekeleet aiemmin.Siinä mielessä on yllättävää katsojien näkökannalta tämä parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscarit.Kuinka moni katsojista ymmärtää asennoitua katsomaan elokuvaa ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia jostain muunlaisesta elokuva elämyksestä? Tuskin kovinkaan moni,sillä meidät totutettu katsomaan yksinkertaista Hollywood sontaa.
"Tämä ensimmäinen parhaan ja ohjauksen palkinnon olisi heille suonut jo paljon aiemmin. "
Lähellähän se oli jo 1996 ja kirjoittamisesta silloin jo lohkesikin OScar.
Coenin veljesten elokuva Barton Fink (1991) voitti tuolloin 3.Oscaria,puvustuksesta,kuvauksesta ja parahaasta mies sivuosasta,muttei aiemmin veljekset ole saavuttaneet tärkeimpiä palkintoja,kuten nämä parhaan elokuvan ja ohjauksen pystejä,ei ainakaan tule mieleen ehdokkuuksia niistä kategorioista.
Väkivaltaa naurettavuuteen saakka. Paineilma-ase, jota kahjo äijä raahaa paikasta toiseen. Tosi elokuvallista. Alkoi itkettämään ja naurattamaan koko juttu. Typerä itkutarina vanhan hyvän ajan katoamisesta.
Fargo menetteli vielä mutta tämä ei. Hyvä kyllä, ettei musiikkia ollut, sai rauhassa tutustua englannin kieleen. Muutama hyvä tyyppi esim. buutsikauppias.
Todella vastenmielinen tapaus. Että tähän suuntaan sitten mennään. Kun Irakissa tulee turpiin niin tulee kyllä koto-Amerikassakin näköjään. Ei kiitos tämmöiselle voittajalle.
hetkellä tule turpaan kuin Irakilaisille.
Mutta onnistuit kirjoittamaan suht uskottavasti lähes loppuun saakka.
Irakin osalta. Vähän off-topic mutta kuitenkin jenkit haluaa poikansa kotiin mieluummin elävänä kuin sinkkiarkussa. Päälle 3000 on tuotu kotimaan multiin ja lisää tulee koko ajan. En ole mikään sotilasasiantuntija, armeijan käynyt kylläkin, mutta mitään menestystä en sillä suunnalla ole nähnyt. Sekaisin ovat asiat menneet tämän nuoremman Bushin aikana, kun piti lähteä tekemään loppu asialle, joka isältä jäi kesken.
Siitä elokuvasta vielä sen verran, että tämmöinen uppoaa amerikkalaisiin liberaaleihin. Olen kyllä ollut USA:ssa eikä minulle ole välittynyt elokuvan tyrkyttämää sanomaa katoavasta elämäntavasta ja -arvoista. Ihan normaalia mukavaa väkeä laidasta laitaan. Vaikka on siellä marginaalissa elokuvan kuvaamia tyyppejäkin.
Tuossa on kaatuneet liittoutuneet viime toukokuusta eli aikamoista laskua ollut viime aikoina.
3-2008 1
2-2008 29
1-2008 40
12-2007 23
11-2007 37
10-2007 38
9-2007 65
8-2007 84
7-2007 78
6-2007 101
5-2007 126
Irakilaisten kohdalla valitettavasti luvut ovat sitten aivan jotain muuta...
Talous, kasvottoman rahan laki, jonka metafora ilmeetön tappaja leffassa on, on kylläkin ihan yleismaailmallinen, globaali juttu, eikä mikään vain Amerikkaa koskettava asia.
Eikö sitä voi tehdä ihan oikeasti kuten Oliver Stone, Wall Street, rahan ja vallan maailma elokuvassaan. Siinä tuli asia selväksi ilman metaforoita. Ei tuntunut lainkaan vastenmieliseltä kuten tässä Menetetyssä maassa näytetty väkivaltainen, mielestäni tarpeeton, väkivalta.
Ei se tarinakaan tässä Oscar- voittajassa mielestäni ollut kovin kummoinen. Eli ei-kovin kiinnostava elokuva millään tasolla. Tosin musiikin poissaolo oli mielestäni todella hyvä asia. Siitä voisi ottaa muutkin mallia.
Hyvä asia mutta parempi, jos kaatuneita ei olisi yhtään kummallakaan puolella. Toivottavasti USA pitää myös turkkilaiset kurissa etteivät pääse ampumaan kurdeja Pohjois- Irakissa.
Metaforista tasoa ei ajattelusta oikein voi riisua pois, kun se on sinne aivoihimme ihmisen pitkän historian myötä rakennettu. Ajattelumme on sellaista, siis kerroksellista, hahmoja yhdistelevää, merkityksiä näkevää.
Metaforisten tasojen tajuaminen on sitten vähän epäselvempi juttu. Siinä pitää herkistellä ja antaa vaistojen ja intuition viedä. Elokuva on hieno taidemuoto juuri siksi, että siinä visuaalisestikin voidaan välittää monenlaisia viestejä. Ei kai ole väärin sanottu, jos pitää elokuvaa oikeastaan juuri metaforiseen kerrontaan sopivimpana taidelajina.
On niitä ihmisiä, jotka kokevat ja ymmärtävät kaiken vain yksitasoisesti. Esimerkiksi monikerroksisen huumorin lajeja, parodiaa, ironiaa, satiiria, sarkasmia, kaikki eivät ollenkaan ymmärrä. Ei tästä ole pitkä aika siitä kun YLE:n aamu-tv:n naispuiolinen elokuvakriitikko arvioi Mike Nicholsin viimeistä elokuvaa, eikä ollut nähnyt siinä mitään parodisia sävyjä.
En tiedä miten kerrokselliselle kokemiselle täysin sokeaa ihmistä voisi hänen sokeudestaan valaista. Jos joku on esim. värisokea, mitä mahdollisuutta häntä on saada tajuamaan, että vihreä ja punainen ovat todellakin muiden silmissä eri värejä?
onnellisiin, jotka eivät tajua liian pitkälle vietyjä metaforia tässä "menetetyssä maassa". Miksi siinä pitää olla luotaantyöntävää väkivaltaa. Eikö tätäkin kuvaa olisi voitu tehdä ihan muilla tasoilla, pelkällä tarinan vahventamisella ? Vai oliko tämä väkivalta ympätty mukaan, että saataisiin katsomot täyteen putkiaivoja. Kysyn vaan.
"Juno" täytti minun tajuntani oikeana elokuvana vaikka siinäkin loppuratkaisu oli hätäisen tuntuinen ja tunneköyhä. Kuvasikohan sekin teinitytön mieltä synnytyksen jälkeen. En tiedä mutta joka tapauksessa piristävää katsottavaa hollywoodin hötön sijasta. Näillä indie-kuvilla ei vaan ole kovin paljon rahaa takana.
Elokuviin menen lähinnä viihtymään en arvailemaan mitähän huumorin lajia tämäkin tai tuo filmi esittää. Tai mitä tasoja siinä pitää tarkkailla ja olla epävarma tulkitsinko kaikki näkemäni oikein.
Ei kiitos. Elokuva on viihdettä ja pysyy sellaisena. Dokkarit ovat asia erikseen mutta niitä täytyy todella seurata tarkkaan, ettei viedä kuin litran mittaa vrt Michael Moore.
nyt vihdoin tuli tämä elokuva minunkin asuttamaan pikkukaupunkiin. Elokuva ei tuottanut pettymystä. Pidin myös musiikin puuttumisesta sillä eikö se teksasin letkeä puhetyyli olekin kuin parasta musiikkia! Siis voi ettänautin siitäkielestä. Täytyy sanoa etten ehkä ymmärtänyt vielä kaikkea tai sitten ei niitä tarvikaan ymmärtää, sillä eikö elävä elämä ole myös aika käsittämätöntä ja sattumien summaa. Mietin lähtiessäni elokuvateatterista että mitä seriffin unet oikein merkitsivät mutta tulkitsin sitten sen niin, että hän tunsi syyllisyyttä kuolleen isänsä vuoksi (joka myös oli ollut seriffi) kun oli antanut periksi ja jättänyt tappajan metsästämisen...