Seurustellut olen 3-vuotta poikaystäväni kanssa, ja nyt on alkanut tässä vuoden sisällä tuntumaan siltä että tunteeni alkavat lopahtaa.. en tajua itseäni, kuitenkin soittelen poikaystävälleni kun olemme hetkenkin erossa, iskee ikävä? Miten voi iskeä ikävä kun kuitenkin tuntuu siltä ettei välillä edes jaksa kiinnostaa viettää lempeitä hetkiä poikaystävän kanssa, ikäänkuin en haluaisi häntä? Kun olen hänen kanssaan, on sellainen olo että en näe minkäänlaista tulevaisuutta meillä kahdella, ja sitten tuntuukin että on pakko päästä pois, omaan rauhaan, siis pois poikaystävän luota.. mikä ihme mua vaivaa...
Hämmennystä lisää se, että poikaystävä on suorastaan liian kiinni minussa, joka ikinen päivä saan kuulla häneltä kuinka hän rakastaa minua eikä voisi elää ilman minua, monesti on sanonut että enhän koskaan jätä häntä, pahinta on, että hän kärsii masennuksesta aika ajoin, en voisi kuvitellakaan jättäväni häntä kun hänellä on vaikeaa, mutta sitten tietysti iskee mielettömän huono omatunto, sillä tiedän että on väärin että olisin hänen kanssaan vain ns. "säälistä".
Olen jotenkin huomannut että hänestä puuttuu aivan liikaa niitä ominaisuuksia, joita miehessä haluan olevan, mutta miksi, MIKSI iskee ikävä kun on hetkenkin erossa? Tottumuksestako, että toinen on aina läsnä? Vai siitäkö että tunteita on vielä jäljellä? Olen ihan sekaisin, olen yrittänyt hienovaraisesti puhua poikaystävälleni, mutta miten puhua tällaisesta asiasta ihmiselle, joka kärsii masennuksesta ja on korviaan myöten lääpällään minuun?
Jotenkin on sellainen tunne että en kestäisi erota hänestä, kuitenkin tuntuu etten voi jatkaa hänen kanssaan.. Olen niin hämmentynyt... tämä on ensimmäinen vakava suhteeni, olisin todella kiitollinen jos kokeneemmat ihmiset auttaisivat, kertoisivat mikä hemmetti minua oikein vaivaa, jos kukaan tällaisessa tilanteessa on ikinä itse ollut :(
Hämmennystä lisää se, että poikaystävä on suorastaan liian kiinni minussa, joka ikinen päivä saan kuulla häneltä kuinka hän rakastaa minua eikä voisi elää ilman minua, monesti on sanonut että enhän koskaan jätä häntä, pahinta on, että hän kärsii masennuksesta aika ajoin, en voisi kuvitellakaan jättäväni häntä kun hänellä on vaikeaa, mutta sitten tietysti iskee mielettömän huono omatunto, sillä tiedän että on väärin että olisin hänen kanssaan vain ns. "säälistä".
Olen jotenkin huomannut että hänestä puuttuu aivan liikaa niitä ominaisuuksia, joita miehessä haluan olevan, mutta miksi, MIKSI iskee ikävä kun on hetkenkin erossa? Tottumuksestako, että toinen on aina läsnä? Vai siitäkö että tunteita on vielä jäljellä? Olen ihan sekaisin, olen yrittänyt hienovaraisesti puhua poikaystävälleni, mutta miten puhua tällaisesta asiasta ihmiselle, joka kärsii masennuksesta ja on korviaan myöten lääpällään minuun?
Jotenkin on sellainen tunne että en kestäisi erota hänestä, kuitenkin tuntuu etten voi jatkaa hänen kanssaan.. Olen niin hämmentynyt... tämä on ensimmäinen vakava suhteeni, olisin todella kiitollinen jos kokeneemmat ihmiset auttaisivat, kertoisivat mikä hemmetti minua oikein vaivaa, jos kukaan tällaisessa tilanteessa on ikinä itse ollut :(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse olen täysin samassa tilanteessa! :(
Ja vielä ihastunut toiseen. Silti varmasti "jollain tasolla" (kamala sanonta) rakastan miestäni.
Poikaystäväni on myös ihan kauhean kiinni minussa, ts. riippuvainen minusta. Mutta niin olen minäkin hänestä! Tämä ei kai ole hyvä asia. Mullakin on ensimmäinen vakava suhde, joten kokemusta ei juurikaan ole. En yhtään tiedä mitä pitäisi tehdä. Toisaalta haluaisin olla vapaa, mutta poikaystävän jättäminen tuntuu mahdottomalta.
Tilanteesi tosiaan kuulostaa niin samalta, vaikken minä ole ihastunut tällähetkellä kehenkään, mutta ns. pieniä ihastuksia tulee vähän väliä, jotenkin tuntuu kuin vertailisin pääni sisällä poikaystävääni näihin "pikkuihastuksiin" tai jotain..
Ihan sama juttu, haluan olla vapaa, ja tavata uusia ihmisiä, haluan vielä etsiä sitä "sopivampaa kumppania", en vain yksinkertaisesti näe meillä olevan tulevaisuutta yhdessä, mutta jättäminen on ylitsepääsemätön askel, sillä tiedän että satuttaisin poikaystävääni enemmän kuin paljon jos hänet nyt jättäisin, ja osa minusta on niin kiintynyt häneen, etten osaa päästää irti :(.. Tosi inhottava tilanne kun ei edes itse tiedä mitä haluaa, toisaalta välittää, toisaalta ei tarpeeksi, ihan sekavaa :(..
Eniten pelottaa että jos jättäisin hänet, tajuaisin että hän oli juuri sitä mitä miehen haluan olevan, ja juuri täydellinen minulle, että mulla olisikin vain päällä joku "ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella"-tuntemus, joka saa mut näkemään hänet vääränä ihmisenä minulle.. En voi siis kuvitella elämää ilman häntä, mutta en toisaalta yhteistä elämää tulevaisuudessa..
Jotenkin tuntuu, että tuhlaan vain aikaani häneen, sitten kun lopulta tajuan että hän ei kertakaikkiaan ole se oikea, en enää löydäkään ketään, jään yksin, mutta toisaalta tuntuu että parasta vain olla hänen kanssaan..
Niiin sekavaa.. kun ei vaan saa tolkkua omista ajatuksista, en kertakaikkiaan tiedä mitä haluan :/..
Tosiaan pahentaa vielä niin paljon tuo, että minunkin poikaystäväni tosiaan on aivan kiinni minussa, hänellä on ollut melko kurja lapsuus, vanhemmat ei ole välittäneet juurikaan, isä kuoli hänen ollessaan nuori ja äiti antoi sukulaisten kasvatettavaksi, siksi hän tuntuu välillä olevan ihan LIIAN kiinni minussa, kokee minut "ainoaksi turvaksi ja luotettavaksi ihmiseksi maailmassa", siksi on tajuttoman vaikeaa pettää hänen luottamuksensa, ja sanoakin että ei tästä tule mitään ja tunteeni ovat lopahtaneet, en vain pysty siihen, niin monta kertaa hän on sanonut että ei voisi elää ilman minua, ja että enhän ikinä jätä häntä, ja että olen ainoa ihminen maailmassa josta hän välittää, ilman minua hänellä ei olisi ketään, jne. :/...
EN KESTÄ.. pää on niin sekaisin, ei tästä tule mitään mutta ei siitäkään etten ole hänen kanssaan.. hiton vaikeaa, miksi pitää olla niin vaikeaa!..:(
Tuo tekstisi olisi voinut olla sanasta sanaan mun kirjoittama! Meillä näköjään on samankaltaiset poikaystävätkin (ainoastaan sillä erolla, että minun poikaystäväni molemmat vanhemmat ovat elossa, kylläkin veli on kuollut).
Sinä sanoit sen todella hyvin: "Eniten pelottaa että jos jättäisin hänet, tajuaisin että hän oli juuri sitä mitä miehen haluan olevan, ja juuri täydellinen minulle, että mulla olisikin vain päällä joku "ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella"-tuntemus"
(sori, oli pakko lainata noinkin pitkä pätkä).
Ihmisen perus-ominaisuus, "ruoho näyttää vihreämmältä ..."
Ei tuo ominaisuus ole pelkästään huono asia. Sehän on se syy miksi ihmiskunta on kehittynyt teknisesti, tehnyt löytöretkiä jne, vaikka olisi aivan hyvin voinut vaan jäädä Eedenin puutarhaan lekottelemaan puun alle ja odotella että makoisat hedelmät putoavat syliin. (Tai siis, Aatami olis varmaan jäänytkin mutta Eevalle se ei riittänyt ... :)
Aina löytyy uusia ihmisiä jotka säväyttävät jollain lailla. Mielikuvitus ("mitä jos ...") höystää sopivasti, ja tuo uusi ihminen alkaa vaikuttaa aina vaan paremmalta. Varsinkin jos hän on syystä tai toisesta saavuttamaton. Se kaihertaa mieltä kun ei koskaan saa tietää että josko hän olisikin ollut juuri se sielunkumppani jota sydän ja sielu (or whatever) ikuisesti kaipaavat.
Ja siis, eihän sitä tietenkään voikaan tietää vaikka tuo toinen ihminen aivan todella olisi paljon parempi ja sopivampi kumppani juuri sinulle :( tai sitten ei).
Minä en ainakaan usko että ihminen kerran alettuaan seurustelemaan jonkun kanssa olisi ikuisiksi ajoiksi sidottu tuohon henkilöön vaikka tuosta toisesta tuntuisikin että he ovat täydellinen pari.
Yhteiseksi ongelman tekee se ettei itseään voi järkeilemällä pakottaa olemaan onnellinen.
Jos kumppanisi on lainkaan empaattinen niin hän kyllä tuntee ja huomaa sanattomasta viestinnästäsi että kaikki ei ole kunnossa. Hän siis "aavistaa" että et ole oikein onnellinen.
Ja mikäli hän pitää sinua muunakin kuin omistamanaan mukavana huonekaluna niin hänkään ei voi olla oikeasti onnellinen vain siitä että sinä olet fyysisesti paikalla mutta mielesi ja ajatuksesi on jossain aivan muualla.
(Jos taas kumppanisi ei ole lainkaan empaattinen, tai muuten vaan pitää sinua pelkästään omistamanaan mukavana huonekaluna, niin voit itse päättää että onko suhde mielestäsi sailyttämisen arvoinen :)
Lisäksi, jos tuo vapauden kaipuusi (tai jonkun muun kaipuu) ei mene ohitse niin se alkaa luultavasti oirehtia pahemmin; pahantuulisuutta, itkeskelyä, raivokohtauksia ilman selvää syytä, ... Ja lopulta alat hakeutua entistä enemmän pois puolisosi seurasta, harrastusten ja ystäviesi pariin.
Jos molemmat osapuolet ovat kilttejä ja uskollisia ihmisia niin "pahimmillaan" siinä sitten ollaan vuosia yhdessä vanhasta tottumuksesta vaikka kumpikaan ei ole enää onnellinen.
Toisaalta, jos molemmat osapuolet ovat kilttejä ja uskollisia ihmisia, eikä kukaan siis tule tapetuksi, niin ihmiset saattavat vanhetessaan ja yhteisiä ongelmia kohdattuaan "kasvavaa kiinni toisiinsa" ja löytää kuitenkin lopulta yhteisen seesteisen onnen vanhuutensa päivinä.
Ei siis mitään viisauksia tai yleispäteviä neuvoja saatavilla. Miten voisikaan olla kun kaikki naiset ja miehet ovat kuitenkin keskenään erilaisia ja aikaisemman elämänsä muokkaamia. Ja parisuhteet ovat vielä yhdistelmä parin ominaisuuksista, ympärillä olevien ihmisten vaikutuksesta ja siitä miten kohtalon tuuli heitä kuljettaa.
Ikävää ettei elämässä voi tallettaa "pelitilannetta" johon voisi sitten palata kun pantuaan kaikki kuvionsa uusiksi huomaakin että se entinen elämä olisikin kuitenkin ollut ihan OK. (Tässä tuleekin kuvioihin toinen inhimillinen perus-ominaisuus: "aika kultaa muistot" ... mutta enpä lyö kättäni nyt tämän syvemmälle siihen läjään :)
Tuo oli siis mun "järjen" puheenvuoro. Mulla tunne on kuitenkin aina puoli askelta edellä joten se veijari pääsi kuitenkin värittämään (vesittämään) koko tekstin. Eihän siitä taaskaan mitään tullu.
CV: m, xx vuotta suhteessa joka "hiipui" em. tavalla, nyt yksin ("Eeva" läksi ja minä jäin :)
[Pakko lisätä vielä että: Ei, minä en ihastu vähän väliä uusiin ihmisiin. Useampia vuosia menee yhdestä ihastuksesta "toipuessa".]
.. jäi pois:
Siis tuohon ensimmäiseen inhimilliseen ominaisuuteen liittyen; mitään jatkuvaa onnellisuuden tilaa ei varmaankaan ole olemassakaan missään suhteessa.