Hei! olen masentuneen opiskelevan nuoren äiti. poika opiskelee toisella paikkakunnalla kuin missä asun. hän on joutunut jäämään pois koulusta masennuksen vuoksi mutta ei halua tulla takaisin kotiinkaan. miulla jatkuva huoli päällä - puhelimeenkaan ei vastaa aina kun soittelen. miten miun pitäisi suhtautua, antaa vaan olla omillaan vai enempä patistaa kotiin asumaan. ainaki päivärytmi ihan sekasin. lääkitys on joten jonkin lainen hoitokin on menossa. kauankos kestää että lääkitys auttaa - vai auttaako. tietoa olen yrittäny etsiä sekä masennuksesta että lääkityksistä mutta muiden kokemukset voisi auttaa enämpi.
masentuneen nuoren äiti
sannakai45
41765
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Läheisen masennus vie voimat. Oma isäni sairastui keskivaikeaan masennukseen 42-vuotiaana, ja päätyi itsemurhaan 8 vuotta myöhemmin. Hänen kohdallaan lääkityksestä ei ollut apua, tai lääkitys oli väärä. Masentuneen (kuten hänen omaistensakin) on käytävä pitkä ja kivinen tie saadakseen oikeasti apua. Kaikille ei tarvitse käydä kuten isälleni kävi. Masennuksesta voi myös toipua!
Sinulla on valtava huoli lapsestasi, joka on täysin ymmärrettävää. Masennus on pahimpia sairauksia jotka voivat ihmiseen kyntensä iskeä. Mikä tahansa muu sairaus, jopa pelätty syöpä, tuntuu paremmalta kuin läheisen vajoaminen toivottomaan pimeyteen. Itse olen sairastanut myös masennusta lähes koko aikuisikäni. Serotoniini-lääkitys taltutti aikoinaan pahan paniikkihäiriön, mutta melankoliaan ja ajoittaiseen syvään ahdistukseen se ei juurikaan tehonnut. Toisinaa masennukseni sai psykoottisiakin piirteitä; harha-aistimuksia ilmeni ajoittain. Olen pistänyt omalle masennusperkeleelleni kampoihin kaikin tavoin. Liikuntaa, unta, terveellistä ruokaa, opiskelua, sosiaalista kanssakäymistä. Välillä käyntejä pohjalla; hillitöntä juomista, epämääräisiä seksisuhteita, itseinhoa, viiltelyä, itsemurha-aikeita. Onneksi jälkimmäistä osastoa ei enää... Olisiko kukaan voinut auttaa minua? Voisiko joku auttaa poikaasi? Minulla on surkeita kokemuksia psykologeista ja terapeuteista, moni heistä tuntuu olevan itse terapian tarpeessa. Paremmaksi keinoksi olen löytänyt "peiliterapian"; vedän tuolin ison peilin eteen, istun ja alan puhua. Samalla katselen ja kuuntelen kuvaani joka kertoo elämästään. Moni palanen on loksahtanut paikoilleen peiliterapiassa, joka ei maksa mitään... Hullun hommaa? Kannattaa kokeilla.Minä olen rämpinyt synkkyydestä omille jaloilleni, ja 8-vuotiaan pojan äitinä sekä tulevana sosiaalityöntekijänä aion tehdä parhaani ettei masennus nitistä minua enää kokonaan. Hyväksyn sen osaksi elämääni, osaksi persoonaani. Mutta en antaudu sille!
Mutta, mitä voisit tehdä masentuneelle pojallesi...Hakea hänet väkisin kotiin? Rukoilla hänen puolestaan? Jälkimmäistä voin suositella, rukoilemalla et ainakaan häviä mitään vaikket voittaisikaan. Suosittelen myös puhumaan pojallesi suoraan. Kerro hänelle, että olet hänen äitinsä ja rakastat häntä yli kaiken. Mitä tahansa tapahtuukin, tuet häntä täysillä loppuun asti. Pyydä, että hän antaa sinun auttaa taistelussa masennuspeikkoa vastaan. Usko vahvasti siihen, että ihan kaikella on tarkoituksensa. Jopa kaikkein pahimmalla. Voimia sinulle ja pojallesi!
on ihan ok - tarkoitan siis että pystytään kyllä kertomaan kumpikin välittävämme toisistamme mutta mietinkin sitä että kuinka avoimesti kannatta kertoa huolestaan ettei nuori syyllistä siitä itseään lisää.
Valitettavasti en ole uskovainen joten rukouksin en usko apua saavamme.
Kun luin edellisen viestin aloin miettimään että kuinka perinnöllistä (geenit) masentuneisuus on vai onko "opittua"?
Mutta tiedän myös sukuja joissa esiintyy suhteellisen paljon enemmän.
Minä olen kans huolissani pojasta joka on armeijassa, poika ei käy kovin paljon kotona (siis muutti puoltoista vuotta sitten omaan kämppään) ja lähti tammikuussa armeijaan. Viime viikonloppuna otin puheeksi kun ei ole käynyt kotona ja tiedän että rahat on tosi tiukilla pojalla (ei siis lomilla ole vara ostaa edes ruokaa) kun päiväraha menee puhelinlaskuun.
Kysyin siispehelimitse maanantaina kun pojan piti lähteä takaisn linja-autolla että onko sattunu jotain ja kerroin että olen huolissani. Ja vakuutin että tiedäthän että kaikissa asioissa voi ottaa yhteyttä.
Toki kaikki muksuni ovat oppineet aikaisemminkin että voivat tulla juttelemaan ihan mistä tahansa. Onneksi luottamus pelaa!
Itse olen ollut masentunut noin vuoden ja äitini on ollut oikeastaan ainut tuki, jolle olen voinut suoraan puhua asiostani. Se on ollut tärkeää.
Uskon siis, että tärkein tuki minkä voit lapsellesi antaa on osoittaminen, että rakastat häntä ja hän on tärkeä sinulle. Ja että sinulle voi puhua kaikista asioista ja ettei huoliensa kanssa tarvitse jäädä yksin.
Toki voit kertoa, että olet huolissasi, mutta älä anna ymmärtää,että hän on sinulle taakka.
Omalla äidilläni on tapana syyllistää itseään voimakkaasti lastensa ongelmista. Muilla sisaruksillani on myös ollut ongelmia elämässään (syömishäiriöitä ja masennusta). Se ainakin minua satuttaa eniten, kun oma äiti murtuu edessäni minun ongelmien vuoksi. Tiedän, ettei läheisen masennusta ole helppoa seurata sivusta, mutta toisen kärsimys minun vuokseni satuttaa eikä ainakaan auta pahaan olooni.
On hyvä kuulla, että lapsesi on saanuta apua. Toipuminen vie aikaa, mutta on tärkeää, että prosessiin aikana hoito on kohdallaan (lääkitys keskusteluapu). Siitä sinäkin varmasti pystyt joltain osin huolehtimaan.
Tsemppiä ja jaksamista!