Kertokaa nyt ihmeessä keino, millä pidän anopin aikana itseni coolina?
Anoppi on yökylässä viikon ja ikävä kyllä, emännöi samalla kotiani tahtomattani. Vaikka olen sanavalmis, enkä hätkähdä vähästä, niin anoppini edessa tunnun olevani voimaton.
On todella ikävää tulla näkymättömäksi omassa kodissaan, ikäänkuin kaikki olisi vain pojan ansiota ja itse olisi siipeilijä.
Itse alan olla keski-iässä, mutta kärsivällisyys kyseisessä asiassa on vielä ilmeisesti hakusessa.
Välillä alkaa oikein naurattamaan jo omat ajatukset ja pimahtamiset asiassa.
Eli hyviä neuvoja otetaan vastaan...
Anoppi on yökylässä viikon ja ikävä kyllä, emännöi samalla kotiani tahtomattani. Vaikka olen sanavalmis, enkä hätkähdä vähästä, niin anoppini edessa tunnun olevani voimaton.
On todella ikävää tulla näkymättömäksi omassa kodissaan, ikäänkuin kaikki olisi vain pojan ansiota ja itse olisi siipeilijä.
Itse alan olla keski-iässä, mutta kärsivällisyys kyseisessä asiassa on vielä ilmeisesti hakusessa.
Välillä alkaa oikein naurattamaan jo omat ajatukset ja pimahtamiset asiassa.
Eli hyviä neuvoja otetaan vastaan...
Vastaukset 26
Vanhimmat
Miksi anoppisi on sellainen? Vastaus hänen kestämiseensä ja ehkä jopa kesyttämiseensä voi hyvinkin löytyä hänen ymmärtämisensä kautta.
Ehkä et tunne häntä kovin hyvin. Ehkä hän pelkää sinua. En usko että tilannetta muuttaa mikään vippaskonsti. Syvemmälle pitää mennä.
sillä tavalla että anoppi kuulee sen ja luulee ettet tiedä hänen kuulevan
"hei, ostin tämmösen kukkasen, tiedäks kuinka paljon anopinkieli tarvitsee multaa ?"
"???"
"lain mukaan vähintään 180 cm"
Itselläni on sama tilanne , paitsi anoppi ja appi asuvat lähellä ja käyvät päivittäin meillä.
Puuttuvat meidän asioihin lasten kummien haukkumisesta aina huonekaluihin asti ja kaikkea siltä väliltä.
Tiedän että heidän avioliitossa on ollut enemmän kuin tarpeeksi "säröjä". Heidän tuntuu olevan vaikea hyväksyä toisten ihmisten onnellisuutta. Nauttivat siitä jos toisilla menee huonosti.Anoppini jos huomaa että hermostun hänen sanomisesta, niin ei muuta kuin se innostuu ja lisää tulee...
Arvelisin anopillasi olevan jokin henkilökoht.ongelma, jonka yrittää purkaa vain niin väärällä tavalla.
Tsemppiä sinulle! Tiedän minkälaista se on.
Sama tilanne on, nyt tosin ollaan eron partaalla ja yksi vaikuttava asia oli juuri nämä ihanat sukulaissuhteet
Itse anopin aikoinaan omistaneena olen vannonut itselleni, että koskaan enää en ole yötä appivanhemmilla - eivätkä he luonani.
Ilmoita miehellesi että sinulle riitti ja anna hänelle mahdollisuus laittaa ämmä järjestykseen - puoli päivää riittää tähän varsin mainiosti, jos mieheltä löytyy pallit housuista.
Jos ei mies saa/uskalla laittaa äitiään kuriin, niin anna palaa - kerro anopille täsmälleen mitä mieltä olet hänestä, mitään säästelemättä.
Jos miehesi kehtaa siitä hermostua, niin anna äidin pikku kultamussukallekin suora palaute hänen toiminnastaan/toimimattomuudestaan.
Se on sinun kotisi, eikä sen harpun.
Loppuun siteeraus, jolla voit huvittaa myös anoppiasi:
- Paljonko on anopin ihannepaino?
- 1250 grammaa, uurnan kera.
Oma vävyni, ollessaan tyttäreni kanssa luonani käymässä, ilahdutti minua aikoinaan kysymällä, tiedänkö, mitä yhteistä on anopilla ja kaljapullolla.
Vastaus: Kummatkin ovat parhaimmillaan avattuna pöydällä.
näin on. Jostain kumman syystä miehet ovat
aivan uskomattomia lapatossuja äitiensä edessä!
Itse en ole puhunut edellisen riitamme (anopin kanssa) jälkeen anopilleni viiteen vuoteen ja uskokaa, ei ole ikävä sitä manipuloivaa ja toisten asioihin puuttuvaa kääkkää.
Ja vieläpä kylmänä.
Tuo klassinen menetelmä saattaa hyvinkin paras (laillisista) tavoista päästä eroon anopista.
Yritä ottaa irti mitä pystyt:
-anoppi on oiva lapsenvahti, eli pääsette miehen kanssa kahden jonnekin
-anoppi osaa tehdä ruokaa, joten sinun ei tarvitse
-anoppi osaa siivota (paitsi että siihen ei taida kenenkään sisu antaa myöten :))
-Jätä mies anopin seuraan ja häivy pitämään tyttöjen iltaa.
-Mikä tilaisuus päästä puolison kera romanttiselle yöuinnille
Olethan muuten kertonut miehellesi että kärsit tilanteesta?
Kiitos vinkeistä.
Olen puhunut miehelleni tilanteesta. Anoppi vain on aikoinaan kertonut miehelleni vierastavansa ja "pelkäävänsä" minua (sillä olenhan kovin brutaali: puhun ja nauran paljon).
Tuon anopin kommentin jälkeen kaikki mitä sanon anopista miehelle, vahvistaa anopin väitettä minusta varsinaisena anopin kauhuna :))
Eli anoppi on aikoinaan oivasti pohjustanut poikansa, eli myötätunto mieheltä on aina taattu. Ja kun miniä käy pää kuumana "keskustelemaan" miehensä kanssa tilanteesta, niin kyllähän sitä jokainen poika asettuu äitinsä puolelle, kun katsoo sitä raivoavaa akkaansa.
Jos kerrot miehellesi tuossa viestissä kertomasi ajatuksesi asiasta, niin hänen kyllä olisi syytä asia ymmärtää.
Mies joka ei huomaa itseensä kohdistuvaa manipulaatiota on typerys. Pahempaa toki on jos huomaa, mutta ei välitä koska on äidin pikku vellihousu - on muuten aivan sietämättömän epämiellyttävä piirre aikuisessa miehessä, jonka pitäisi olla äijjjä eikä mikään pikkupoika.
Keskustele ennen kuin pääsi alkaa kiehua, niin asiaa ei asiallisesti voi sivuuttaa vain raivopäisen akan mielipuolisuutena =)
Pojan ei kuulu sokeasti palvoa ja puolustaa äitiään, jos tältä pääsisivät käytöstavat unohtumaan. En niin tee itsekään.
Jos sinulla on noin toimelias anoppi, istu sohvalle, katso menoa silmät suurina ihmetellen ja nauti ja lepää. Kun anoppi on lähtenyt sinua taas tarvitaan. Jos huonekalutkin on viikon aikana siirtyneet paikoiltaan, niin voithan siirtää ne takaisin.
huomaa, että olet anoppi. Passaisko itelles, että joku tulis sun huusholliin siirteleen niitä huonekaluja tms.
Olet varmaan oikeassa siinä, että itselläni olisi asenteissa joustamisen varaa...
Mielestäni anopin "elämöinti" on ongelma, ja se ei ratkea sillä että kestän hänen huseeraamistaan kotonani. Itsekin mielestäni kunnioitan hänen perhe-elämäänsä ja kotiansa käydessäni itse heillä.
Eikä ärsyttävintä olisi hänen esim. siivoamisensa, sillä hän ei niinkään tee mitään (paitsi siivoaa silloin kun on kutsunut kotiimme vieraansa), vaan hänen tietoinen minun syrjäyttäminen ja mitätöiminen.
Molemmat mukavia. Toinen ujo ja hiljainen, toinen tomerampi. Hoiti lasta ja pesi meidän lattiatkin kyläillessään, vähän hävetti minua, kun en itse jaksanut, mutta olin iloinen kun tulivat pestyä. Hänen käyntinsä oli minulle lepoa ja lapsi sai sellaista lämpöä mummolta, mitä ei keltään muulta voisi saada. Heillä saattoi olla oman sukupolvensa näkökantoja, mutta ymmärsin ne. Olihan minullakin oman sukupolveni näkökannat, enkä vaatinut heitä niitä hyväksymään. Arkoja puheenaiheita jonkunverran välteltiin. Pahoillani olin molempien kuollessa. Enemmän olisivat saaneet valottaa menneitä aikoja ja kertoa vanhoista asioista. Nyt itse anoppina olen laiska ja saamaton, ujo ja ajattelematon, enkä kykene rooliini, eli ihan oma itseni.
kertomuksianne anopeistanne.
minulla nimittäin oli maailman paras anoppi, nyt jo kuollut ja ikävä on tosi suuri.
Hän ei koskaan puuttunut asioihimme, kuunteli ja auttoi tarvittaessa. Ei sanonut pahaa sanaa kenestäkään, ei miniöistään ei vävyistään.
Pari kuukautta ennen kuolemaansa juttelimme pitkään ja hän siinä harmitteli ettei ole osannut olla kunnon anoppi. Johon minä halaten häntä totesin etten ikinä olisi voinut saada parempaa ja sydämellisempää anoppia.
Kunnioitin häntä tosi paljon ja hän minua. siksi meillä sujui asiat hienosti.
Hän kuoli reilu 3 vuotta sitten tietämättä että poikansa oli hylännyt perheensä.
Sitä en hänelle voinut sanoa että hänen kasvattamansa lapsi oli käyttäytynyt niin kuin käyttäytyi. Uskon kuitenkin että anoppi tiesi kaiken.. hän oli viisas nainen. Loppuun saakka
Miksiköhän aikuiset ihmiset eivät uskalla sanoa toisilleen: "anteeksi, me olemme nyt väsyneitä, anoppi rakas, meille ei voi nyt tulla"?
Eikä mies tunnista tilannetta niin että hänelle voisi asiasta järkevästi puhua ja pyytää poikaa puhumaan äidilleen: "tämä on nyt minun ja vaimoni elämä"?
Niin, ajattelen ehkä turhan positiivisesti. Mutta ajatustavasta en luovu. En ole paria vuotta kauempaa ollut yhdessä poika-/miesystäväni kanssa, ja olen raskaana mitä ei ole vielä kerrottu miehen vanhemmille.
Ensimmäinen miniä-anoppi-tilanne syntyi viime viikonloppuna kun halusin viedä poikaystävän likapyykit meille kotiin (rakas armeijassa), ja anoppi ärtymykseni/ihmetykseni huomaten vei ne minulta. "Ovat sitten puhtaat." Huoh. Tästä kai se sitten alkaa.
Mutta kuten sanottu, kultani on 20, minäkin kohta, eli äiti vasta päästää lastansa kotoa. Mutta sota on kai nyt julistettu, olen nyt vakituinen naisystävä vielä syntymättömän vauvamme kanssa ja minullehan kuuluu Kadetin etupenkki? Mitenköhän uskallan viitata äidin etuoven kautta takapenkille?
Voi voi. =)
.. asutten yhdessä? Ja yhä äiti pesee poikansa pyykkiä?
Tämmöiset äidit, jotka roikkuvat vielä kiinni täysi-ikäisissä lapsissaan ovat tavattaoman raivostuttavia ja .. heillä ei ole omaa elämää. He elävät yhä lastensa kautta.
Ja tämä korostuu poikien kohdalla.
ei ole olemassa ketään niin hyvää ja täydellistä naista, että se kelpaisi äidille. Pojan vaimo ei osaa tehdä eikä huolehtia... lapsiparka nääntyy kotitöiden alle, kun miniä on niin laiska ettei viitsi itse mitään tehdä, ja nääntyy nälkään, ellei äiti ole passaamassa ja ruokkimassa.
Itse seurustelin ja lapsetkin tein tämmöiselle äidin pojalle, jossa minä, miniä, en kelvannut koskaan. Äiti juoksi pihamaalle pojan perään keittolautanen kourassa: lapsihan nääntyy nälkään ellei äiti häntä ruoki.
Poika oli "itsenäinen" ja kaasutti autollaan vain pois... minusta tilanne oli kummallinen.
Mutta Niin oli poikakin äidissään kiinni, että armeijasta lomille tullessaan ja armeijaan palatessaan ajoi aina ensin äidin kautta, vasta sitten tuli omaan kotiinsa - tai siihen kotiin, jossa asui minun kanssani, jossa oli myös pieni lapsemme.
Koko yhdessäolomme aikana ei asetelma miksikään muuttunut: minä olin huono ja surkea ja mitätön ihminen, poikaa oli täydellinen ja virheetön paitsi äidin myön itsensä mielestä, häntä palveltiin ja palvottiin kuin kuningasta.
Eromme jälkeen tilanne korostui.Nyt minua pystyi mollaamaan vapaasi, lastenkin aikana.
Tämän mammanpojan uusi avovaimokaan ei kriteerejä täyttänyt: ei laittanut riittävästi ruokaa tai ei ainakaan oikeanlaista - vaikka mammanpoika oli ylipainoinen kuin pieni possu. Oma poika oli edelleen täydellinen, hänessä ei ollut moitteen sijaa, vaikka mies ryyppäsi kaikki rahansa.. ja pihapiiri oli juuri sen näköinen, kun se on pereheissä, joissa rahat menee viinaan: hoitamaton, keskeneräinen. Mutta vikaa oli aina vaan miniässä, pojalle ei voinut sanoa että ryhdistäydy, poika oli virheetön. Kuten anoppi itsekin.
että teissä miniöissä, jotka anoppeja haukutte, on jo nyt näkyvissä hyvää tulevaa anoppi-ainesta.
(tai voihan joskus sattua, että anoppi on kauheempi kuin miniä, poikkeuksiahan aina voi löytyä.)
Katsotaanpa kun oma lapsenne on iso, rakastatteko häntä edelleen vaiko ei.
Anteeksi jos mielipiteeni perheen yksityisyydestä kuulosti anopin haukkumiselta.
Rakkaudenko takia avopuolison ei anneta pestä miehensä pyykkiä? Tuskin. Rakkaudenko takia anoppi istuu auton etupenkillä? Suhteemme ollessa ihan uusi, kunnioituksesta viittasin äitimuorin etupenkille. Mutta nyt, meidän perheemme yksityisyyttä kyllä saa ja tuleekin kunnioittaa.
Kun itse olen anoppi, kysyn miniältä että jätetäänkö pyykit tänne niin ei sinun tarvitse pestä, enkä vie niitä ulko-ovelta miniän kädestä!
Eikä asia näin tärkeä ole että ihan suututtaa. On minulla ennen ollut ihanakin anoppi. Eikä tässä nykyisessä miehessä ole mitään vikaa, hän ymmärtää tilanteen =). Pitää vain varoa tällaisia tilanteita. Äidit ovat ihania mutta jokaisella kai menee aikaa ymmärtää että lapset ovat jo itsenäisiä. Perheineen.
...anoppi-kullalta. Ikävä kyllä epäilen, että kun vauvanne syntyy ja anoppi lopullisesti ymmärtää suhteenne "vakavuuden", myös hänen käytöksensä ja "kilpailunsa" pojastaan yltyy....mutta ihmeitähän tapahtuu ja kenties anoppisikin antaa tilaa teidän perheellenne.
Onnea tulevaisuuden suhteen!
että on poikkeus jos anoppi on kauheampi kuin miniä...? Itse en kävisi yleistämään suuntaan enkä toiseen, jokainen anoppi-miniä -suhdehan on aivan oma lukunsa.
Kyse ei ole siitä rakastaako lastaan vielä silloin kun hän on aikuinen ja hänellä on oma perhe. Kenties mielestäsi rakkautta aikuiseen lapseen on vallankäyttö, lapsen puolison mollaaminen, jatkuva perhe-elämään sotkeutuminen ja varsinkin mikä tuntuu olevan kaikkein mukavinta: pidetään se oma aikuinen lapsi henkisesti äidin otteessa eikä edes yritetä antaa lapselle mahdollisuutta itsenäistyä.
Huomasin, että olin epähuomiossa käyttänyt nimimerkkiä "miniä" tuolla otsikolla "siis??" vaikka se oli jo aiemmin toisen käyttämä nikki.. Eli sitä ennen ja sen jälkeen oleva "miniä" ovat eri henkilöt kuin tuo siis?miniä... sorry tämä sotku.
Mitä tulee tähän miniä-anoppi suhteeseen, niin minusta sen aika pitkälle luo nimenomaan anoppi itse. Hän joko hyväksyy tai ei hyväksy poikansa elämänkumppania ja osoittaa sen sitten selkeästi erilaisin keinoin tai sitten pitää hienotunteisesti mölyt mahassaan.
Kysehän ei ole anopin elämänkumppanista ja valinnasta vaan pojan elämästä ja valinnasta. Onko se niin vaikeaa päästää irti ja antaa aikuisen miehen itsenäistyä?
Jos aikuinen mies ei osaa itse laittaa ruokaa tai ostaa sitä kaupasta vaan nääntyy nälkään - onko vika todellakin hänen vaimonsa? Jos aikuinen mies ei osaa vaihtaa puhdaSTA vaatetta päälleen tai käydä suihkussa käskemättä, ei osaa siivota jälkiään vaan tarvitsee yhä edelleen äidin siihen opastamaan ja auttamaan - niin eikö ole sen anopin=äidin aika katsoa peiliin itseään eikä syyttää miniää?
Minun käsittääkseni rakkautta on myös se, että opettaa lapsensa itsenäisiksi´. Myös äidillä pitäisi olla oma elämä, eikä elää lapsensa kautta.
Helpommin ja paremmin se suhde toimii, jos puolin ja toisin hyväksytään niin minä kuin anoppikin toisensa, kuin jos anoppi kävelee miniän ylitse.
Ihmettelin kovasti miten on mahdollista, että anoppi ja miniä riitelee "yhteisen poikakullan" LIKApyykistä. En menisi sellaista tekemään anoppina, miniänä enkä edes äitinä, omatkin vaatteeni saisi joku muu tulla pesemään. Kukahan haluaa kuningattareksi auton etuistuimelle, jos jäykkäjäsenistä vanhaa anoppia ei voi päästää etupenkille, senkerran kun anoppi joutuu samaan autoon. Ja miksi sille anopille oltiin kunnioituksesta kohteliaita suhteen alussa, mutta kun rakas(?) on koukussa, niin anoppia ei enää kuulukaan kunnioittaa, huippulapsellista teeskentelyä.
En oikeasti tunne kuin omat anoppini, niin että en voi anoppien puolesta puhua, mutta itse haluaisin, ettei minuun kohdistettaisi mitään anoppirooliodotuksia (ei hyviä, eikä pahoja) vaan saisin olla oma itseni.
Pojistani pidän yhtä paljon kuin tytöstänikin, ei siinä mitään eroa ole, ja jos löytävät kumppanin olen iloinen, koska oma äidinvastuuni vähenee ehkä loppuu, se on helpotus yli kaksikymmentä vuotta kestäneen äitinä olon jälkeen. Kerrankin saa huolia vailla levätä, kuin ennen lasten syntymää.
En ollut kateellinen kumppanistani (2) heidän äidilleen. Näin selvästi, että he pitivät aikuisista pojistaan, olin siitä iloinen eniten niiden äitien puolesta ja ylpeä niiden poikienkin puolesta, että pitivät äideistään, eivät koskaan haukkuneet äitejään minulle. Se toi turvallisuuden tunnetta ja jatkuvuutta elämään. Myös lapsillani oli silloin "erityisoikeus" mummolaan.
Hyväksyntää kaipasin anopeilta nuorena, ilmeisesti jonkinverran sanatonta hyväksyntää sain, kun en tuntenut oloani pahaksi. Mielestäni anoppi ja miniä eivät ole kilpailuasemassa, koska anoppi on pojalle ÄITI ja miniä on pojan itselleen valitsema NAINEN.
Luultavasti pahimmat anopit kukkoilevatkin mainitsemallasi asialla: he ovat sentään pojan ÄITI ja vaimo vain "toinen nainen".
Mielestäni sekä miniä että anoppi ovat samanarvoisia, kuten yleensäkin ihmiset keskenään. Ilman että kumpaakaan tarvitsisi sen kummemmin pokkuroida tai imarrella.
Meinaat että äidinvastuusi vähenee tai peräti loppuu, kun lapsesi löytävät kumppanin...hm? Itse tiedän rakastavani lapsiani ja murehtivani heidän puolestaan hamaan loppuuni asti. Pitää itsenikin vain muistaa päästää lapsista pikkuhiljaa irti...jotta pääsevät elämään omaan elämäänsä. Rakastaahan heitä saa siltikin...