Mä olen ikäni ollut tunteellinen ihminen, mut suhdejutuissa on alkanut ihmetyttään, et miten pitkälle odottaa sellaista täysillä ihastumista..
Musta olis kiinnostunut montakin mukavaa miestä, mutta mä jotenkin odotan sellaista täydellistä ihastumista, mitä olen joskus nuorena jossain ihmisessä kokenut.
Miten pitkälle teidän mielestä pitäis tunteet mennä, et alkasitte suhteeseen ja katsomaan, tuleeko siitä mitään?
Kun toinen sanoo, et ethän sä voi edes olla tosi ihastunut muhun kun ei tunneta vielä edes niin hyvin, ja haluis alkaa suhteeseen ja tutustumaan ja katsoon pitemmälle sitten vasta. Musta taas tuntuu, et kai sen pitäis tietää, jos tietää millaista tunnetta itse odottaa..
Onko toi painostusta?
Onko älytöntä odottaa jotakin sellaista tunnetta, minkä on joskus ehkä ensirakkauden kohdalla kokenut? Voiko sellaista tulla uudestaan, sanotaanhan et ensirakkaus on ainutlaatuista.
Ja tuntuu hullulta, et hylkää monta hyvää miestä siksi, että silti voi olla täysin utopistiset, romanttiset kuvitelmat siitä, millaiselta pitäisi tuntua. Ja tuntuu se pahalta toisenkin puolesta, kun toinen kysyy, et mikä mussa on vialla. On montakin sellaista hyvää, missä ei ole vikaa, tiedän vaikka kuinka monta, mut kun odottaa vain jotain ylimaailmallista rakastumisen tunnetta.
Olen mä ollut rakastunut kovastikin, mut se mikä todellisuudessa on oikeasti mahdollista, se ei vastaa mun tunteisiin. Ja miettii, et onko se oikea rakastuminen sitä, kehen ihmiseen se oikeasti on mahdollista, että tavallaan niitä ei todellisuudessa voi edes laskea, ketä ei saa, vaikka olis miten tunteita. Ja sitten miettii, et omatkin tunteet on siinä mielessä turhia, et ei niillä lopulta välttämättä sen ihmissuhteen kannalta ole paljon tekemistä, jos sä lähinnä vain tuhlaat tunteitasi turhaan ihmiseen, keltä ei saa vastakaikua, kuin ehkä hurjimmissa unelmissakaan.
Ja kun toisaalta itselle päin olis tunteita miehellä, onko järjetöntä olla järjellä rakastamatta?
Eli mun kuvitelmat ja todellisuus mahdollisuuksineen ei vastaa toisiaan. Ja sitten vielä monet miehet kummastelee sitä, miksei hyvä mies kelpaa. Olenko idiootti, kun en ala mihinkään?
Musta olis kiinnostunut montakin mukavaa miestä, mutta mä jotenkin odotan sellaista täydellistä ihastumista, mitä olen joskus nuorena jossain ihmisessä kokenut.
Miten pitkälle teidän mielestä pitäis tunteet mennä, et alkasitte suhteeseen ja katsomaan, tuleeko siitä mitään?
Kun toinen sanoo, et ethän sä voi edes olla tosi ihastunut muhun kun ei tunneta vielä edes niin hyvin, ja haluis alkaa suhteeseen ja tutustumaan ja katsoon pitemmälle sitten vasta. Musta taas tuntuu, et kai sen pitäis tietää, jos tietää millaista tunnetta itse odottaa..
Onko toi painostusta?
Onko älytöntä odottaa jotakin sellaista tunnetta, minkä on joskus ehkä ensirakkauden kohdalla kokenut? Voiko sellaista tulla uudestaan, sanotaanhan et ensirakkaus on ainutlaatuista.
Ja tuntuu hullulta, et hylkää monta hyvää miestä siksi, että silti voi olla täysin utopistiset, romanttiset kuvitelmat siitä, millaiselta pitäisi tuntua. Ja tuntuu se pahalta toisenkin puolesta, kun toinen kysyy, et mikä mussa on vialla. On montakin sellaista hyvää, missä ei ole vikaa, tiedän vaikka kuinka monta, mut kun odottaa vain jotain ylimaailmallista rakastumisen tunnetta.
Olen mä ollut rakastunut kovastikin, mut se mikä todellisuudessa on oikeasti mahdollista, se ei vastaa mun tunteisiin. Ja miettii, et onko se oikea rakastuminen sitä, kehen ihmiseen se oikeasti on mahdollista, että tavallaan niitä ei todellisuudessa voi edes laskea, ketä ei saa, vaikka olis miten tunteita. Ja sitten miettii, et omatkin tunteet on siinä mielessä turhia, et ei niillä lopulta välttämättä sen ihmissuhteen kannalta ole paljon tekemistä, jos sä lähinnä vain tuhlaat tunteitasi turhaan ihmiseen, keltä ei saa vastakaikua, kuin ehkä hurjimmissa unelmissakaan.
Ja kun toisaalta itselle päin olis tunteita miehellä, onko järjetöntä olla järjellä rakastamatta?
Eli mun kuvitelmat ja todellisuus mahdollisuuksineen ei vastaa toisiaan. Ja sitten vielä monet miehet kummastelee sitä, miksei hyvä mies kelpaa. Olenko idiootti, kun en ala mihinkään?
Vastaukset 4
Vanhimmat
musta se on oma päätökses sekin tunnetko itses idiootiksi
TOSIN... jos multa kysyt tuon perusteella niin aika utopistiset lähtökohdat sulla mitään rakentamaan.
Oiskohan kyse vaan siitä että olet niin varautunu ja varpaillas että ei se tosirakkaus taida koskaan enää syttyäkkään tuolla asenteella.
Et näe ihmisiä enää ihmisinä vaan pelkkänä tunteena
Mitäs kun se rakkauden alkuhuuma hiipuu ja arkisuuskin tulee mukaan peliin? dumppatko ja etsit taas toisen ikuisuuden seuraavaa vuoristorataa...
oletko tunneaddikti, tunteisiin voi jäädä aika riippuvaiseksi, vihaan kuin rakkauteenkin.
Mutta ihan oma valintasihan tuo on, varsinkin jos ei ole ongelmaa elää yksinkään
ei tosiaankaan noin.. käsitit ihan väärin.
Kun itse asiassa mä lähinnä mietin sitä, et eihän sitä voi alkaa suhteeseen, jos ei tunnu siltä, ei saa itselleen sellaista tunnetta, että nyt tuntuis siltä, et haluaisin alkaa. Ja kun on kerran utopistisesti ollut rakastunut, niin tietää miltä se tuntuu ja sit oottaa jotain sentyyppistä. Mut sitten miettii et mihin on mahdollisuuksia ja mitä haluaa ja niissä on ristiriitaa. Nimenomaan mä suhtaudun näihin miehiin ihmisinä, koska mulla ei juuri ne tunteet riitä mihinkään tunteiluihin näitten kohdalla.
Kyllä mä uskon, et sellanen huuma voi hiipua, mut en mä usko silti, et rakkaus voi noinvain tosta vain hävitä. Tuskin se mitää rakkautta silloin olis ollutkaan. Ihastus voi hiipua, rakkaus on jotakin enemmän.
En mä ole varautunut oikeestaan. Joskus olen ollut, mut siitäki päässy. Ja mitäpä se auttaskaan. Itse asiassa silloin vain, jos on joku tosi ihastus ollut kyseessä. Mut muitten kans se on kyllä aivan muuta.
Ei mulla ole ongelma elää yksin, kunhan vain mietin, koska tuntuu, et monet miehet ei edes odota, et nainen olis tosi ihastunut siihen, mut alkais sit kuitenkin suhteeseen ja se tuntuu oudolta.
Et ikäänkuin se tunne kehittyis siinä pikkuhiljaa ja mä taas uskon, et kyllä sen jotenkin vaan tietää jo etukäteen onko sitä kemiaa vai ei. Mut miks miehet ei sit aattelis niin?
kyllähän ihmiseen voi ihastua eri asioihin, ulkonäköön tai itse persoonaan.
Eikä ne tunteet kaikilla oikeasti herää aina samaan aikaan, kai sen tiedät.
Sehän on niin klassista muutenkin, suoraan pirun raamatusta, jotta ne tunteet herää ihmiselle ja tajuaa mitä haluaa vasta kun on antanut pakit.
mutta aika jännä tuo että joku toinen nauttii ns. utopistisesta, mielikuvitushaavelennosta. Ehkä löytyy sitten sulta kolikon kääntöpuoli, se kokemus kun siitä sai vielä jotain takaisin.
Itsellä tuo kokemus oli nimittäin täys katastroofi ja helvetti. Nuppi oli ihan sekaisin kun ties että ne haaveet ja unelmat ei merkkaa ja ei ole tosia. Käyttäyty todella järjettömästi ja aivot oli sulaa vahaa, mutta niin turhaan.
Itse en hae sitä
Tahdon semmosen sopivan ihastumisen, että arvostan ja pidän siitä ihmisestä. Pidän sen todellisuudentajun siinä samalla vaikka silti näen sen ihmisen silti muita parempana.
Mutta ei ole niin pilvilinnoissa, tippumassa suoraan taivaasta syvimpään helvettiin uudestaan ja uudestaan kun se hahmotuskuva uupuu.
Mutta luulen että naisena on helpompi antautua tunteille noin, tehdä itsestään haavoittuvainen kun mies suojelee.
Miestä ei suojele kukaan muu kuin mies itse. Lieneekö luottamisesta se ettei miehet päästä itseään koskaan sinne tosirakkauteen asti.
ja kyllähän sitä voi seurustella ilman ihastumisia, onhan se yhdessäoloa... seksuaalisuutta ja toiseen tutustumista vaikka ei ole tunteita. Ei siinäkään mitään outoa, jos ei ole suhteessa ongelmia.
Tyytyväisiä elämäänsä... ihmisiäkin on erilaisia.
Jotkut on maanläheisiä, toiset maalaa taivaita
niin kyllä mä sen tiedän, ettei tunteet välttämättä herää samaan aikaan, mut en käsitä sitä, et joku haluis olla yhdessä, vaikka tietää, ettei toisella ole tunteita. Ei mulla ole jälkeenpäin koskaan herännyt yhtään tunteita niille, kelle olen antanut pakit, et siitä en tiedä.
Ne mitkä on olleet, on ja ei häviä, mut ne mitä ei ole koskaan ollutkaan, miten ne muka vois ilmestyä jostain tyhjästä vain sen takia, et sanoo sen ääneen? En tiedä hakeeko miehet sitten jotakin sellaista vaikeasti tavoiteltavaa, jonka ne kuvittelee sit voivansa voittaa jotenkin. Mä en ole vaikeasti tavoiteltava, päinvastoin tyrkky melkeen, jos mä tunnen jotakin. Mut ei mun tunteita voi sillä tavoin muuttaa, niinkuin ne kuvittelis, jos ne on kiinni jossain muualla.
Mä kuvittelen, et joskus on ollut jotain ylimaallista kemiaa jonkun kanssa, mut mistä mä tiedän kuvittelenko vain.
Se on hankala omien haaveitten kanssa. Mä tiedän, että mulle ei riitä toisen arvostaminen, eikä pitäminen, koska tietää, mitä se on kun rakastuu kunnolla. Mä voisin antaa enemmänkin ja kokisin aina jotenkin syyllisyyttä, et mä vain pidän tuosta tai mä vain arvostan sitä, mut ei se ole erityinen. kyllä rakas on aivan erityinen.
Ei mua ainakaan kukaan ole tunteiltani eikä virheiltäni suojellut. Mutta enemmän niistä on oppinut.
Mut mä tiedän, et parempi rakastaa, kuin pelätä vaikka se niin turhaa välillä onkin.
Kyllä miehet päästää itsensä vaikka mihin, kun ne on valmiita siihen. Aivan varmasti. Mun mielestä ei edes tarvi olla niin kovin rohkea, kunhan unohtaa ja luopuu niistä pelon ajatuksista vain. Sekin riittää jo pitkälle.
Eikä mulle riitä mikään pelkkä yhdessäolo vain jonkun olemisen vuoksi. Onhan nytkin kavereita, joiden kanssa ollaan, mut silti kaipaa enemmän.
Saahan sitä maalata taivaita, jokainen tekee onnensa eteen itse asioita niissä rajoissa mitä voi.