NIIN KAUAN YKSIN...

Lueskelen toisinaan muiden kertomuksia selibaatista ja huomaan, että usein parisuhteessa asuvat ihmiset ovat oikeasti aika yksin. Elin itse siten usean vuoden ennen kuin tajusin irroittautua.

Nyt viimeisestä intiimistä kontaktista mieheen on yli kolme vuotta. En ole sinä aikana päässyt kenenkään kainaloon, puhumattakaan suutelemisesta tms. Ennen viimeistä fyysistä "kertaa" nämäkin kerrat olivat vähentyneet jo vuosien aikana n. yhteen kertaan 2-4 kuukaudessa, joten ei se loppu enää hullumalta tuntunut.
Ei ole kyse siitä, etteikö olisi halukkaita, ei, vaan olen menettänyt uskoni vilpittömään läheisyyteen, rakkauteen. En osaa vain "pitää hauskaa" ilman kiintymystä tai tunteita.

Nykyisin olen työssäkäyvä, yhden lapsen yksinhuoltaja. En tarvitse miestä elääkseni tai ollakseni jotenkin eheämpi. Olisi vaan ihana jos joku joskus kantaisi puolestani tätä arjen kuormaa, silittäisi, koskettaisi - rakastaisi minua omana itsenäni. Olisi myös ihana tuntea toisen iho vasten omaani...
Huomaan myös, ja pelkäänkin, että vuosien yksinolo tekee minusta yhä ronkelimman. Eikä ujouteni pelasta tilannetta yhtään. Jos tosiaan ihastun johonkuhun (hyvin harvoin), niin siitä ei TODELLAKAAN, edes vahingossa tiedä ihastukseni kohde itse. Ja jos tämä kohteeni sitten kiinnittää huomionsa minuun, mielenkiintoni lopahtaa saman tien ja löydän hänessä vaikka mitä vikaa.
Uskon nyt, että tämä reaktio on sekoitus eräänlaista pelkoa pettyä, ujoutta yms. En vain pääse siitä eroon.

Mieleni fantasioissa on jo muutaman vuoden pyörinyt eräs työkaverini, oikeastaan täällä voin tunnustaa, että tunnen aika voimakkaasti häntä kohtaan. Huomaan joskus hänen katselevan minua ja hänen katseensa saa mut joskus heikoksi, mutta itse tyrkytän hänelle kaikenmaailman sokkotreffejä. Minua pelottaa. En voisi koskaan kertoa tästä, koska kasvojen menettämisen ja säälin kohteeksi joutumisen pelko on suunnaton.
Esitänkin ulkomaailmalle, ettei mikään elämässäni voisi enää olla paremmin....

Kuitenkin toisinaan iltaisin, kun lapsi nukkuu, tunnen olevani ihan hirveän, hirveän yksin. Teen paljon töitä yms., jotta kaatuisin väsymyksestä iltaisin sänkyyn, mutta joskus edes tämä ei auta unohtamaan toisen ihmisen läheisyyden, kosketuksen kaipuuta.
En ole hirveän kokenut seksielämässä, kumppaneita on ollut elämässäni kolme (viimeinen 10 vuoden ajan), mutta toisinaan fyysinen halu on niin suuri, että tekee ihan kipeää. En oikeastaan edes tiedä mitä kaipaan - vaikka olen seksistä joskus tavallaan nauttinutkin, mitään maata järisyttävää orgasmia en ole kokenut. Muutamia kertoja olen itseni tyydyttänyt, mutta se aiheuttaa lähinnä suunnattoman yksinäisyyden tunnun, joten vältän sitä viimeiseen saakka.


Helpottaako tämä koskaan? Näkeekö kukaan tätä kuorta syvemmälle?


Ja aamulla astelee töihin niin reipas ja iloinen tehopakkaus....